Työläiset kokoontuivat tänään eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltään Postin porvarillista politiikkaa vastaan, ja mielenosoittajien kylteissä näkyi vaatimus yleislakostakin. Moni liitto on lähtenyt tukilakkoon postilaisten eduksi, työläiset ovat pääsemässä vauhtiin. Suuntana tosiaan saattaa olla yleislakko, joka olisi valtava takaisku porvareille, se olisi ensimmäinen yleislakko sitten vuoden 1956.
Kuva eduskuntatalon edustalta. Kuvaaja Sippo Kähmi.
Ja tähän tilanteeseen sosialidemokraattinen pääministeri Antti Rinne sanoo, että työtaistelu on saatava loppumaan, kun työläiset ovat saamassa voimaa lyönteihinsä! Tähän väliin sosialidemokraatti haluaa riisua työläiset aseista ja saattaa työväen ja pääoman sopuun. Jo aikaisemmin Rinne kehotti työläisiä ottamaan vastaan pienen kertaluontoisen korvauksen lahjuksena, jotta Posti saisi toteuttaa mm. haluamansa työehtoshoppailun. Sellaista ”sopua” hän haluaa.
Sen sijaan, että sosialidemokraatti ottaisi työläisten puolen, hän sanoo, että ”tämän asian ratkaisu on nyt valtakunnansovittelijan käsissä”. Ei työläisten käsissä! Sosialidemokraattien maailmassa työläiset eivät tee politiikkaa kuin hyvin välillisesti kaikenlaisten sovittelijoiden ja pelkureiden kautta, jotka pyrkivät joka käänteessä saattamaan työväen taas uuteen ”sopuun”, joka taas heikentää työväen asemaa jonkin verran, ja nämä heikennykset esitetään voittoina, sillä ilman pelkureiden tuhoisaa väliintuloa olisi tullut vielä enempi takkiin.
Mikä puolue tämä SDP on, kun sen omistajaohjausministeri Sirpa Paatero ei tee mitään pysäyttääkseen Postin raakoja hyökkäyksiä sen työläisiä vastaan, vaikka nämä hyökkäykset ovat jatkuneet jo vuosia? Ehkä ministeri Paatero on asunut kiven alla vuosikaudet, kun hän vetoaa siihen, ettei hän tiennyt siirrosta toiseen työehtosopimukseen! Vuoden 2017 syksyllä siirsi Posti varhaisjakelijat eri työehtosopimukseen, ja Petteri Goltzin 30-vuotinen ura palkittiin palkan 60 % leikkaamisella. Kun MTV:n Huomenta Suomessa Paatero sanoi, että siirtäminen työehtosopimuksesta toiseen on ”yhtiön sisäinen asia”, hän pakoilee vastuutaan ja valtaansa omistajaohjausministerinä. Tämän lisäksi hän paljastaa kaksinaamaisuutensa, kun verrataan tätä puhetta ”yhtiön sisäisestä asiasta” syyskuisiin puheisiin siitä, kuinka hallitus ei hyväksy palkan alennuksia.
On totta, että joskus on aiheellista perääntyä. On totta, että joskus työläinen on niin pahasti lyöty, että hänen on parasta vetäytyä hyvässä järjestyksessä ja nuolla haavojaan, valmistautua seuraavaan otteluun. Mutta se aika ei ole nyt. Nyt on aika puskea eteenpäin ja lyödä päreiksi Postin yritykset leikata työläisten etuuksia ja palkkoja, ja enemmmänkin vielä olisi mahdollista saavuttaa, ei vain Postissa vaan koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Samaan aikaan kun pääoma saa aina vain suurempia voittoja ja kuilu varakkaan porvarin ja köyhän työläisen välillä kasvaa, meitä yritetään huijata uskomaan, että palkkoja pitää leikata, että pääomalle pitää antaa aina vain suurempia verohelpotuksia!
Nyt on aika työläisen lyödä takaisin ja oppia, ketkä hänen todellisia tovereitaan ovat.
Kuusi vuotta sitten Posti julisti tavoitteekseen tulla Suomen parhaaksi työpaikaksi vuoteen 2020 mennessä. Vihaiset postityöntekijät muistuttivat Postin pääkonttorilla 14.11.2019, että hankkeen maaliin viemisellä alkaa olla vähän kiire.
Postin härskiin henkilöstöpolitiikkaan kyllästyneet lakkolaiset antoivat yhtiön johdolle erittäin tiukkaa palautetta postityöntekijöiden järjestämässä mielenosoituksessa.
Toimia vaadittiin myös maan hallitukselta. Jos valtionyhtiö ei peräänny työehtojen polkemisessaan, ensi viikolla me osoitamme mieltämme eduskuntatalolla, lupasivat lakkolaiset.
Kansainvälisen kapitalismin pysähtyneisyys hidastaa työpaikkojen syntymistä Suomessa. Rinteen lupaus saavuttaa 75 % työllisyysaste ei ole mahdollinen nykyisin ehdoin.
Jopa ne vähäiset ja vajavaiset uudistukset sekä edellisen hallituksen leikkauksien osittainen purkaminen, joita hallitus ehdotti ensimmäisessä budjettissaan, saivat aikaan varoituksen valtion tarkastusvirastolta (VTV). Viraston mukaan uudet menot saattavat rikkoa EU:n vakaus- ja kasvusopimusta. Sopimus edellyttää, että EU:n jäsenvaltiot pitävät alijäämän enintään 3 % BKT:stä ja julkisen velan enintään 60 % BKT:stä.
Ilmeinen ratkaisu työpaikkojen kasvun hidastumiseen olisi talouden keskeisten alojen kansallistaminen ja julkisten työpaikkojen luominen. Sen sijaan hallitus pyrkii vähentämään velkaa myymällä valtion omaisuutta, ja kieltäytyy perumasta Sipilän hallituksen tekemiä yksityistämishankkeita.
Hallitus kutsuu itseään ”vasemmistolaiseksi”, mutta se viesti alusta asti aikomuksestaan jatkaa edellisen hallituksen epäonnistunutta talouspolitiikkaa nimittämällä keskustalaisia ministereitä valtiovarain- sekä työ- ja elinkeinoministeriöille. Entinen ay-pomo Antti Rinne edustaa nyt markkinoiden diktatuuria.
Talouspolitiikka, joka asettaa työläiset etusijalle, vaatii kansallistamisia ja enemmän julkisia menoja. Tämä tarkoittaa EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen ehtojen hylkäämistä julkisen omistuksen laajentamisen osalta.
Mitä sitten? Ihmiset ovat tärkeämpiä kuin EU:n säännöt.
Euroopan unioni ei tietenkään ole samaa mieltä. Se rankaisi julmasti Kreikkaa julkisten menojen säilyttämisestä ja aiheutti maassa edelleen jatkuvan yhteiskunnallisen kriisin, joka on maksanut tuhansien ihmisten hengen. Osasyyllinen on myös Syriza, ”vasemmistopuolue”, joka lupasi vastustaa EU:ta, mutta käänsi selkänsä Kreikan työläisille pelastaakseen kapitalismin. Sama näytelmä pienemmässä mittakaavassa nähtiin Italiassa, jossa useat hallitukset ovat ehdottaneet sosiaalimenojen korotuksia, mutta ovat aina luopuneet aikomuksistaan EU:n rangaistusten uhatessa.
