”Jos oikeistopopulismi tarjoaa luokkavihaa ilman luokkatietoisuutta, vaikuttavat silakat ja sardiinit tarjoilevan heijastusta tästä. Luokkasopua ilman luokkatietoisuutta.”
Viime päivinä olemme saaneet seurata sosiaalisessa mediassa kovalla tahdilla leviävää Silakkaliikettä, joka on noussut vastustamaan fasismia, rasismia, populismia ja tulehtunutta keskustelukulttuuria. Tavoitteet ovat varsin jalot, ja kannatan niitä. Populismille, fasismille ja rasismille todellakin kaivataan kipeästi vastavoima. Toivotan kaikki antifasistiset liikkeet tervetulleiksi; oli jo aikakin. Silti minun on pakko ilmaista sekä pettymykseni liikkeen alkutaipaleesta että pessimismini sen onnistumisen mahdollisuuksista. Pyrin seuraavassa kirjoituksessa purkamaan, miksi suhtaudun epäluuloisesti Silakkaliikkeeseen, vaikka allekirjoitankin sen julkilausutut tavoitteet.
Kalat sameissa vesissä
Liikkeen alku on ollut vähintäänkin hatara. Vaikka kaikkien liikkeiden alkutaipaleella on hapuilua, ei silakoiden tapauksessa voida puhua pelkästään alkukankeudesta, vaan järjestelmällisistä ongelmista. Tosin ehkä ei voida puhua mistään koherentista liikkeestä; jäsenmäärää on julkisuudessa laskettu lähinnä Twitter-seuraajien ja Facebook-ryhmien jäsenten määrästä. Mikäli liikkeen jäsenyys todella perustuu tähän, ei kyse ole mistään liikkeestä, vaan brändistä. Sosiaalisen median tykkäykset eivät ole yhtä kuin organisoitu kansanliike, muutoinhan mainoskampanjoitakin voisi pitää jonkinlaisina ”liikkeinä”.
Kirjoitushetkellä Silakkaliike on ehtinyt toimia sosiaalisessa mediassa reilun viikon. Sen aikana se on jo onnistunut vetämään rajuja jakolinjoja antifasistisen ja antirasistisen toiminnan sisälle. Paikoin kovempia keinoja – vähintäänkin retoriikkaa – on käytetty enemmän ”vääränlaisia” antirasisteja vastaan kuin tosiasiallisia rasisteja vastaan. Liike on pikapikaa taantumassa käytöstapapoliisiksi, jossa ketään kohtaan ei saa käyttäytyä vähääkään ikävästi. Liikkeen Facebook-ryhmässä on mm. ehditty kieltää rasismia ajavien perussuomalaisten (ja muiden puolueiden) poliitikkojen mainitseminen nimeltä, koska se on rinnastettu ”maalittamiseen”. Suositun pilapiirtäjä Sira Moksin piirros kiellettiin, koska sen katsottiin loukkaavan Halla-ahoa henkilönä. Liike peräänkuuluttaa löyhästi määriteltyä ”suoraa toimintaa” oikeistopopulismia vastaan, mutta on hankala kuvitella, mitä se voisi olla, jos edes pilapiirrokset eivät ole sallittuja.
Väitän kuitenkin, että kyse ei ole ryhmän moderoinnin puutteellisuudesta tai ryhmän vetäjien kokemattomuudesta. Nämä ongelmat ovat lähtöisin Silakkaliikkeen ideologiasta itsestään. Silakat sanovat vastustavansa populismia, mutta toimivat itse tosiasiassa järin populistisesti. Oikeistopopulismia ei voi peitota ”tolkun ihmisen populismilla”; natsit eivät lakkaa olemasta natseja, jos heille vain on kilttejä. Liika keskittyminen keskusteluilmapiiriin sekä puhumisen sävyyn uhkaa suistaa silakoiden jalot tavoitteet raiteiltaan jo heti alussa. Pyrin seuraavaksi argumentoimaan, miksi Silakkaliike ei juuri eroa muusta populismista, ja miksi sen julkilausumat tavoitteet ovat keskenään ristiriitaisia.
Populismista
Kielitoimiston sanakirja määrittelee populismin seuraavasti: ”kansansuosioon varsinkin demagogisin keinoin tähtäävä poliittinen toiminta”. Kun tarkastelee edustuksellista politiikkaa, ei voi olla huomaamatta, että kaikenlaiseen pelon- ja vihanlietsontaan perustuva politiikka on todellakin nousussa, sekä Suomessa että maailmalla. Tätä vastaan on asettunut italialainen Sardiiniliike, jonka päätavoite on oikeistopopulismin ja fasismin vastustaminen. Pohjolassa ei luonnollisesti elä sardiineja, joten niiden täkäläinen serkku, silakka, toimii liikkeen maskottina Suomessa. Sekä Silakka- että Sardiiniliike perustuu viehättävään ajatukseen joukkovoimasta; parvessa niin pienoinen kala on voimakas ja voi vastustaa petokaloja. Tämän lisäksi sardiinit, kuten kotoiset silakkammekin, pakkautuvat toreille tiiviiksi massaksi, ”kuin sardiinit purkissa.” Sardiini on liikkeen edustajien mukaan hiljainen kala, se ei riehu, tappele, eikä metelöi. Pintapuolisesti tämä vaikuttaa siis täysin vastakkaiselta oikeistopopulismille.
