Julkaisimme sivustollamme Jari Karttusen ansiokkaan referaatin “Kapitalismin mustasta kirjasta” (Le Livre noir du capitalisme). Kirjaa ei ole käännetty suomeksi, ruotsiksi, eikä myöskään englanniksi, joten osoitan kiitokseni toveri Karttuselle tämän teoksen esiin tuomisesta, sillä muutoin allekirjoittanut ei olisi kuullutkaan ko. opuksesta.

Aihe sen sijaan on liiankin tuttu. Elämme kapitalismin aiheuttaman hävityksen keskellä; sorron ja hyväksikäytön lisäksi kapitalismi ajaa planeettaamme elinkelvottomaksi kiihdyttämällä ilmastokriisiä.

Kapitalismin mustan kirjan esittämässä analyysissa on kuitenkin puutteita. Ongelmaksi muodostuu, että se käyttää osin samoja metodeja kuin Kommunismin musta kirja. Tällöin molempien argumentit voidaan kumota samoin perustein – samoilla linjoilla on myös referaatin kirjoittanut Karttunen. Esimerkiksi toisessa maailmansodassa kaikkien kuolleiden listaaminen kapitalismin uhreiksi avaa oven samalle vasta-argumentille kuin natsi-Saksan kärsimien tappioiden listaaminen kommunismin uhreiksi.

Riskeeraamme yksinkertaistuksen: vaikka on totta, että kapitalismi on merkittävä syy sotien syttymiselle, emme voi kuitenkaan typistää koko massiivista konfliktia pelkästään kapitalismista johtuvaksi. Sen lisäksi tapetut natsit eivät olleet ”uhreja” vaan massamurha-aatteen kannattajia, joille kävi ansaitun köpelösti.

Metodista

Erityisen epätarkkaa on nälänhätien suora linkittäminen kapitalismiin. On toki totta, että kapitalismi on pahentanut lukuisia nälänhätiä – esimerkiksi Winston Churchillin toimet Bengalissa 1943 pahensivat nälänhätää, joka riisti miljoonien hengen. Emme voi samaan hengenvetoon irrottaa Ukrainan nälänhätää vuosina 1932-1933 Neuvostoliiton toiminnasta, mikäli haluamme pitää kiinni kapitalismin roolista nälänhätien pahentamisessa.

Vuosien 1932-1933 nälänhädän tausta on monisyinen; luonnollinen kuivuus, alueelliset konfliktit sekä stalinistinen politiikka ovat yhteisvastuussa nälkäkuolemista. On mahdotonta vetää tarkkoja rajoja siihen, missä luonnonvoiman vastuu lakkaa ja stalinismin alkaa; siispä voimme vain todeta, että Stalinin politiikka pahensi Ukrainan nälänhätää – samoin kuin Churchillin toiminta pahensi Bengalin nälänhätää. (Tosin Ukrainan tapauksessa rikkaat maanomistajat polttivat viljaa protestina kollektivisoinnille, joten poliittinen syy ei ole yksin Neuvostoliiton).

Kommunisteina olemme sitoutuneet tieteellisyyteen ja materialismiin – emme siis voi ajaa kaksilla rattailla ja osoittaa yhtä nälänhätää ja sivuuttaa toista. Toisaalta on myös muistettava, että ”holodomorista” tuli merkittävä oikeistolainen propagandaväline, ja tapahtumia on vääristelty poliittisissa tarkoitusperissä. Emme saa syyllistyä samaan.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole vertailla inhimillisiä tragedioita, vaan sitä tapaa, jolla vastuuta näistä katastrofeista jaetaan. Argumenttiemme on oltava raudanlujia ja eksakteja. Porvarilliset moralistit osoittelevat sormellaan historiallisia tragedioita ja pyrkivät typistämään ne ”pahojen punikkien” tuhotöiksi. Meille kommunisteille ei kelpaa abstrakti luku kytkettynä syntipukin kasvoihin.