Suomi äänesti Kokoomuksen, Keskustan ja Perussuomalaisten uusliberaalin linjan torjumiseen puolesta. Suomen työläiset ansaitsevat sosialistisen puolueen, joka asettaa työväenluokan intressit etusijalle; puolueen, joka on tiukasti sidottu työväenluokkaan ruohonjuuritasolla; puolueen, joka on demokraattisesti sitoutunut edustamiinsa ihmisiin; puolueen, joka on selkeästi johdettu ja täsmällisesti järjestäytynyt pääoman hyökkäyksiä vastaan.
Suomi tarvitsee joukkopohjaisen, kommunistisen, internationalistisen työväenpuolueen. Vain sellainen järjestö voi saavuttaa niitä uudistuksia, joita sorretut tarvitsevat selviytyäkseen. Vain sellainen puolue kykenee taisteluun kapitalismin kaatumisen puolesta Suomessa ja koko maailmassa.
Portugalin pääministeri António Costa. Kuva: Euroopan komissio
Monet Euroopan vasemmistossa, joskus myös Suomessa, ovat kehuneet Portugalin hallitusratkaisua viimeisten neljän vuoden aikana. Maata johti sosialistisen puolueen (PS) hallitus, jolla oli parlamentissa vasemmistoblokin (BE) ja CDU-koalition (johon kuuluu kommunistinen puolue PCP ja vihreät PEV) tuki. Monet esittivät tämän ratkaisun vaihtoehtona talouskuripolitiikalle ja mallina muille Euroopan maille. Tämän tulkinnan mukaan PS:n voitto äskettäisissä 6. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa voidaan katsoa tärkeäksi voitoksi vasemmistolle. Voitto on erityisen tärkeä nyt, kun vasemmisto kokee massiivisia tappioita muualla Euroopassa. Mutta onko tämä todella työväenluokan ja vasemmiston voitto? Entä päättyikö talouskuripolitiikka Portugalissa todella vuonna 2015 PS:n hallitukseen nousun myötä? Maan viimeaikaisen historian analyysi on tarpeen näiden vaalien todellisen merkityksen arvioimiseksi.
Troikan vuodet
Vuoden 2011 alussa Portugali oli lähellä konkurssia. Se oli kuluttanut miljardeja pelastaakseen raunioituneita pankkeja vuoden 2008 kriisin seuraukselta, sekä muita rahoituslaitoksia, jotka menivät konkurssiin mm. korruption ja rikollisuuden vuoksi. Tuolloinen PS:n hallitus neuvotteli lainasta ns. troikan kanssa (IMF, Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki). Myöhemmin vuonna 2011 valittu hallitus, joka koostui oikeistopuolueista PSD:stä ja CDS-PP:stä, toimeenpani kyseisen lainasopimuksen talouspoliittiset ehdot seuraavien neljän vuoden ajan. Sopimus toi maalle neljä vuotta politiikkaa, jonka päätavoitteena oli köyhdyttää maata siirtämällä resursseja työväestöltä ja keskiluokilta maan velkojille.
Kuten yleensä tapahtuu EU:n ja IMF:n ”pelastussopimuksissa”, suunnitelmana oli leikata palkkoja, sosiaalietuuksia, eläkkeitä ja vapauttaa työmarkkinoita entisestään. Tavoitteena oli toteuttaa visio, joka EU:lla on ollut Portugalin taloudesta siitä lähtien, kun maa liittyi EY:hyn vuonna 1986. Visioon kuuluu rajoittaa Portugalin maataloustuotantoa ja ajaa maan teollisuus alas, ja sen sijaan tehdä sen taloudesta riippuvainen palvelusektorista mm. luomalla maasta iso lomakeskus pohjois- ja keskieurooppalaisille varakkaille turisteille ja eläkeläisille. Työväenluokka on pidettävä kesynä, ylityöllistettynä, kurjilla palkoilla elävänä, äärimmäisen epävarmoissa työsopimuksissa, aina työttömyyden Damokleen miekan alla. Sosiaalipalvelujärjestelmä, julkinen liike, energia, ym., olisi yksityistettävä (ellei niitä ollut jo yksityistetty). Maan taloudelliset resurssit oli tarkoitus tyhjentää julkisen velan mekanismin kautta.
2011-2015 oli suurien joukkoliikehdintöjen aikaa. Kuvassa Que Se Lixe a Troika:n (”Troika hiiteen”) mielenosoitus 2.3.2013, johon osallistui yli miljoona ihmistä eri puolilla maata. Kuva: Jorge Humberto
Troikan aikana näimme myös joitain suurimmista ja taistelukelpoisimmista yhteiskunnallisista protestiliikkeistä vallankumouksellisten päivien 1974–1975 jälkeen. Vuodesta 2011 vuoteen 2015 meillä oli kaksi yleislakkoa, ja satoja tuhansia ihmisiä tulvi kaduilla marssimassa troikkaa vastaan kerta toisensa jälkeen. Sosiaalinen tyytymättömyys oli niin syvää, että ammattiliitojen lisäksi osittain spontaanit liikkeet kykenivät säännöllisesti kutsumaan koolle satatuhatpäisiä mielenosoituksia. Nämä mielenosoitukset puolestaan mobilisoivat yhteiskunnan sektoreita, joita on yleensä vaikeampaa mobilisoida, kuten prekaarista ja järjestäytymätöntä työväkeä, yhteiskunnan keskikerroksia jne. Keskiluokat radikalisoituivat niin, että aloimme melkein puhua hallintojärjestelmän kriisistä. Vasemmistolla oli erinomainen tilaisuus johtaa tuo valtava sosiaalinen voima kohti sosialistista ratkaisua työväenluokan johdolla.
António Costan ”härveli”
Vuonna 2015 saavutettiin jonkin verran edistystä: vaikka hallitsevalla oikeistopuolueella oli parhaat suhteelliset tulokset, António Costan johtama oppositiossa oleva PS pystyi tekemään sopimuksen vasemmistopuolueiden kanssa ja sai parlamentin enemmistön tukemaan hallitustaan. Kyseessä ei ollut koalitio sanan oikeassa merkityksessä, koska vasemmisto ei ollut muodollisesti hallituksessa, vaan oli vain sitoutunut tukemaan hallitusta parlamentissa. Tämä epätavallinen ratkaisu – etenkin Portugalissa, jossa ei ole epätavallista, että pääpuolueet saavat yksin itse ehdottoman enemmistön ilman koalitioita – sai julkisissa keskusteluissa nimen ”geringonça”, mikä tarkoittaa ”härveliä” tai ”vekotinta”.
António Costan ”härveli”. Kuva: David Parkins/The Economist
Tuolloin tarvittiin jonkinlainen väliaikainen sopimus PS:n kanssa. Neljä vuotta kestäneen mitä ankarimman uusliberalistisen ohjelman jälkeen vasemmiston olisi vastuutonta jättää käyttämättä tämä mahdollisuus sysätä oikeisto hallituksesta. Mutta, oli tarpeellista tehdä selvä ero vasemmiston ja hallitusohjelman välillä, ja tästä erittäin poikkeuksellisesta sopimuksesta ei voisi koskaan tulla pysyvää sopimusta. PS ei koskaan lopettaisi uusliberalistista politiikkaa, vaikka voisi antaa sille ”inhimilliset” kasvot. Tilapäisen sopimuksen olisi pitänyt olla pelkästään jälleen yksi askel joukkojen mobilisoimiseksi: sen olisi pitänyt asettaa PS:n hallitukselle paineita ja paljastaa, kuinka PS väistämättä hakee tukea oikeistolta. Valitettavasti tapahtui päinvastoin: sopimuksesta tuli pysyvä, ja vasemmisto ketjutettiin käytännössä hallituksen tukijoiden rooliin. ”Härvelistä” tuli melkeinpä de facto hallituskoalitio.
