Viisi vuotta sen jälkeen, kun Sipilä pakotti kikyn Suomen ammattiliittojen hyväksyttäväksi, on liitoilla ja itseään ”vasemmistolaiseksi” kutsuvalla hallituksella tuhannen taalan paikka kaataa kilpailukykysopimus. Jos ajatellaan suotuisasti, voisi sanoa, että ammattiliittojen johto ajaa alojen omia sektionaalisia etuja – koko työväenluokan sijasta – suurimmaksi osaksi Suomen liitot ovat täynnä byrokraatteja, jotka ovat kiinnostuneempia oman asemansa säilyttämisestä eivätkä jäsentensä edusta. Sellaisenaan ammattiliittojen johto usutti järjestäytyneet työläiset toisiaan vastaan aikana, jolloin koko työväenluokka hyötyisi yhteisrintamassa toimimisesta.

Suomen suurporvaristolla, jota edustaa EK, ei ole vastaavia omatunnon tuskia. On avoin salaisuus, että EK toimii politiikan kulisseissa heikentääkseen työväenluokan saavuttamaa asemaa. Sosiaalidemokraattien ministeri Tuula Haatainen, joka pakotti lukuisia lykkäyksiä Sähköliiton lakkoihin, sekä kasvonsa menettänyt entinen pääministeri Rinne ovat tahallisella huolimattomuudellaan paljastaneet hallituksen ottavan aurinkoa Etelärannalla.

Yhteisrintaman käytäntö on luotava suomalaisten työntekijöiden keskuuteen. Aikana, jolloin kapitalistit pitävät kaikkein pienimpiäkin uudistuksia bolševismina, työväenluokan intressien edistäminen vaatii niiden taktiikoiden, strategioiden ja näkemysten omaksumista, joita itse bolševikit käyttivät.

Monista mielenosoituksista, tyytymättömyydestä, liikehdinnästä ja poliitikkojen lupauksista huolimatta mikään ei ole perustavanlaatuisesti muuttunut konservatiivien, keskustalaisten tai demarien johtamien hallitusten myötä. Kaikki hyväksyvät ja harjoittavat leikkauspolitiikkaa työväenluokkaa kohtaan, tehden tyhjäksi työväenluokan kollektiivisia saavutuksia.

Hukkaan mennyt potentiaali

Joukkovoima, silakkaliike, vuosittainen itsenäisyyspäivän antifasistinen marssi sekä itse ”vasemmistolaiset” hallituspuolueet – kaikki nämä ovat rajoittaneet itseään, ja täten epäonnistuneet tavoitteissaan, haluttomuudellaan tuoda esiin työväenluokan itsenäisiä poliittisia tavoitteita. Monissa näistä ongelma kasautuu, sillä työväenluokan näkökulman edustamista rajoitetaan liikkeiden sisällä, jotteivat näiden porvarilliset jäsenet pahoittaisi mieltään.

Joukkovoima piti sisällään monia toimivia leikkauspolitiikan vastaisia aineksia. Suomen kommunistinen puolue muodosti sen ytimen, ja liike veti parhaimmillaan kymmeniä tuhansia työläisiä mukaansa protestoimaan säälittävän heikkoa jakautunutta hallitusta vastaan. Miksi se ei onnistunut kaatamaan Sipilää? Ensinnäkin: Joukkovoiman johtajat ottivat ”periaatteekseen” poliittisen sisällön minimoimisen tiedotuksessaan. Sen sijaan, että antikapitalismista tai edes koherentista leikkauspolitiikan vastustuksesta puhuttiin, liike näki harhaisesti ”antisipilismin” ideologiakseen. Keskityttiin yhteen henkilöön, eikä järjestelmällisiin ongelmiin.

Pitämällä vaatimuksensa abstrakteina Joukkovoima ei onnistunut keskittämään energiaa yhteenkään tiettyyn työväenluokkaan kohdistuvaan hyökkäykseen. Palvomalla sääntöjä ja oikeusvaltion ideaa he brändäsivät itsensä ei niinkään uusliberalistisen kapitalismin vastustajina, vaan sen vaihtoehtoisina johtajina. Heti kun Keskusta vaihtui hallituspuolueesta ”vain” hallituksen talouspolitiikan sanelijaksi, Joukkovoima pysäytti poliittisen painostuksensa. Ryhmä on olemassa Facebookissa, mutta ei käytännössä tee mitään.

Toinen liike, joka ei kykene hyödyntämään potentiaaliaan, on vuosittainen itsenäisyyspäivän antifasistinen marssi, jonka pääasiallinen organisoija on anarkistinen A-ryhmä. He ovat vesittäneet sanoman kieltämällä eksplisiittisesti poliittiset tunnukset, tehden natsien vastustamisesta kivakivan konsertin. Pari huutoa ja mukava musiikki eivät tee mitään äärioikeiston väkivaltaisen roistomaisen toiminnan estämiseksi. Liikkeen taktiikka koostuu individualistisista sankariteoista ja parista symbolisesta eleestä. Vaikkakin kiitettävää, tämä haaskaa tilaisuuden ei vain estää fasisteja marssimasta, vaan murskata heidät totaalisesti mobilisoimalla ne tuhannet ihmiset, jotka osallistuvat marssille joka vuosi.

Samanlainen ristiriita vaivaa ympäristöaktivistiryhmää Elokapina (Extinction Rebellion). Vaikka Elokapina on erittäin pitkälle järjestäytynyt ja militantti, se ei yritä nostattaa suuria joukkoja. Ryhmän aktivismi lepää muutaman radikaalin harteilla, jotka ovat rajoittaneet itsensä seikkailunhaluiseen kerhoon. Heillä ei ole kiinnostusta joukkopoliittiseen liikkeeseen, jollainen tarvitaan yhteiskunnan muutokseen.