Täytyy siis välttää mutkien suoraksi vetämistä. En tietenkään väitä, että Kapitalismin mustan kirjan kirjoittaja ei olisi tietoinen asian monimutkaisuudesta. Ajan takaa kirjan poliittisen potentiaalin hyödyntämistä täydesti. Emme voi sanoa, että kommunismi toki tappoi 100 miljoonaa ihmistä, mutta kapitalismi vielä enemmän. Tämä on suora myönnytys porvarilliselle propagandalle!

Kapitalismin mustasta kirjasta on nähdäkseni hyötyä kahdella tapaa. Ensinnäkin se osoittaa Kommunismin mustan kirjan lukujen absurdiuden ja epäuskottavuuden. Kääntämällä massamurhasyytöksen päinvastoin kirja osoittaa, että asiat eivät ole mustavalkoisia. On kiistatonta, että kapitalistinen politiikka pahentaa nälänhätiä (jos esimerkiksi ruokaa ei osteta velaksi, kuten J.V. Snellman teki Suomessa, aiheuttaen kymmenien tuhansien nälkäkuoleman).

Ongelmaksi niin kapitalismin kuin kommunismin uhrien laskemisessa muodostuu se, että nämä lukemat eivät ole vain tuntemattomia, vaan myös mahdottomia selvittää tyhjentävästi. Sen sijaan, että pyrkisimme saavuttamaan mahdollisimman tarkan uhriluvun, on meidän tarmokkaasti paljastettava järjestelmälliset epäoikeudenmukaisuudet ja puututtava niihin. Lopun kaiken on eettisesti arveluttavaa mitata kärsimystä puhtaasti numeroissa – 100 000 ihmisen kuolema on yhtä suuri -käsittämättömän suuri- inhimillinen tragedia kuin 200 000 ihmisen kuolema. Voimme kuitenkin osoittaa, minkälainen politiikka todennäköisesti lisää inhimillistä kärsimystä ja mikä taas vähentää sitä.

Tästä syystä meidän tulee suhtautua kriittisesti uhrilukuihin. En kiistä laskelmien havainnollistavaa voimaa. Enkä missään nimessä kiistä kapitalismin murhanneen miljoonia ihmisiä historiansa aikana – kuten Jari Karttunen tekstissään mainitsee, ruokaa ja lääkkeitä olisi maailmassa tarpeeksi, mutta ne eivät löydä tarvitsijoidensa luokse, sillä se ei ole taloudellisesti tuottavaa. Kapitalismin eräs pääasiallinen funktio on jatkuvan lisäarvon kerryttäminen, siis voittomarginaalin kasvattaminen. Tämä tapahtuu hyväksikäyttämällä työväenluokan työtä sekä riistämällä luonnonvaroja ja kokonaisia ihmispopulaatioita.

Äärimmäistä köyhyyttä ei lopeteta siksi, että se ei lihota herrain kukkaroa tarpeeksi. On siis kiistatonta, että kapitalistinen voitontavoittelu suunnitelmallisesti tappaa, siis murhaa, kaikki nämä ihmiset, jotka eivät saa ruokaa tai lääkkeitä.

”Entäs Stalin?”

”Mutta syyllistyihän Neuvostoliittokin samaan!” vastaa porvaristo kuorossa. Tämä pitää paikkansa. Tässä piilee toinen Kapitalismin mustan kirjan kritiikittä ottamisen vaara. Vaikka on totta, että Kommunismin musta kirja sisältää paisuteltuja lukuja, on meidän kysyttävä: oliko kyse kommunismista?

En halua syyllistyä ”yksikään todellinen skotti” -argumenttiin. ”Aitoa sosialismia ei ole koskaan kokeiltu” on huono argumentti, johon emme voi nojata – se ei pidä paikkaansa. Emme voi myöskään tehdä päinvastaista, ja kivenkovaan väittää stalinismin olleen täysin sosialismin ihanteiden mukaista. Neuvostoliitto ei ollut kapitalistinen, se on selvää. Mutta oliko se kommunistinen?