Costan hallituksella oli hädin tuskin mitään tarjottavana vasemmistolle. Maailmanlaajuinen taloudellinen elpyminen on sallinut jonkin verran myönnytyksiä, kun minimipalkkaa nostettiin vähän (485 eurosta kuukaudessa vuonna 2014, 600 euroon kuukaudessa vuonna 2019), osa palkkojen ja eläkkeiden leikkausten troikan vuosilta peruutettiin, julkisen liikenteen hintoja ja köyhimpien perheiden sähkölaskuja laskettiin, tietyt yksityistämishankkeet perutettiin, jne.
Muilta osin ”härvelin” tulokset työväelle ovat huonot: miljardit ovat jatkaneet virtaamistaan julkisen velan korkoihin ja kaatuneiden pankkien rahoittamiseen, troikan vuosien työ- ja asuntolait on pidetty ennallaan, julkinen investointi on ollut vähäisempää kuin koskaan, ja julkiset palvelut ovat olleet vakavasti alirahoitettuja. Sanomattakin on selvää, että palkat ja eläkkeet ovat edelleen surkeat elinkustannuksiin nähden. Työsuhteiden epävarmuuden, työttömyyden ja käytännössä olemattoman perusturvan ongelmat jatkuvat, elleivät ne ole jopa pahentuneet. Julkinen terveysjärjestelmä on dramaattisessa alirahoituksen tilassa, julkisia investointeja työpaikkojen luomiseksi ei ole tehty, sosiaaliset perusoikeudet, kuten asuminen, ovat pysyvästi vaarassa kiinteistökeinottelun ja turismin kasvun takia, monien muiden maata ahdistavien sosiaalisten ongelmien lisäksi.
Ne helpotukset mitä työläiset kokivatkin viimeisen neljän vuoden aikana, johtuvat pikemminkin globaalin kapitalistisen talouden suhteellisesta noususta ja matkailun kasvusta kuin hallituksen päättäväisestä toiminnasta. Näiden vuosien talouskasvu on perustunut matkailuun, alhaisiin palkkoihin, prekaarityöhön, kiinteistökeinotteluun ja julkisten palvelujen avautumiseen yksityisille sijoituksille. Vaikka minimipalkkaa on nostettu, keskipalkka ei ole seurannut samaa suuntausta. Epävarmat työsuhteet, alhaiset palkat ja korkeat vuokrat kalvavat edelleen työläisten ja heidän perheidensä arjen hyvinvointia.
Vasemmisto kanavoi vuosien 2011-2015 kamppailujen aikana syntyneen valtavan sosiaalisen mobilisaation tukemaan porvarillista hallitusta, joka edustaa EU:n johtaman uusliberalismin ja talouskuripolitiikan jatkuvuutta. Sen sijaan, että tämä mobilisaatio olisi suunnattu kohti BE:n ja PCP:n johtamaa työväenhallitusta, nämä puolueet tyytyivät turvamaan Costan selustan parlamentissa. Sen sijaan, että nämä sosiaaliset voimat oltaisiin koottu työväenluokan johdon alle kohti aitoa välirikkoa uusliberalismin kanssa ja kohti sosialistista vaihtoehtoa, vasemmisto tyytyi palkkojen ja eläkkeiden kurjiin korotuksiin. Samalla kun sosiaalidemokraatit ympäri Eurooppaa paljastettiin Brysselin ja Berliinin kätyreiksi ja heidät sysättiin poliittisesti mitättömään asemaan (mistä Kreikan PASOK on hyvä esimerkki), vasemmisto pelasti Portugalin demarit, ja sai itse vastineeksi vähäisiä muruja. Vasemmiston ohjelmien keskeisistä kysymyksistä, kuten julkisesta velasta, finanssijärjestelmästä, eurosta ja EU:sta jne., yksinkertaisesti luovuttiin. Vasemmisto käytti vaikutusvaltaansa ammattiliitoissa, etenkin ammattiyhdistysten keskusliitossa CGTP:ssa, kasvavan tyytymättömyyden jarruttamiseen.
Vasemmistopuolueiden ja ay-liikebyrokratian jarruttamisesta huolimatta olemme nähneet parin viime vuoden aikana mm. autoteollisuuden työntekijöiden, sairaanhoitajien, satamatyöläisten ja kuorma-autokuljettajien tärkeitä lakkoja. Nämä taistelut ovat yleensä liittyneet työntekijöiden perusoikeuksiin, kuten työajan määrittelyyn, palkankorotuksiin ja ylityökorvauksiin. Jotkut näistä työtaisteluista ovat uhanneet tärkeitä talouden osia. PS:n hallituksen vastaus näihin lakkoihin on ollut julma, ja se on hyökännyt lakko-oikeutta vastaan tavalla, jota Portugalin porvarillisen demokratian historian aikana ei ole ennen nähty. Lakkopäiville asetettujen pakollisten palveluiden vähimmäistaso asetettiin 100 prosenttiin, poliisia ja armeijaa käytettiin lakkovahtien purkamiseen, rikkurityövoimaa käytettiin, uusia ammattiliittoja haastettiin oikeuteen, lakkolaisia vainottiin ja pidätettiin, jne. Se että työväenpuolueet olivat käytännössä liitossa hallituksen kanssa tarkoitti, että taistelevilla työläisillä ei ollut vaikuttavaa poliittista organisaatiota, joka puolustaisi heidän lakko-oikeuttaan. Mikä pahempaa, jotkut BE:n, PCP:n ja CGTP:n johtajat ovat julkisesti hyökänneet lakossa olevia työläisiä vastaan. Tunnettu BE:n johtaja ja entinen ay-aktiivi António Chora oli yksi kovimmista äänistä Volkswagenin tehtaan lakkoja vastaan, ja PCP:n ja CGTP:n johtohahmot hyökkäsivät kuorma-autojen kuljettajien ammattiliittoa vastaan. Useat näiden järjestöjen johtajat vastustivat oikeutta kerätä lakkovaroja sairaanhoitajien lakkojen aikana. Tämän seurauksena oikeistolaiset opportunistit ja jopa äärioikeistolaiset hahmot ilmestyivät joidenkin näiden kamppailujen ohjaajaksi yrittäen hyödyntää vasemmiston antautumista opportunistisesti tukemalla taistelussa olevia työntekijöitä.
Ahtaajat ovat olleet yksi Portugalin työväenluokan taistelevimpia sektoreita. Kuva: Sérgio Sousa
Poliittinen kenttä muuttui lokakuun eduskuntavaaleissa
Juuri tässä valossa meidän on analysoitava 6. lokakuuta pidetyt parlamenttivaalit: suhteellinen enemmistö, kuten tavallisesti, pidättäytyi äänestämästä, mikä viittaa porvarillisen demokratian legitimiteetin rapautumiseen. Äänestysprosentti oli vain 54,5%, mikä oli 2,5% vähemmän kuin vuonna 2015. PS hyötyi vaaleissa talouden elpymisen mahdollistamista erittäin vähäisistä parannuksista. Sen kannatus nousi 4% edellisistä vaaleista 36,7 prosenttiin. Se ei silti pystynyt saavuttamaan absoluuttista enemmistöä, mikä oli puolueen päätavoite. BE:ta ja CDU:ta rangaistiin melkein kaikesta, mihin ei troikan lähdön jälkeen tehty muutosta. BE säilytti suhteellisen kannatuksensa (10%), mutta menetti yli 50 000 ääntä vuoden 2015 vaaleihin verrattuna. CDU:n kannatus puolestaan laski edellisistä vaaleista 2%, ja oli 8,2%. Puolue menetti viisi kansanedustajaa. Monet entiset vasemmiston äänestäjät jättivät tällä kertaa äänestämättä, samalla kun monet hävityt äänet todennäköisesti löysivät tiensä PS:lle ja myös muille pienemmille puolueille, kuten keskustavasemmistolaiselle ja EU-myönteiselle Livre-puolueelle, joka myös valittiin parlamenttiin ensimmäistä kertaa, sekä eläinoikeuksiin keskittyvälle PAN-puolueelle, jonka kannatus nousi yhdestä neljään kansanedustajaan.