On sanomattakin selvää, että Vasemmistoliitto, kuten SDP ennen sitä, on lakannut edes teeskentelemästä olevansa itsenäinen työväenluokkainen järjestö. Kahdesti kymmenen vuoden aikana on nähty, miten Vasemmistoliitto on valmis luopumaan jopa ohjelmansa ytimestä, minimaalisista parannuksista työväenluokalle, parin kolmen ministerinsalkun takia. Eduskunnassa sekä kuntatasolla Vasemmistoliitto on ryhtynyt uskolliseksi leikkauspolitiikan apuriksi sekä puoltanut jokaisen työntekijäjärjestön antautumista luokkayhteistyön laajentamisen nimissä. Kiitettävää on, että puolueen nuorisojärjestö Vasemmistonuoret on säilyttänyt vapauden toimia itsenäisesti, ja osallistuu moniin kampanjoihin, joita emopuolue ei suostu tukemaan.

Transitionaalisten vaatimusten tärkeydestä

Jälkeenpäin on toki helppo kritisoida. Mutta me tiesimme, että nämä liikkeet ja puolueet olivat tuomittuja epäonnistumaan alusta asti, sillä ne eivät hyödyntäneet yhteisrintaman taktiikkaa: siis  kokoamaan yhteen järjestäytynyt vasemmisto ja työväenluokan rivit yhdeksi liikkeeksi, säilyttäen samalla ehdoton toiminnan vapaus, ilman marxilaisen poliittisen ohjelman laimentamista tai peittämistä. Itsenäisten työväenluokkaisten vaatimuksien esittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Ensinnäkin se antaa työväenluokalle uskottavan poliittisen vaihtoehdon. Toiseksi: se pakottaa byrokraatit ja poliittiset toimijat -myös liikkeen sisällä- joko omaksumaan sosialistiset vaatimukset tai näyttämään aidon karvansa.

Jotta voitaisiin esittää vaatimuksia, jotka samanaikaisesti osoittavat vallankumouksellisen sosialistisen muutoksen tarpeen ja joita työväenluokka on valmis kuulemaan, vaatimusten ei ole oltava maksimaalisia tai minimaalisia, vaan transitionaalisia. Minimaalinen vaatimus – ”vähennetään työttömyyttä 3%!” – edustaa reformia, jonka omistava luokka on valmis hyväksymään, useimmiten jonkin toisen työväenluokan osan kustannuksella. Maksimaalinen vaatimus – ”kootaan työväen miliisi ja valmistaudutaan ottamaan valta!” – ei ole voitettavissa reformin kautta, mutta vaikuttaa ei-vallankumouksellisessa tilanteessa mahdottoman kaukaiselta.

Ei ole olemassa kiistatonta kaavaa siitä, milloin vaatimus on transitionaalinen. Transitionaalisen vaatimuksen laatiminen vaatii läheistä tietämystä työväenluokan laajojen kerrosten poliittisen tietoisuuden tilasta. Yleisesti: hyvä transitionaalinen vaatimus on sellainen, joka toisaalta vaikuttaa työläiselle aivan selvästi järkevältä, mutta mikä on totaalisen yhteensopimaton kapitalistisen järjestelmän kanssa. Vaatimukset eivät koske vain lyhyen tähtäimen tulonsiirtoja, vaan järjestäytyneen työväenluokan vallan kasvattamista tavalla, jota kapitalistien on mahdollisimman vaikea pyörtää.

Siksi kommunisteina puutumme pää pystyssä edellä mainittuihin liikkeisiin omalla poliittisella linjallamme. Itsenäisyyspäivänä marssimme punaisten lippujen alla ja kehotamme nousemaan yhdessä fasismia vastaan – tämän teemme jopa väkivallan uhan alla, sekä fasistien että marssin järjestäjien toimesta. Kun Postin työntekijät lakkoilivat viime vuonna, aktiivisesti tuimme lakkoilevia työläisiä, osallistuimme heidän mielenosoituksiinsa, mutta pelkän hyväksyvän nyökkäilyn sijasta esitimme myös poliittisia ideoita, joita liittojen johtajat eivät halunneet tuoda esille. Joukkovoimassa me vaadimme johdonmukaisesti ei pelkästään Sipilän, vaan kaiken leikkauspolitiikan vastustamista. Tavoitteenamme ei ole koskaan panna puolueellisia intressejä työväenluokan etujen ylitse, vaan pikemminkin tuoda esille poliittisia vaihtoehtoja ja kasvattaa työväenluokan poliittista tietoisuutta.

Mihin tahansa puutumme, meidän on tuotava esille luokan itsenäisyys. Kyllä: tämä tarkoittaa väsymätöntä kritiikkiä. Mutta jokaisella liikkeellä, joka tähtää työväen demokratiaan, on oltava avoin tila kritiikille ja keskustelulle. Transitionaalisen vaatimuksen tarkoitus ei ole vain tulla voitetuksi, vaan se inspiroi työläisiä katsomaan välittömän yli, kohti uutta yhteiskuntaa. Yhteisrintama tarjoaa työväenluokalle vaihtoehtoisen johtajuuden – maistiaisen kaksoisvallasta.

Vaikka Proletaarit on pieni organisaatio, olemme tehokkaampia kuin monet vasemmistolaiset ryhmät, sillä vaatimuksemme ovat selkeitä. Työväenluokan vapautus on työväenluokan itsensä teko, vallankumoukselliseksi joukkopuolueeksi järjestäytyneen työväenluokan. Yhteisrintaman taktiikka, joka kasvattaa työläisten tapoja täysin vapaaseen keskusteluun ja täyteen toiminnan ykseyteen, on välttämätön osa tuon puolueen rakentamista.