Silakkaliike, kuten italialainen vanhempansa, on omien sanojensa mukaan puoluepoliittisesti sitoutumaton. Liikkeiden julkilausuttuihin tavoitteisiin kuuluu mm. läpinäkyvyys, väkivallattomuus, tosiasioissa pysyminen sekä vetoomus siitä, että poliitikot keskittyvät hoitamaan niitä asioita, joita hoitamaan heidät on valittu. Siis yhteisiä asioita eikä vaalikarjan kosiskelua. Kuulostaa peräti kannatettavalta.
Harmillista sekä ironista on, että Silakkaliike on itsessään läpeensä populistinen projekti. Se vaikuttaa ensisilmäyksellä oikeistopopulismin vastakohdalta, mutta on itse asiassa sen heijastus. Peilikuvassa oikea käsi muuttuu vasemmaksi, mutta heijastuksessa näkyy silti samanlainen tyyppi.
Oikeistopopulismi on perinteisesti tarjonnut luokkavihaa ilman luokkatietoisuutta. Näin esimerkiksi Suomen johtava oikeistopopulisti Halla-aho toimii. Hän parjaa ”eliittiä”, vaikka itse kuuluu objektiivisesti tarkasteltuna juuri tähän eliittiin. Hän asuu hienostoalueella, nostaa korkeaa palkkaa, nauttii jatkuvasta ja ilmaisesta mediajulkisuudesta sekä toimii ensisijaisesti samoissa vallan kabineteissa, joita populistit haukkuvat. Henkilökohtaisen positionsa lisäksi hänen poliittiset tavoitteensa hyödyttävät nimenomaan taloudellista eliittiä, sillä veronkierto, halpatyövoima ja työehtojen heikentäminen ovat kaikki Halla-ahon agendalla. Sosiaaliturva on luksusta, johon ei ole varaa. Entinen puheenjohtajansa saattaisi sutkauttaa ”kuinka te kehtaatte, ja kyllähän te kehtaatte.”
Siispä oikeistopopulismi ajaa rikkaiden porvarien asiaa samalla, kun itse nostattaa pyhää herravihaa. Luokkatietoisuus on ollut perinteisesti se työkalu, jolla työväenluokka on voinut nähdä yhteiset intressimme sekä niiden vastakkaisuuden porvariston intresseille: hitsari, hoitaja, kassatyöntekijä, opiskelija, työtön, köyhä, eläkeläinen sekä maahanmuuttaja, kaikki hyödymme suhteellisesti samoista asioista. Esimerkiksi maksuton ja kaikille saatavilla oleva sosiaaliturva, terveydenhuolto ja koulutus ovat poliittisia tavoitteita, joista me kaikki työväenluokkana hyödymme. Porvaristolla sen sijaan on omat intressinsä: verotuksen alentaminen, julkispalvelujen alasajo, työehtosopimusten yleissitovuuden purku… Tämän kaltaiset toimet hyödyttävät niitä, joilla on jo paljon niiden kustannuksella, joilla on vähästään yhä vähemmän. Porvarivalta ei kuitenkaan aina ehdottomasti vain kurjista työväenluokan asemaa, vaan se saattaa myös ehkäisevänä myönnytyksenä antaa jotain pientä periksi. Tämä tosin vain työväenluokan painostuksen alla, ja pitkässä juoksussa porvariston motiivi myönnytyksille on radikaalin työväenpolitiikan heikentäminen. Kun esimerkiksi myönnetään pieni palkankorotus, ei tyytymättömyys välttämättä enää riitä systemaattisen veronkierron ja korruption vastustamiseen laajassa rintamassa, varsinkin jos samalla leikataan toisen työväenluokkaisen ryhmän elämisestä. Meidät usutetaan kilpailemaan keskenämme, eikä vastustamaan yhdessä porvarivaltaa. Rasismista ja sen kaltaisesta vastakkainasettelusta hyötyvät nimenomaan porvarit, sillä jakautunut työväenluokka on heikko työväenluokka. Hajota ja hallitse.