Populistista äärioikeistoa edustava uusi Chega-puolue hyötyi todennäköisesti myös vasemmiston virheistä. Sen johtaja André Ventura valittiin parlamenttiin. Tämä on ensimmäinen kerta Portugalin demokratian historiassa, kun avoimesti perustuslain vastaisen äärioikeiston edustaja valitaan parlamenttiin. Silti ”trumpilaisen” tai ”bolsonarolaisen” äärioikeiston esiintyminen Portugalissa heijastaa todennäköisesti perinteisten porvarillisten puolueiden PSD:n ja CDS:n konkurssia. Troikan vuodet leimasivat puolueet pysyvästi, ja ne kärsivät suuren tappion. 27,9% äänistä meni PSD:lle ja 4,3% CDS:lle, mikä tarkoittaa, että puolueet menettivät valtavan määrän kansanedustajia ja ääniä. PSD:llä on 10 ja CDS:lla 13 kansanedustajaa vähemmän kuin vuonna 2015. CDS:n eli kristillisdemokraattien kannatuksen lasku oli vaalien dramaattisin: sen edustajamäärä laski kahdeksastatoista viiteen kansanedustajaan. Ääriliberalistisen IL-puolueen nousu eduskuntaan liittyy todennäköisesti myös perinteisen oikeiston konkurssiin. Puolue sai vaaleissa läpi yhden edustajan.
Jos BE:tä ja PCP:tä ei pidetty vaihtoehtoina hallitukselle ennen ”härveliä”, niitä ei varmasti nähdä sellaisina nyt. Erityisesti PCP:tä, jolla on perinteisesti ollut vahva rooli ammattiliitoissa, rangaistaan sen antamasta (äänettömästä tai avoimesta) tuesta Costan hallituksen toimille työväenliikettä vastaan. Tämä luokkatietoisuuden puute maksoi PCP:lle viisi kansanedustajaa.
Minne nyt?
Vaikka PS ei ole kerännyt kampanjassaan mitään intomielistä voimaa, se on kyennyt varmistamaan menestyksekkäästi hegemoniansa tärkeimpien sektoreiden, sekä porvariston että keskiluokan ja työväenluokan keskuudessa. Costan uusi hallitus tarvitsee tuekseen vain kymmenen kansanedustajaa muista puolueista saadakseen enemmistön parlamentissa. Varsinkin suurpääoma on tyytyväinen tähän ratkaisuun, koska Costan ”härveli” on ollut erittäin tehokas poliittinen väline turvaamaan kapitalismin vakauden Portugalissa, Brysselin ja Berliinin tiukassa ohjauksessa. Ei ole sattumaa, että EU:n johto on viimeisten neljän vuoden aikana osoittanut Costan hallitukselle kiitosta, hyläten perinteisen oikeiston eurooppalaisen suurpääoman edustajana maassa. Tällä kertaa Costa ja vasemmistopuolueet eivät ole kirjoittaneet sopimusta, mutta kaikki osoittaa, että vasemmistoreformistit jatkavat toimimistaan PS-hallituksen ehdoilla, PCP:n hiukan taistelevammasta retoriikasta huolimatta.
Tällä voi olla tuhoisia seurauksia. Jos yleinen talouden elpyminen on antanut PS:lle mahdollisuuden rakentaa riittävän vahva hegemonia hallitukselleen, tuleva talouskriisi tulee murskaamaan sen hegemonian nopeasti. Sen mukana tulee uusi porvarillisen poliittisen hallintojärjestelmän legitiimiyden ja koko kapitalistisen talousjärjestelmän kriisi. Jääkö vasemmisto Costan rinnalle, kun PS menettää yhteiskunnallisen vaikutusvaltansa? Tämä voi tarjota nouseville äärioikeistolaisille voimille mahdollisuuden hyödyntää sosiaalista tyytymättömyyttä ja toimia kapitalismin varaventtiilinä sosiaalisten levottomuuksien kanavoimisessa. Vai yhdistyykö vasemmisto yhtenäisen hallitusohjelman ympärille, joka tarjoaa sosialistisen ratkaisun kapitalistiseen kriisiin ja purkaa siten julkisen velan ja EU:n uusliberalismin kahleet? Marxilaisesta ja vallankumouksellisesta näkökulmasta jälkimmäinen skenaario on se, johon meidän pitäisi pyrkiä.
Viime lauantaina Turussa noin 350 ihmistä marssi protestiksi Turkin iskulle Rojavassa. Marssin lähtö- ja päättymispaikka oli Vanha Suurtori, jossa myös kuultiin puheita ja esityksiä. Marssin osallistujat vaativat mm. loppua Turkin miehitykselle Pohjois-Syyriassa, jo annettujen asevientilupien peruuttamista, diplomaattisten suhteiden katkaisemista Turkin kanssa sekä kauppasaarron asettamista Turkille.
Ennen marssia saimme kuulla opetusministeri Li Anderssonin puheen aiheesta. Andersson kertoi olevansa vihainen tämän tilanteen vuoksi. Hän puolusti Suomen hallituksen Turkin sotaretkeä vastaan esittämiä kannanottoja, jotka erottuvat huomattavasti edellisen hallituksen ulkopolitiikasta. Hän mainitsi, että asevientilupia Turkkiin ei myönnetä tästä lähtien, ja että katsotaan jos vanhoille luville on mahdollista tehdä jotain.
On tietysti hyvä asia, että maan hallituksen ministeri osoittaa soludarisuutta kurdien itsemääräämisoikeuden puolesta, ja on ilouutinen että meillä ei enää ole Timo Soinin kaltainen karikatyyri ulkoministerinä. Mutta, nykyisellä hallituksella on myös vastuunsa tässä asiassa: vaikka asevientiluvat Turkkiin nyt jäädytettiin, asebisnestä vanhoilla luvilla saa jatkaa vielä vuosia eteenpäin, eikä näkyvissä ole mitään, mikä antaisi ymmärtää, että meidän ”kansanrintamahallituksemme” tekisi jotain sen suhteen. Aselupien peruminen koskettaisi monien asekaupiaiden intressejä, ja luokkasopuun perustuva hallitus ei koske porvarien yksityisomistuksen etuihin – se on selvä asia. Toisaalta, Turkin poliittinen kehitys oikeistolaisempaan ja autoritaarisempaan suuntaan Erdoganin alla ei ole enää mitään uutta. Tämän mainitsi Andersson itsekin. Tässä valossa, miksi Rinteen hallitus myönsi asevientidiilin Turkkiin vielä viime kuussa?