Lokakuun vallankumous oli kommunistinen; siihen kuului työväenvalta, demokraattinen sentralismi, kritiikin vapaus ja internationalismi. Esitän, että Leninin kuoleman jälkeen, Stalinin johdolla Neuvostoliitosta tuli rappeutunut työväenvaltio. Tietysti sillä oli sosialistisia piirteitä, kuten vahva sosiaaliturva, kollektivismi ja suunnitelmatalous, mutta työväendemokratia jäi puutteelliseksi ja yhteiskunta korruptoitui. Neuvostoliiton työväenluokka oli myös varsin pieni suhteessa teollistuneempien Euroopan maiden työväenluokan kokoon.

”Valtiokapitalismiksi” ei Neuvostoliittoa voi myöskään nimittää hyvässä uskossa. Tuotanto ei perustunut yksityisomistukseen, jossa voitontavoittelu on talouden pääasiallinen motiivi ja työläisten luoma lisäarvo kertyy kapitalistiluokan omaisuudeksi. Sen sijaan Neuvostoliitossa tuotannon välineet olivat valtion kollektiivisessa omistuksessa, talouden kasvua ohjasi käyttöarvojen luomiseen keskittyvä viisivuotissuunnitelma, ja lisäarvo pyrittiin ohjaamaan tuotantovoimien kehitykseen. Vaikka poliittinen valta talouden suunnittelussa keskittyi byrokraateille, tämä byrokratia ei taloudellisesti muodostanut uutta kapitalistien luokkaa. ”Valtiokapitalismin” kritiikistä tarkemmin ks. Against the theory of State Capitalism.

Neuvostoliiton luisumisessa pois työväendemokratiasta ei voida tietenkään syyttää pelkästään Stalinia. Työväenvaltiot kaikkialla maailmassa ovat jatkuvan piirityksen kohteena; imperialistiset ja kapitalistiset tahot tekevät kaikkensa murskatakseen vallankumoukset kaikkialla. Ketä meidän on syytettävä, jos imperialismin painostuksessa työväenvaltion johtoon nousee Stalinin kaltainen hirviö?

Kylmän sodan politiikka maksoi lukemattomien ihmisten hengen. En ole valmis syyttämään näistä pelkästään kapitalismia, enkä pelkästään stalinismia. Historiaa on analysoitava monisyisesti.

Stalinin vainoista voimme syyttää Stalinia, mutta Stalinin valtaannoususta ja työväenvaltion rappeutumisesta voimme syyttää osin imperialistista ja porvarillista aggressiota. Se ei sallinut nuoren työväenvaltion kehittyä ilman jatkuvaa terroria ja sotaa, mikä heikensi maan jo ennestään harvalukuista työväenluokkaa.

Periaatteessa voisimme mennä niinkin pitkälle ja sanoa, että väitettyihin ”kommunismin uhreihin” ovat osasyyllisiä niin stalinismi kuin imperialismi ja kapitalismikin. Jos näin on, on kirjaimellisesti mahdotonta arvioida tarkkoja uhrilukuja.

Kritiikin tarkoitus

Mihin pyrin tällä kritiikillä? Vastaus on kolmiosainen.

Ensinnäkin: kapitalismin uhreista raportoiminen on ensiarvoisen tärkeää, mutta se on tehtävä eksaktin tieteellisesti vailla mitään sijaa epäselvyyksille tai väärinymmärryksille. Lista kapitalismin uhreista on ansiokas, mutta turhan abstrakti. Sen sijaan sen osoittaminen, miten kapitalistiset mekanismit aiheuttavat joukkokuolemaa ja -kärsimystä, on äärimmäisen oleellista. Määrän sijasta on keskityttävä laadulliseen analyysiin, ja osoitettava selkeitä syy-seuraussuhteita.