On tärkeää huomata fasismin, oikeistopopulismin ja kapitalismin suhde: ne kaikki ajavat nimenomaan porvariston etua. Historiallisesti fasismi on hyödyttänyt rikkaita työväen ja köyhien kustannuksella, ja tekee niin myös nykypäivänä. Oikeistopopulismissa ei ole kyse siitä, että ”politiikka olisi rikki” tai mennyt jotenkin ”liian pitkälle”. Se on luonnollinen seuraus työväenliikkeen aseman heikkenemisestä: kun vastavoimaa ei ole, tulee porvari aina häikäilemättömämmäksi omien etujensa saavuttamiseksi.
Sitoutumattoman parven ongelma
Sardiinien ja silakoiden sitoutumattomuus, siis näennäinen epäpoliittisuus, on ongelmallista. Silakkaliike välttelee eksplisiittisesti poliittisten kannanottojen tekemistä kuin ruttoa – jopa siihen asti, että poliittisten puolueiden kritisointi ryhmässä on rinnastettu kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Mitä muuta perussuomalaiset voisivat enää vaatiakaan! Kokoomuksen ja perussuomalaisten kosiskelu samaan parveen oikeistopopulismia vastaan on johtanut Silakkaliikkeen ennenaikaiseen omien eviensä katkomiseen. Kun epäoikeudenmukaisuuden edessä ei uskalleta seisoa suoraselkäisesti ja asettua yksiselitteisesti sitä ajavia tahoja vastaan, seuraa myönnytyksiä taantumuksellisille.
Ongelmallista silakoiden epäpoliittisuudesta tekee myös se, että populismin tunnuspiirre on asettua retorisesti (korruptoituneena nähdyn) politiikan ulkopuolelle. Tuoreessa muistissa on edelleen perussuomalaisten nousu nimenomaan ”epäpoliittisena kansanliikkeenä”. Myös esimerkiksi Juha Sipilän suosio perustui pitkälti siihen, että tämä tuli ”politiikan ulkopuolelta” ja vetosi epäpoliittisina itsensä kokeviin ihmisiin. Vihdoinkin, joku järkityyppi, joka ei politikoi vaan hoitaa yhteisiä asioita, hurraa!
Populismi ylipäänsä katsoo aina taaksepäin, menneisyyteen, jolloin ”kaikki oli paremmin”. Oikeistopopulisteille tämä tarkoittaa myyttistä traditionaalisten yhteiskuntien neitseellistä tilaa, jota ei tosiasiassa koskaan ollut olemassa. Silakoille ihannoitava menneisyys vaikuttaa olevan tolkun ihmisen paratiisi, jossa ketään ei kiusattu, ja politiikka oli asiallista ja järkiperustaista. Tämäkin on vain fantasia; politiikkaa on aina tehty myös salonkikelpoisuuden ulkopuolella. Sen lisäksi olisi kuolettava virhe olettaa, että kiltisti argumentoitu politiikka olisi jotenkin inhimillistä tai oikeudenmukaisempaa.
Mutta mitä ihmettä se politiikka sitten on? Yksinkertaisimmillaan se voidaan ymmärtää nimenomaan tänä ”yhteisten asioiden hoitamisena”. Mitä siis itse asiassa vaaditaan, kun peräänkuulutetaan epäpoliittisuutta? Vaatimus on toki ymmärrettävä siinä mielessä, että meillä länsimaissa on vuosikymmenet nähty politiikka ainoastaan edustajainlaitoksen toimintana. Todellisuudessa kaikki ihmisen sosiaalisen todellisuuden yhteinen muokkaaminen on poliittista. Olemme yhteiskuntaeläin, emmekä voi paeta politiikkaa mitenkään – ellei sitten muuttamalla erakoksi korpeen. Jokainen lakko, työtaistelutoimi, mielenosoitus, protesti, kansalaistottelemattomuus, mielipidevaikuttaminen ym. on poliittista. Aina, kun on pyrkimys yhdessä vaikuttaa siihen, millainen yhteiskuntamme on ja miten se toimii, ollaan politiikan alueella: hoitamassa yhteisiä asioita.
Tämän takia Silakkaliikkeen puoluepoliittisen sitoutumattomuuden voi tulkita vain populismiksi. Se pyrkii erottumaan retorisesti politiikasta, jonka näkee olevan varsin likaista peliä. Niinhän parlamentaarinen politikointi onkin, mutta samalla lapsi uhkaa nyt mennä pesuveden mukana. Meidän ei tule kahlita itseämme vaalikarjaksi, joka passiivisesti odottaa neljän vuoden välein vaaleja, ja käy välillä kadulla huutamassa pari iskulausetta toivoen, että ne edustajat VIHDOIN kuulisivat.
