Viime lauantaina Turussa noin 350 ihmistä marssi protestiksi Turkin iskulle Rojavassa. Marssin lähtö- ja päättymispaikka oli Vanha Suurtori, jossa myös kuultiin puheita ja esityksiä. Marssin osallistujat vaativat mm. loppua Turkin miehitykselle Pohjois-Syyriassa, jo annettujen asevientilupien peruuttamista, diplomaattisten suhteiden katkaisemista Turkin kanssa sekä kauppasaarron asettamista Turkille.

Ennen marssia saimme kuulla opetusministeri Li Anderssonin puheen aiheesta. Andersson kertoi olevansa vihainen tämän tilanteen vuoksi. Hän puolusti Suomen hallituksen Turkin sotaretkeä vastaan esittämiä kannanottoja, jotka erottuvat huomattavasti edellisen hallituksen ulkopolitiikasta. Hän mainitsi, että asevientilupia Turkkiin ei myönnetä tästä lähtien, ja että katsotaan jos vanhoille luville on mahdollista tehdä jotain.

On tietysti hyvä asia, että maan hallituksen ministeri osoittaa soludarisuutta kurdien itsemääräämisoikeuden puolesta, ja on ilouutinen että meillä ei enää ole Timo Soinin kaltainen karikatyyri ulkoministerinä. Mutta, nykyisellä hallituksella on myös vastuunsa tässä asiassa: vaikka asevientiluvat Turkkiin nyt jäädytettiin, asebisnestä vanhoilla luvilla saa jatkaa vielä vuosia eteenpäin, eikä näkyvissä ole mitään, mikä antaisi ymmärtää, että meidän ”kansanrintamahallituksemme” tekisi jotain sen suhteen. Aselupien peruminen koskettaisi monien asekaupiaiden intressejä, ja luokkasopuun perustuva hallitus ei koske porvarien yksityisomistuksen etuihin – se on selvä asia. Toisaalta, Turkin poliittinen kehitys oikeistolaisempaan ja autoritaarisempaan suuntaan Erdoganin alla ei ole enää mitään uutta. Tämän mainitsi Andersson itsekin. Tässä valossa, miksi Rinteen hallitus myönsi asevientidiilin Turkkiin vielä viime kuussa?

Suomessa on porvareita, jotka tulevat rikastumaan seuraavina vuosina kurdien kansanmurhalla. Ja Rinteen hallituksella on vastuunsa tähän. Se on sanottava ääneen. Li Anderssonilla ja muilla vasemmistolaisilla ministereillä on osaltaan vastuu tässä kysymyksessä. Jos istutaan hallituksessa tai jos tuetaan sitä, ollaan vastuussa kyseisen hallituksen päätöksistä, sekä hyvistä että huonoista. Ministeri Andersson ei voi arkipäivänä istua hallituksen kokouksessa, jossa myönnetään asevientilupia Turkkiin tai siunataan yhteistyö Naton kanssa, ja lauantaina tulla valittamaan mielenosoitukseen, että Suomen myymät aseet tappavat ihmisiä. Sitä varten ne aseet on tehty ja myyty alunperinkin.

Kysymys nyt kuuluu: miten jatkaa tästä eteenpäin? Miten tätä mobilisaatiota voidaan jatkaa ja vastarintaa kasvattaa? Me emme voi odottaa, että hallitus tai EU tekevät jotain kurdien puolesta, paitsi tuomitsevat Turkin sotatoimet suullisesti (ja tekopyhästi). Olen edelleen sitä mieltä, että järjestäytynyt työväen liike on avain tässä asiassa, ja että vain järjestäytynyt työväenliike pystyy pysäyttämään aseviennin Turkkiin omalla toiminnallaan. Mutta siihen tarvitaan taistelevaa ja internationalistista ay-liikettä. Onko meillä sellaista Suomessa?