Suomessa on porvareita, jotka tulevat rikastumaan seuraavina vuosina kurdien kansanmurhalla. Ja Rinteen hallituksella on vastuunsa tähän. Se on sanottava ääneen. Li Anderssonilla ja muilla vasemmistolaisilla ministereillä on osaltaan vastuu tässä kysymyksessä. Jos istutaan hallituksessa tai jos tuetaan sitä, ollaan vastuussa kyseisen hallituksen päätöksistä, sekä hyvistä että huonoista. Ministeri Andersson ei voi arkipäivänä istua hallituksen kokouksessa, jossa myönnetään asevientilupia Turkkiin tai siunataan yhteistyö Naton kanssa, ja lauantaina tulla valittamaan mielenosoitukseen, että Suomen myymät aseet tappavat ihmisiä. Sitä varten ne aseet on tehty ja myyty alunperinkin.
Kysymys nyt kuuluu: miten jatkaa tästä eteenpäin? Miten tätä mobilisaatiota voidaan jatkaa ja vastarintaa kasvattaa? Me emme voi odottaa, että hallitus tai EU tekevät jotain kurdien puolesta, paitsi tuomitsevat Turkin sotatoimet suullisesti (ja tekopyhästi). Olen edelleen sitä mieltä, että järjestäytynyt työväen liike on avain tässä asiassa, ja että vain järjestäytynyt työväenliike pystyy pysäyttämään aseviennin Turkkiin omalla toiminnallaan. Mutta siihen tarvitaan taistelevaa ja internationalistista ay-liikettä. Onko meillä sellaista Suomessa?
Tänään lauantaina Turussa osoitettiin mieltä Turkin iskua vastaan Rojavan alueelle Pohjois-Syyriassa. Noin 350 ihmistä kokoontui Turun kävelykadulle kello 13 jälkeen ilmaisemaan vastustuksensa Turkin sotilaallisen operaation suhteen. Samalla osallistujat osoittivat solidaarisuutensa Rojavan vastarintataistelijoita kohtaan, jotka nyt kohtaavat turkkilaisia ilmaiskuja ja tykistöhyökkäyksiä. Kuolleiden siviilien määrä kasvaa nopealla tahdilla ja tuhannet ihmiset ovat jo joutuneet pakenemaan kotoaan.
Mielenosoittajat puolustavat näin kurdien itsemääräämisoikeutta ja vaativat nopeita toimia hallituksen suunnalta: Suomen tulisi EU-puheenjohtajamaana toimia edelläkävijänä Turkin sotatoimien lopettamiseksi, peruuttaa jo myönnetyt asevientiluvat Turkkiin, katkaista diplomaattiset suhteet Turkin valtion kanssa, asettaa Turkki kauppasaartoon sekä asettaa Pohjois-Syyrian ylle lentokielto. Mielenosoituksessa kuultiin vetoomuksia myös turkkilaisten tuotteiden boikotoinnin sekä Turkkiin matkailun lopettamisen puolesta.
Mielenilmaisu on osa kansainvälistä toimintapäivää, joka vaati Turkin miehityksen lopettamista Rojavassa. Myös Tampereella osoitettiin tänään mieltä, ja Helsingissä mielenosoitus on jatkunut jo useamman päivän.
Tarvitsemme maailmanlaajuista työväenluokan solidaarisuutta ja joukkomielenosoituksia ympäri maailmaa vastustamaan Turkin veristä hyökkäystä. Emme voi luottaa EU:n tai Naton kaltaisiin imperialistisiin tahoihin, koska länsimaiden imperialismi on vain pettänyt kurdit, sen sijaan että puolustaisi heidän kansallista itsemääräämisoikeuttaan. Solidaarisuusliike Rojavan puolesta, ja kurdien kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta ylipäätään, on rakennettava selkeälle luokkapohjalle: länsi-imperialistiset maat eivät tule suojelemaan Rojavaa Turkilta, vaan ne ovat hyväksikäyttäneet kurdeja kun se palvellut heidän tarkoituksiaan, ja jättänyt heidät alueellisten imperialismien armoille kun kurdit eivät ole enää olleet hyödyllisiä länsimaiden porvaristolle.
Vain maailmanlaajuinen työväen järjestäytynyt vallankumouksellinen ja sosialistinen liike voi pelastaa Rojavan, ja sitä varten Syyriassa, Turkissa ja koko alueella tarvitaan voimakkaita ja taistelevia työväen järjestöjä, jotka pohjautuvat sosialistiseen ohjelmaan, koska vain sosialismi voi taata itsemääräämisoikeuden kurdeille ja muille alueen kansoille. On paljon, mitä Suomen työväenliike voisi tehdä juuri nyt kurdilaisten toverien hyväksi, mm. järjestää boikotteja, lakkoja ja jopa sabotaasia Turkin asekauppaa vastaan. Työläiset rakentavat, kuljettavat ja lastaavat ne aseet, jotka lähtevät Suomesta Turkkiin. Työläisillä on valta lopettaa suomalaisten aseiden kuljetus Turkkiin.
Ilmastolakko, johon on tähän asti osallistunut pääasiassa koululaisia, opiskelijoita ja ruokatauollaan käyviä työläisiä, pyrkii laajentumaan varsinaiseksi lakoksi ja jopa yleislakoksi syyskuun 27. päivä, jota edeltävän viikon ajan on odotettavissa tempauksia ja performansseja erilaisilta aktivistiryhmiltä. Ilmastolakko ei kuitenkaan omalla painollaan muutu yleislakoksi, vaan se on siihen tietoisesti ohjattava ja järjestettävä.
Taistelu ilmastonmuutosta vastaan on olennaista, lähestulkoon jokainen on tästä yhtä mieltä, ainakin julkisesti. Erimielisyydet nousevat esiin siinä vaiheessa, kun kyseeseen tulee keinot, joilla ilmastonmuutosta vastaan taistellaan. Taistelu keinoista on yhtä olennaista kuin taistelu ilmastonmuutosta vastaan yleisesti, sillä ilman oikeita keinoja ei tule oikeaa lopputulosta. Tälläkin hetkellä käydään taistelua lakon merkityksestä, ja taistelun tulos tulee ratkaisemaan omalta osaltaan, kuinka vaikuttava tästä kaavaillusta yleislakosta tulee. Luokkataistelun osapuolet pyrkivät määrittämään lakon omaksi edukseen, työväki työväen eduksi ja porvaristo porvariston eduksi, eikä palveltu luokkaetu aina ilmene siitä, minkä luokkainen henkilö puhuu tai toimii: työläisen suusta voi tulla porvarin sanoja, hän voi toimia porvarillisen vallan sanelemilla keinoilla.
Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö eli SAK on ilmoittanut jakavansa hernekeittoa ilmastolakossa, mutta se ei lähde lakkoja julistamaan, eikä puhettakaan ole sellaisesta. Vaikka vegaaninen hernekeitto uhkaa paatuneita setiä, joista monet vieroksuvat kaikkia vähäisiäkin yrityksiä torjua ilmastonmuutosta, se valitettavasti ei ole uhka porvarilliselle ylivallalle.
Todella monen liiton edustaja on sanonut, ettei ilmastolakkoon tulla osallistumaan lakkona. Jotkut ovat sanoneet, ettei lakosta olla edes puhuttu, ja minulle henkilökohtaisesti vastattiin, että ei olla edes kuultu koko ilmastolakosta.