Siispä Silakkaliike – niin toiveikkaalta kuin se aluksi kuulostaakin – saattaa jopa heikentää yhteistä asemaamme. Mikäli alistumme siihen, että esitämme vain abstrakteja vaatimuksia edustajistolle, emmekä itse tee mitään, pysyy tilanne edelleen samana. Saanen muistuttaa, että pakkopalautuksiakin tehtiin ja tehdään edelleen täysin politiikan pelisääntöjen mukaisesti ja lain kirjainta noudattaen. Mikäli järjestelmä on systemaattisesti epäoikeudenmukainen, ei auta, että kökkö johtaja vaihdetaan vähän mukavamman oloiseen kaveriin. Parlamentaaristen poliitikkojen kädet ovat sidotut: he voivat vain toteuttaa porvarillista politiikkaa porvarillisen järjestelmän sisällä. Oikeistopopulismi on toki rumempaa kuin vaikkapa uusliberalismi, mutta kuten olemme saaneet viime päivät oppositiosta kuulla, kokoomuksen ja perussuomalaisten tavoitteet ovat yhteneväiset. Ei auta, vaikka epäinhimillistä politiikkaa tehtäisi miten ”sivistyneesti”.
Jos oikeistopopulismi tarjoaa luokkavihaa ilman luokkatietoisuutta (mitä muutakaan voisi olla ”työväenpuolue ilman sosialismia”?), vaikuttavat silakat ja sardiinit tarjoilevan heijastusta tästä. Luokkasopua ilman luokkatietoisuutta. Meidän tulisi kiltisti alistua jatkuviin leikkauksiin ja kurjistamiseen, ja tervehtiä näistä hyötyvää pankkiiria ystävänä. Olettaen tietysti, että kumpikin osapuoli käyttäytyy siivosti.
Mikä neuvoksi?
Mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa toinen osapuoli harjoittaa järjestelmällistä väkivaltaa toista kohtaan? Eläkkeiden heikentäminen kirjaimellisesti satuttaa ja tappaa ihmisiä. Pakkopalautuksessa turvapaikanhakija lähetetään erittäin todennäköiseen kuolemaansa. Opiskelijoilta leikkaaminen ja ilmastonmuutoksen edessä venkoilu tekee meidän kaikkien tulevaisuudesta synkempää. Tilannetta, jossa omistavan luokan politiikka johtaa heikompiosaisten joukkokärsimykseen ja lopulta kuolemaan, kutsui jo Engels osuvasti sosiaalimurhaksi.
Tulisiko meidän ottaa tämä kaikki avosylin vastaan, niin kauan kuin se on esitetty nätisti? Tulisiko meidän vain seistä hiljaa ”riehumatta”, kun kaikki se, mitä olemme yhdessä rakentaneet sukupolvesta toiseen, puretaan ja voitot tungetaan pohattain taskuun? Ei, ei, ja vielä kerran ei. Edustajainlaitoksen kädet ovat sidotut järjestelmän toimesta, mutta me olemme vapaat toimimaan. Me voimme ottaa politiikan omaksemme, tuoda sen kaduille, koteihin, työpaikoille, kouluihin, kaikkialle. Politiikka vaikuttaa kaikkialla, joten meidän pitäisi myös harjoittaa sitä kaikkialla.
On aika ottaa politiikka takaisin. Vain järjestäytymällä yhdessä voimme aikaansaada todellista muutosta. On aika sanoa ”ei, nyt riittää” ja tarttua härkää sarvista. Meillä, työväenluokalla, on todellinen valta käsissämme. Rekkakuskit voivat pysäyttää aselastit. Lentokenttätyöntekijät voivat panna pisteen pakkopalautuksille. Sairaanhoitajat voivat sanoa ”nyt riittää” ja vaatia lakkoaseella tunnustusta ja kunnon palkkaa kirjaimellisesti elintärkeästä työstään. Yhdessä olemme voimakkaita: epäpoliittisesti torilla kyyhöttämisen sijaan voimme pysäyttää koko yhteiskunnan toiminnan, mikäli se ei ole oikeudenmukainen. Juuri järjestäytynyt työväenluokka voi tehokkaasti vastustaa oikeistopopulismia, fasismia sekä muita porvarivallan lieveilmiöitä. Se onnistuu parhaiten ottamatta mukaan kokoomuslaisia, perussuomalaisia tai muitakaan porvareita. Postin lakko osoitti, että työväellä on totisesti mahdollisuus peitota porvariston metkut – tuli se sitten uusliberaaleilta tai oikeistopopulisteilta.
Kirjoittaja: Juho Tamminen
Mikäli tämä kirjoitus herätti sinussa kiinnostusta, harkitse julkaisujemme tilaamista suoraan sähköpostiisi tai Proletaareihin yhteyden ottamista.
Artikkelikuva: Wikipedia (Olev Mihkelmaa)
