Suomen nykyinen hallitus on kutsunut ympäristöpolitiikkaansa maailman kunnianhimoisimmaksi ilmasto-ohjelmaksi. Tarkoitus on tehdä Suomesta hiilineutraali vuoteen 2035. Onko näillä suunnitelmilla toivoakaan toteutumisesta?

Artikkelin kuvan olen muuten ottanut viime viikolla. Siinä varsinaissuomalainen metsä uinuu helmikuisen lumipeitteen alla.

***

Ensikäteen kritiikkiä voi esittää siitä, ettei hiilineutraalius yksinkertaisesti riitä, jos ilmastonmuutos halutaan saada kuriin – tarvitaan hiilinegatiivisuutta. Käytännössä tämä vaatii hiilinielujen kasvattamista: ilmakehän hiilidioksidia täytyy saada vuosittain sidottua enemmän kuin nyt syntyvät päästöt kasvattavat pitoisuutta.

Voimme toki tyytyä sanomaan, että ihmeitä ei voi tehdä, ja Roomaakaan ei rakennettu päivässä, mutta mikäli kyseessä todella on ”maailman kunnianhimoisin ilmasto-ohjelma”, voisi olettaa, että sillä pyritään hiilinielujen radikaaliin kasvattamiseen ja äkkiä.

Valtakunnallisista lehdistä olemme saaneet jälleen lukea siitä, että tavoitteet takkuavat ja hallitusta vaivaa eripura ilmastopolitiikasta. Tilanne on erityisen hälyttävä, sillä viime vuoden marraskuussa julkaistu laskelma osoitti, että metsien hiilinielujen kapasiteetti on yliarvioitu lähes kaksinkertaisesti.

Vielä vuonna 2018 arvioitiin, että Suomen metsät kykenisivät sitomaan lähes puolet kaikesta Suomessa syntyvistä hiilidioksidipäästöistä. Uusi laskelma paljastaa, että hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä ei riitä 22 miljoonan tonnin päästövähennys – joka muuten on kaksinkertaisesti koko Suomen tieliikenteen aiheuttama päästömäärä. Sen sijaan tarvitaan n. 39 miljoonan tonnin päästövähennys nykytilasta, mikäli halutaan päästä hiilineutraaliuteen.

Negatiivisuudesta puhumattakaan.

Hallituskriisi näytti jo olevan lähellä, kun Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Maria Ohisalo teki näyttävän ulosmarssin Kesärannasta hallituspuolueiden keskustellessa ilmastopoliittisista toimista. Vihreät kuitenkin palasivat nöyrästi ruotuun ja laiha sopu saatiin aikaan. Pääministeri Sanna Marin sanoi tiedotustilaisuudessa, ettei hallituksen pidä keskittyä metsähakkuiden vähentämiseen. Tämä tilanteessa, jossa hiilinielut on todettu auttamattoman riittämättömiksi!

Marin totesi, että on tärkeämpää keskittyä päästövähennyksiin. On sanomattakin selvää, että tämä päätös palvelee metsäteollisuuden etuja, noh, koko planeetan tulevaisuuden kustannuksella. Varsinkin nyt, kun olemme kokeneet käytännössä ikuisen marraskuun talven sijaan, kun hyönteiskanta uhkaa romahtaa, ruissato kärsii lumettomuudesta, lajien monimuotoisuus on alhaisempaa kuin koskaan, jne. jne. Luulisi hälytyskellojen soivan!

Tämäkö on nyt sitä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa?

Hallituksen toimiin tyytymättömät osoittavat usein Keskustan suuntaan, kun puhutaan ”vasemmistolaisen” hallituksemme taantumuksellisesta politiikasta. Toinen syntipukki on edellinen hallitus, joka toki teki suurta vahinkoa, mutta on silkkaa poliittista teatteria sanoa, että kaikki aika menee Sipilän tekemien reikien paikkailuun. Hallitusta ei johda Keskusta, ja jos johtaakin, osoittaa se vain muiden puolueiden selkärangattomuuden ja lupausten tyhjyyden!

Ympäristöasioita ajavana puolueena esiintyvä Vihreät teki ulosmarssillaan jälleen saman tempun, kuin lukemattoman monta kertaa aiemmin (esim. ydinvoimakysymyksessä, Talvivaarassa, nyt metsätaloudessa ym. Näyttävä protestiliike, jolla turvataan omien äänestäjien luottamus, kuitenkaan riskeeraamatta vallankahvaa pätkääkään. Tämä ei toki ole pelkästään Vihreiden synti: porvarillinen parlamentarismi on pohjimmiltaan teatteria, jossa mielikuvat vaikuttavat tekoja enemmän. Siispä Vihreät voivat jatkossakin esiintyä ympäristön puolustajina, vaikka konkreettiset teot puhuvat päinvastaista.

Kunnianhimoinen politiikka porvarillisessa järjestelmässä ei suinkaan tarkoita tavoitteiden väsymätöntä ajamista ja jatkuvaa kamppailua oikeudenmukaisuuden puolesta. Se tarkoittaa ennemminkin kirjaimellisesti kunnian himoitsemista.

Kunnian perässä porvaripoliitikot ovat, eivät edistyksen! Mainetta ja kunniaa varmasti symbolisilla teoilla ja ulosmarssinäytelmillä saavuttaakin, muttei koskaan parempaa tulevaisuutta.

Kyse ei ole siitä, että päättäjät olisivat pahoja ihmisiä. Päinvastoin, uskon, että suurin osa heistä on ihan mukavia ja kilttejä tyyppejä. Kyse on systemaattisesta ongelmasta: Suomi on porvarivaltio, sen edustajainlaitos porvarillinen edustajainlaitos.