Taistelua keinoista käyvät vastakkaiset porvarillinen ja työväen luokka, mutta eivät välittömästi ja kokonaisuuksina, vaan organisaatioidensa kautta. Porvarillisen luokan organisaatioista ratkaisevin on porvarillinen valtio, jonka yksi instituutioista on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto eli Sitra. Ajatushautomon roolissa se on julkaissut Oras Tynkkysen kirjoittaman ohjeistuksen ilmastolakkoilijoille, ”8+1 tapaa osallistua ilmastolakkoon”. Tynkkynen ei ole vain Sitrassa vanhempi neuvonantaja, vaan on myös hallituspuolue Vihreän liiton pitkäaikainen jäsen. Mitä keinoja porvarillisen valtion ajatushautomo ja liberaalin vihreän liiton kokenut jäsen sitten tarjoavat ilmastolakkoilijoille? Workshoppaamista, paastoamista, vapaaehtoistyötä, ja niin edelleen, mutta ei lakkoilua. Syö hernekeittoa, älä syö hernekeittoa, miten vain, kunhan et lakkoile!
Sitran kehotuksia. Porvarillinen valtio suojelee kapitalistisia yhteiskuntasuhteita kehottamalla kaikkeen muuhun paitsi työväen vallankäyttöön, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö työpaikalla voisi ja pitäisi puhua ilmastonmuutoksesta, etteikö pitäisi opiskella.
Nimen perusteella voisi kuvitella, että ilmastolakkoon kuuluisi nimenomaan lakkoilu, siis työväen yhdessä sovittu töiden jättäminen, mutta kuten jo totesimme, keinoista käydään taistelua, eikä porvarillisen valtion instituutio ole halukas kehottamaan työläisiä käyttämään valtaansa, ei ilmastonmuutoksen kohdalla eikä minkään muunkaan ongelman. Oras Tynkkysen teksti kommentoikin lakkotyökalua seuraavin sanoin:
Lakko on järeä työkalu. Suomen kaltaisissa maissa sitä usein karsastetaan muussa käytössä kuin suoraan työntekijöiden välittömien etujen puolustamisessa. […] Onneksi tapoja osallistua on monia muitakin.
Kun ilmastonmuutos on erittäin vakava uhka, minkä kokoomuspresidentti Niinistökin myönsi puheessaan Yhdistyneiden kansakuntien 74. yleiskokouksessa, ja työväki voisi poliittisella lakolla painostaa pääomaa toimimaan eri tavalla, ja jopa vaatimattomasti pysäyttää saastuttavan toiminnan ainakin tämän yhden lakon ajaksi, niin työkalun järeys ei ole työväelle ongelma vaan päin vastoin se on työväelle etu, jonka käyttämättä jättäminen voi olla kohtalokasta, kun porvarillinen luokka vaikuttaa haluttomalta ja kyvyttömältä tekemään mitään vakavaa ilmastokatastrofin lieventämiseksi tai hallitsemiseksi. Sen sijaan porvarillinen valta kehottaa luottamaan markkinoiden tai teknologian voimaan, samalla kun vaivihkaa kapitalistit itse omalta osaltaan pohdiskelevat, voisivatko jatkaa elämäänsä luksusbunkkereissa tai ehkä ulkoavaruudessa.
Forbesin videossa alapuolella esitellään esimerkiksi sitä, kuinka maailmanlopunsuojaan varataan ennemmin tilaa miljardöörien hamstraamille taideteoksille kuin ihmisille.
Lakkotyökalun ”ongelma” ei ole järeys, ja vähiten se on ongelma ilmastonmuutoksen kaltaisen eksistentiaalisen uhan kohdalla, joka tuo mukanaan mieletöntä hävitystä ja tuhoa siinäkin tapauksessa, että se ei päätä ihmiseloa tyystin. Lakkotyökalun ”ongelma” on se, että käyttäessään tätä työkalua työväenluokka saattaa rohkaistua käyttämään sitä uudestaan, ja poliittisen lakon ollessa kyseessä voi mieleen juolahtaa käyttää sitä vaikka minkälaisten vaatimusten tekemiseen ja jopa niiden saavuttamiseen. Työväki saattaisi alkaa tekemään politiikkaa, eikä vain kuuntelemaan hurskasta höpinää paastoista tai viimeisintä konsulttilätinää tiekartoista. Tämä olisi ongelma porvaristolle, ei työväenluokalle. Vai miltä kuulostaisi se, että liitot menisivät lakkoon tukeakseen Teollisuusliitosta kuulunutta esitystä kieltää lailla yksipuolinen työehtosopimuksen vaihtaminen, tai se, että työläiset menisivät lakkoon, kunnes karkoitukset (mukaanlukien kaikki palautukset jne.) lopetettaisiin? Porvaristo mielellään välttäisi tällaisen työväenluokan poliittisen rohkeuden ja aloitekyvyn, ylipäätänsä työväenluokan itsenäisen politiikanteon. Työväen ”ongelma” järeän lakkoaseen kohdalla on lähinnä sen omat johtajat liitoissa ja puolueissa, jotka jarruttelevat ja peruuttavat lakkoja heti kun tarjoutuu tilaisuus päästä neuvottelupöytään, ja jotka pääasiassa pysyvät hiljaa, jos ei ole pakko jotain sanoa. He ovat välittömin ja vaarallisin este työväenluokan esiinastumiselle politiikan ja historian näyttämölle.
Työväenvallan uhka
Ilmastolakosta toivotaan vastakkainasettelun välttävää, kaikille yhteistä juhlaa ja performanssia, johon voi osallistua kuka tahansa yhdenvertaisena, jopa pahin saastuttaja, minkä jälkeen kaikki voivat jatkaa vanhaan tuttuun tapaan, ikään kuin katastrofi ei olisi jo täällä. Tässä valossa lakkotyökalu onkin aivan liian järeä, ja sen sijaan Sitra suosittelee esimerkiksi paastoamista tai somessa viestittelyä. Sama kaikille yhteisen juhlan tai performanssin asenne on todettavissa siinä, että Greta Thunbergin tulisiin puheisiin vastaavat Euroopan unionin eri maiden johtajat taputtamalla, ikään kuin he olisivat samalla asialla kuin Greta ja muut ilmastonmuutosta tosissaan vastustavat. Taputettuaan ja hymisteltyään he jatkavat ilmastotuhon toteuttamista, eivätkä he muuta voi. Heille ilmastonmuutosta vastustaviin tapahtumiin osallistuminen on mahdollisuus esiintyä ikään kuin he vastustaisivat ilmastonmuutosta. Ilmastolakkoon osallistuminen on porvarilliselle vallalle mahdollisuus piilottaa se, että ilmastokatastrofi on seurausta porvarillisesta luokkapolitiikasta, johon voi vastata vain työväenluokka omaa voimaansa käyttämällä. Ilmastolakkoon osallistuminen on porvarilliselle vallalle tilaisuus estää ilmastolakon muuttuminen ilmastolakoksi. Ostakaa sähköautoja ja kierrättäkää, mutta älkää lakkoilko, he sanovat. Pääoman etu on se, ettei voitontavoittelun ja kilpailun yhteyttä saastuttamiseen huomioida, ettei heidän omistukseensa kajota.
Lakkoilu on vaarallista porvarille siksi, että se kohdistuu heidän omaisuuteensa, jonka määrä riippuu heidän kyvystään käyttää hyväksi työläisten työvoimaa. Yksityinen omistus on olennaista porvarilliselle vallalle, ja samalla se on myös yksi keskeisistä esteistä ilmastonmuutokseen vastaamiselle, sillä yksityiset omistajat, omaa etuaan ajatellen, saavat aikaan valtaisaa yhteiskunnallista tuhoa, eivätkö he aio lopettaa oman etunsa ajamista, vaikka se tarkoittaisi pahimmillaan ihmiselon loppumista. Tätä on kapitalistinen rationaalisuus, tätä tarkoittaa yksityisen omaisuuden vapaus. Lakko on lupaus yhteiskunnallisesta vallasta ohjata pääomaa, kun tämä valta on toistaiseksi kapitalisteilla ja kapitalistien etua palvelevalla valtiolla. Lakko on työväen ylivallan varjo, jota porvari säikähtää, sillä hän tietää, ettei työväen demokratia lainkaan sietäisi saastuttamista ja ympäristön tuhoamista yksityisen voitontavoittelun nimessä, puhumattakaan muusta yhteiskunnallisesta haitasta, jota porvaristo on tuottanut repimällä voittonsa työväen selkänahoista esimerkiksi terveydenhoidossa. Sama julmuus, joka kohtaa hoitokodissa työväenluokkaista vanhusta ja hänen hoitajiaankin, kohtaa myös työväenluokkaa ilmastonmuutoksen hampaissa. Työväen ohjauksessa tuotannon ehdot määräisi tarve ja yhteiskunnallinen hyöty, ei pääoman voitto, ja se olisi kapitalismin ja sen julmuuden loppu. Työväenvalta kieltäisi tyystin yksityiselle pääomalle edulliset oikotiet, esimerkiksi saasteiden kaatamisen järviin ja meriin silloin, kun on mahdollista käsitellä ne saasteet jollain muulla tavalla, vaikka se jotain maksaisi. Se tekisi lopun järkyttävästä ökyilystä, ja samaan aikaan antaisi työväenluokan ohjaukseen ne varat, jotka työläiset aiemmin omalla raadannallaan ovat kapitalisteille luoneet.
”Yhteisen ongelman” erilaiset ratkaisut
Ongelma on näennäisesti yhteinen, sillä kyllähän se pahinkin saastuttaja tarvitsee happea hengittääkseen ja ruokaa syödäkseen, mutta hän ei suinkaan laita kaikkea peliin planeetan elinkelpoisuuden pelastamiseksi, vaan hän varautuu maailmanloppuun ja luksusbunkkerissa asumiseen. Porhot ovat asiantuntijoilta kyselleet, että miten parhaiten vältetään turvallisuushenkilöstön vallankaappaus bunkkeriin asettumisen jälkeen. Työväenluokka tarvitsee elinkelpoisen planeetan, mutta kapitalisti saattaa tyytyä joidenkin satojen neliömetrien elinkelpoiseen tilaan ja ehkä kohtuulliseen määrään sopivan kiitollisia palvelijoita. Meille hän varaa panssariovensa, vartijoidensa väkivallan, ja halveksuntansa. Tällä tavalla ongelmaa voidaan väittää yhteiseksi, mutta ratkaisut ovat täysin erilaisia, ja tämä kertoo myös siitä, mikä oikeastaan mielletään ongelmaksi ja kenelle.
Meille tehdään hurskaita lupauksia ”maailman kunnianhimoisimmasta ilmasto-ohjelmasta” ja mahtailevia julistuksia, tilastoja jotka osoittavat ihmiselämän olevan parempaa kuin koskaan aikaisemmin, ja näitä meille tarjotaan, kunnes bunkkerin panssaroitu ovi läimäistään kiinni, ja aseistetut vartijat käyvät asemiinsa. Tämä tapahtuu jo nyt paljon suuremmassa mittakaavassa, kun porvarillisen liberalismin juhlapuheet loppuvat ja piikkilanka-aidat pystytetään. Pakolaiset, jotka ovat jättäneet kotinsa kapitalismin sotien ja kapitalismin ilmastotuhon takia, esitetään uhkana yhtenäiselle valkoiselle sivilisaatiolle, jonka jakautumisen luokkiin porvaristo pyrkii piilottamaan, ja kaikkea tätäkin pahempaa on vielä luvassa. Porvarillinen valta pyrkii piilottamaan sen, että työväenluokan yhteinen etu ei riipu kansallisuudesta tai uskonnosta, että työväenluokan etu on vastakkainen porvarillisen edun kanssa. Meillä ei ole mitään yhteistä etua maailmanlopunbunkkeriinsa piiloutuvan kapitalistin kanssa, ei mitään yhteistä etua piikkilanka-aidat pystyttävän porvarin kanssa. He tarvitsevat meitä, tehtaisiinsa ja bunkkereihinsa, me emme tarvitse heitä mihinkään.
Euroopan unionin rajavalvontavirasto Frontex kuvaa lennokillaan uppoavia pakolaisveneitä.
Panokset ovat kovat ja taistelun tulos on kohtalokkaan tärkeä. Siksi työväenluokan on pyrittävä kollektiiviseen kamppailuun oman etunsa tähden, elinkelpoisen planeetan tähden, on taisteltava oikeudenmukaisen ilmastopolitiikan puolesta. On torjuttava ne, jotka pyrkivät ulkoistamaan saasteet, harhaanjohtamaan ja hajottamaan työväenluokkaa rasismilla. Liitoissa on käytävä kamppailua byrokraatteja vastaan, jotka eivät tohdi tehdä enempää kuin jakaa hernekeittoa tai muuten toteuttaa esimerkiksi Sitran listaa, ja samoin on käytävä myös niitä vastaan, jotka haluavat tyystin ohittaa työväenjärjestöt ja kehottavat yksittäisiä työläisiä lakkoilemaan yksinään. Työväenluokka on yhtä voimakas kuin se on järjestäytynyt ajamaan omaa asiaansa, ja sekä hajottajat että harhaanjohtajat on torjuttava. Nyt on pakko taistella, ja lakoista on hyvä aloittaa.
Elinkeinoministeri Katri Kulmuni ja pääministeri Antti Rinne budjettiriihessä / Kuva: Valtioneuvosto
SDP:n johtama ”kansanrintamahallitus” on sopinut seuraavan vuoden budjettiehdotuksesta. Rinteen hallituksen ehdotus epäilemättä poikkeaa suhteellisesti edellisten hallitusten politiikasta. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen budjetti ei tuo lisää leikkauksia, ja siinä jopa vahvistetaan rahoitusta tärkeille aloille, kuten korkeakoulutukseen. Hallitus myös pyrkii purkamaan joitakin Sipilän hallituksen työväenvastaisia toimenpiteitä, mm. kumoamalla aktiivimallin ja palauttamalla subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Mutta onko tämä niin iso murros vasemmistolle kuin monet väittävät?
Mitä saatiin aikaan?
Rinteen hallituksen rahalliset panostukset eivät korvaa viime vuosien rajuja leikkauksia. Esimerkiksi ammattiliitto OAJ arvioi, että vuosina 2012-2019 koulutuksesta leikattiin 2 miljardia, joista tämän hallituksen lisärahoitukset, jotka ovat vain kymmenien miljoonien luokkaa, korvaavat vain pienen osan aiemmista leikkauksista. OAJ:n mukaan ammatillisen koulutuksen opiskelijakohtainen rahoitus on pienentynyt 23 prosenttia vuodesta 2013 vuoteen 2017, mikä tarkoittaa kokonaisbudjetissa noin 436 miljoonan euron vähennystä suhteessa siihen, että yksikköhinta olisi pidetty reaalitasoisesti samana. Hallituksen budjetissa ammattikorkeakoulut saavat vain 20 miljoonan euron lisäyksen perusrahoitukseensa. OAJ kertoo myös, että yliopistojen perusrahoitus on reaaliarvoltaan kutistunut 300 miljoonaa euroa vuodesta 2011 vuoteen 2019. Hallituksen budjetissa lukee, että yliopistot saavat ensi vuodelle 40 miljoonan euron lisäyksen perusrahoitukseensa. Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Johanna Moisio huomauttaa osaltaan, että vaikka hallitus jakoi korkeakouluille kymmeniä miljoonia perusrahoitukseen, samaan aikaan se lykkäsi koulutuksen laajentamiseen ja kehittämiseen tarkoitettuja määrärahoja.