Poliitikkojemme kädet ovat sidotut tekemään politiikkaa kapitalismin ehdoilla. Tämän vuoksi kunnianhimoisinkin tavoite vesittyy heti, kun se tulee vastakkaiseksi teollisuuden ja talouden intressien kanssa.

Mitä sitten olisi oikeasti kunnianhimoinen ilmastopolitiikka? Tiedeyhteisö on yksimielinen: kapitalismi nykyisellään syöksee planeettamme elinkelvottomaksi. Ihan ensimmäiseksi olisi siis tehtävä periaatteellinen päätös: voitontavoittelua ei saa harjoittaa ympäristön tuhoutumisen kustannuksella.

Tämän luulisi olevan kaikille selvää. Jos bisnestä saa vapaasti tehdä piittaamatta ympäristöstä, syntyy aina uusia Talvivaaroja, uusia öljyvuotoja, ilmastonmuutoksen kiihtymisestä puhumattakaan. Uskon vakaasti, että jokainen työväenluokkainen ihminen on samaa mieltä: mikäli bisnes tuhoaa elinolosuhteet meiltä ja lapsenlapsiltamme, on kyseessä moraaliton bisnes, jonka on loputtava. Samoin, kuin ymmärrämme orjuuden olevan väärin pelkästään intuitiivisesti, ymmärrämme kyllä, että planeetan raiskauksen on loputtava.

Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ei myönnä uraanilupia Talvivaaralle. Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ei kumartele metsäteollisuuden edessä, vaan kasvattaa hiilinieluja. Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka kieltää voitontavoittelun ympäristölle vahingollisella tavalla. Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ottaa huomioon eri ihmisten tarpeet ja tilanteen, eikä sälytä laskua köyhimpien yhteiskuntaluokkien maksettavaksi.

Ne tahot, yritykset ja hallitukset, jotka ovat omalla toiminnallaan saattaneet Maapallon tähän tilaan, on saatettava vastuuseen. Julkiseen liikenteeseen ja kestävään asumiseen on panostettava. Vastuu ei ole eikä saa olla yksittäisellä kuluttajalla, kun elämme maailmassa, jossa 100 suurinta yritystä on vastuussa 71 prosentista päästöistä. On siirryttävä ”arjen pienistä ilmastoteoista” ja hallituksen laimeasta teatterista kohti inhimillisyyttä ja kestävyyttä painottavaa työväen yhteisrintamaa.

Tämä on kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa.

Elämme ihmiskunnan kohtalonhetkiä. Tämän päivän päätökset tulevat vaikuttamaan siihen, mikä on inhimillisen sivilisaation tulevaisuus lähivuosikymmeninä. Tämän takia me emme voi luottaa siihen, että päättäjät tekevät kaiken puolestamme, oli hallitus miten innostava ja kansainvälisesti suosittu eli ei.

Mitä tehdä, kun edistyksellisimmätkin poliitikot ovat elinkeinoelämän puolella inhimillisyyttä vastaan? Miten toimia tilanteessa, jossa päättäjiemme toiminta priorisoi aina voitontavoittelua, vaikka on kaikkien tiedossa, että nykymenolla saadaan aikaan peruuttamatonta katastrofaalista vahinkoa?

Välittömästi meidän on vaadittava väsymättä ja kritiikkiä säästämättä, että hallitus lunastaa lupauksensa ja tekee ympäristötuholle oikeasti jotain.  Tähän mennessä he ovat tehneet ympäristön eteen asioita vain, jos se samalla hyödyttää taloutta – tai ei ainakaan haittaa sitä.

Jos hallitus ei kykene vastaamaan vaatimuksiimme vaan asettuu pääoman puolelle ekosysteemiä vastaan, meillä on kuitenkin toinen vaihtoehto. Ottamalla valta työväen käsiin voimme pysäyttää tämän farssin ja estää tulevat katastrofit.

Työväellä on käsissään todellinen voima: me olemme ne duunarit, jotka lopunkaiken rakentavat, kuljettavat, lajittelevat, myyvät, hoitavat, korjaavat, siis toimeenpanevat ne asiat, joita poliittisilla päätöksillä ohjataan. Me voimme myös kieltäytyä: meidän ei ole missään nimessä pakko totella sellaista valtaa, joka priorisoi taloustilannetta inhimillisen elämän edellytysten yli.

Ei, meillä on moraalinen velvollisuus asettua vastarintaan. Sen sijaan, että hiljaa kiltisti anoisimme politiikan eliitiltä, on työväen aika astua johtoon. Meille kaikille on välttämätöntä, että vielä tulevaisuudessakin meillä on puhdasta vettä, viljeltävää maata, hengitettävää ilmaa.

Työväellä on yhteiset intressit, ja ne ovat porvariston ja pääoman intresseille vastakkaiset. Meitä ei auta, jos pörssikurssit nousevat pari pykälää. Me sen sijaan ymmärrämme, että ympäristön eteen on pakko tehdä jotain, tai meillä ei ole tulevaisuutta.

Ympäristötuho vaikuttaa eniten vähäosaisimpiin, siispä rikkailla ei ole mikään kiire. He voivat kyllä maksaa hieman ylimääräistä selvitäkseen yhä rappeutuneemman luonnon keskellä. Meillä ei tuota vaihtoehtoa ole. On vain tämä yksi planeetta, emme saa antaa kapitalismin tuhota sitä.

Tulevaisuus on, tänään enemmän kuin koskaan, sosialismi tai barbarismi.