Tällä hetkellä ei leikata enempää, mutta ns. talouskuripolitiikka ei tämän hallituksen toimesta lopu, ja leikkauspolitiikka tekee aivan varmasti paluun seuraavan talouskriisin koittaessa. Ja se ei ole kaukana, kuten talouskasvunhidastuminen Suomessa ja Euroopassa vihjaa juuri nyt.
Hallituksen budjetti ei ratkaise työläisten pääongelmia. Ensinnäkin, siinä ei pyritä puuttumaan rakenteelliseen työttömyyteen johdonmukaisesti. Vaikka hallitus aikoo suunnata lisärahoitusta TE-toimistoille, tärkeämmät uudistukset työpaikkojen luomiselle, kuten palkkatukiin panostaminen, ovat markkinaehtoisia. Valtio ei siis sinänsä luo uusia työpaikkoja vaan antaa rahaa porvareille, jotta he voivat palkata lisää ihmisiä. Periaate on sama kuin yritystukien: annetaan lisää yhteiskunnallista vaurautta kapitalisteille, jotta he (väitetysti) puuttuvat yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten työttömyyteen. Hallitus levittää rahaa, muttei ota vastuuta työpaikkojen luomisesta. Jos yritystuet eivät ole ratkaisseet tätä ongelmaa, tuskin palkkatuetkaan siinä onnistuvat. Valtion tulisi luoda itse työpaikkoja laajoilla julkisia investoinneilla ja työpäivän pituutta lyhentämällä.
Yritystukijärjestelmä ei ole mitään muuta kuin rahareikä valtiolle, ja siitä ovat hyötyneen ainoastaan loisporvarit, kuten Sipilä itse. Ei mikään ihme, että entisen pääministerin puolue ei halua leikata niistä. Yritystuista leikataan vain 120 miljoonaa. Muistutan vielä, että hallitus on tavoitellut näillä leikkauksilla ympäristölle haitallisten yritystukien karsimista. Luonnonsuojeluliiton mukaan ympäristölle haitallisten tukien kokonaissumma on noin 3,5 miljardia euroa vuodessa. Rinteen hallituksen leikkaukset ympäristölle haitallisten yritystuista vastaa siis todellisuudessa n. 3,5% tuosta summasta. Se on täysin merkityksetöntä. Näin Sipilä ja kumppanit voivat jatkaa rikastumista julkisilla varoilla.
Kuten kirjoitin jo aikaisemmin nykyisen hallituksen neuvottelutuloksista, rohkeista tavoitteista huolimatta Rinteen hallituksen konkreettiset toimenpiteet ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi ovat erittäin vaatimattomia. On jotakuinkin tragikoomista, että tällä hetkellä kun ihmiskunnan sukupuutto on todennäköistä, ongelmaan pyritään puuttumaan pinnallisilla toimenpiteillä. Sen sijaan, että puhuttaisiin talousjärjestelmän muutoksesta, puhutaan yksilöllisistä elämäntavoista ja kulutusveroista, jotka ovat regressiivisiä ja näin koskevat suhteettomasti vähävaraisia. Valitettavasti juuri näin tekee Rinteen hallitus. Valitettavasti hallituksen ”maailman kunnianhimoisin ilmastopolitiikka” jää pelkästään tyhjäksi deklaraatioksi.
Budjetissa lukee myös, että perusturvaa nostetaan 20 eurolla kuussa, samalla kun kansaneläkkeen täyttä määrää korotetaan 31,65 eurolla ja takuueläkettä 50 eurolla kuukaudessa. Ei tarvitse edes mainita, että tietysti perusturvan ja sosiaalisten etuuksien korottaminen ovat erittäin hyviä uutisia etuuksia saaville. Toisaalta, paitsi että hallituksen työllisyyspolitiikka on melko vaatimatonta, ja että tuhannet työkykyiset jäävät perusturvajärjestelmän armoille myös tulevaisuudessa, nämä korotukset tuskin myöskään tarkoittavat, että yhdenkään Suomessa asuvan toimeentulo jäisi alle EU:n Suomelle määrittämän köyhyysrajan, joka on n. 1200 euroa. Nämä korotukset tuntuvat vielä vaatimattomammilta kun huomataan, että samaan aikaan hallitus konkretisoi asehankinnat, jotka tulevat maksamaan valtiolle useita kymmeniä miljardeja.
On myös silmiinpistävää, että ns. ”tulevaisuuden investoinnit” puolittuvat hallitusohjelmaan verrattuna. Alun perin ensi vuonna oli tarkoitus käyttää tulevaisuusinvestointeihin 1,5 miljardia, mutta summa puolittui 750 miljoonaan tässä budjettiehdotuksessa. Lopuksi, tiesimme jo hallitusohjelman perusteella, että Rinne ei pyri nostamaan pääoma- eikä yhteisöveroa lisämenojen rahoittamiseksi, vaan myymään valtion omistuksia ja lisäämään regressiivistä kulutusverotusta.
Vasemmistoliitto varmaankin pyrkii näillä propagandistisilla julistuksilla vastaamaan oikeisto-opposition häpeämättömään demagogiaan. Se on ymmärrettävää mutta, hyvistä aikeista huolimatta, se ei ole järkevää. Nämä propagandatemput vahvistavat käsitystä, että hallituksen ”kevyt uusliberalismi” on kaikki, mitä vasemmisto kykenee tarjoamaan työläisille.
Tämä voi aiheuttaa todella vaarallisen skenaarion: kun seuraava taantuma iskee ja radikalisoi heitä, jotka kärsivät kriisistä eniten, ihmiset eivät tyydy pienenpään pahaan, vaan etsivät todellisia vaihtoehtoja. Huonot vaihtoehdot mukaan lukien.
Jos vasemmisto ei kykene esiintymään radikaalina vaihtoehtona nykymenolle, niin äärioikeisto tekee sen. Soinin johtamien perussuomalaisten osallistuminen Sipilän hallitukseen osoitti jo, miten äärioikeisto ei tarjoa minkään sortin vaihtoehtoa työläisille. Perussuomalaisten hajautuminen mahdollisti puolueen kasvojen puhdistamisen, ja Halla-aho voi onnistua hyötymään tyytymättömyydestä.
Perussuomalaiset ovat onnistuneet saamaan osan porvaristoa, osan työläisistä, osan maaseudulla asuvista (entisiä keskustalaisia) ja koko sovinistisen pikkuporvariston puoleensa. Jos vasemmisto mieluummin toimeenpanee hallituksessa ”kevyttä uusliberalismia” kuin luo aidon vaihtoehdon uusliberalismille ja kapitalismille ylipäätään, niin Perussuomalaiset saavat puoleensa yhä suuremman osan työväestöä, ja neljän vuoden päästä meillä on Halla-aho pääministerinä.
![IMG_9445[2]](https://proletaarit.files.wordpress.com/2019/10/img_94452.png)