Toiseksi: meidän on väsymättä korostettava eroa stalinismin ja ajamamme sosialismin välillä. Meidän on tietysti puolustettava kaikkia työväenvaltioita, mutta pidettävä silti kiinni kritiikin vapaudesta ja työväendemokratian ajatuksesta. Emme saa asettua puolustuskannalle koskien Stalinin hirmutekoja; tämä sataa ainoastaan porvariston laariin. Sosialismin historia, myös epäonnistumisineen ja vääryyksineen, on meidän historiamme. Meidän on oltava suoraselkäisiä, ja tuomittava vääryydet työväenluokkaa kohtaan, tapahtuivat ne sitten kapitalistien tai stalinistien toimesta.

Kolmanneksi: vaikka juuri korostin stalinismin tuomitsemista, meidän on tehtävä se omilla ehdoillamme. Emme saa nojata porvarilliseen kritiikkiin (tai propagandaan!), vaan meidän on esitettävä kommunistista stalinismin kritiikkiä. Emme saa esittää, edes implisiittisesti, että luku sadasta miljoonasta uhrista pitäisi paikkaansa. Se on suora vale. Porvaristolla on annettavana vain herjoja ja pötypuhetta. Meidän on kommunisteina perustettava kritiikkimme totuuteen, väsymättömästi.

Lopuksi

Haluan vielä kiittää toveri Karttusta kirjan esille nostamisesta. Tätä keskustelua on syytä käydä lakkaamatta. Kapitalismi esitetään liian usein neutraalina tai jopa hyveellisenä järjestelmänä, ja kommunismia syytetään valheellisesti murhanhimoisuudesta. Todellisuus on varsin päinvastainen: kapitalismin hinta on veri, kyyneleet ja kuolema. Meillä on resursseja lopettaa köyhyys, lääkitä ja ravita jok’ikinen ihminen maailmassa. Tällöin konfliktitkin vähenisivät merkittävästi. Tätä ei tehdä juuri siksi, että resurssiemme jakautumista ohjaa kapitalismi eikä kommunismi.

Meidän on pidettävä huolta siitä, ettemme astu samoihin sudenkuoppiin kuin porvarillisen moraalin saarnaajat. Katastrofeja ja niiden syitä on tutkittava järjestelmällisesti, kriittisesti ja tieteellisesti. Emme saa tyytyä abstraktioihin siitä, että kapitalismin on vain ”hieman” kuolettavampi järjestelmä kuin se, mitä porvarillinen propaganda nimittää ”kommunismiksi”. On oltava äärimmäisen tarkkoja, kun puhutaan työväenliikkeen historiasta.

Siksi uskallan sanoa, että kapitalismi on tappanut lukemattomia ihmisiä, todennäköisesti satoja miljoonia. ”Kommunismin uhrit” ovat pääasiassa joko työväenvaltion rappeutumisen uhreja, tai täysin laadullisesti erilaisia kuin kapitalismin uhrit. Kapitalismin uhreja ovat nälkään, sairauksiin, imperialismiin ja köyhyyteen kuolevat ihmiset. ”Kommunismin uhreihin” kuuluivat verenhimoiset porvarit, imperialistiset keisarit sekä kirjaimelliset natsit.

Lopuksi haluan korostaa, että vallankumouksellisissa tilanteissa eskaloituneet konfliktit ovat pääasiassa olleet porvariston aloittamia. Kommunistit ovat aina vaatineet työväen oikeuksia ensin rauhanomaisesti. Näihin vaatimuksiin on vastattu luodein, joten vallankumouksellisten on täytynyt kovettaa itsensä ja käydä vastarintaan sortoa vastaan.

Passiivisuus silmittömän väkivallan edessä ei ole vain pelkuruutta, se on epäoikeudenmukaisuutta. Annamme täyden tukemme niille, jotka ovat joutuneet tarttumaan aseisiin puolustaakseen ihmisoikeutta, niin tänä päivänä kuin historiallisestikin.

JUHO TAMMINEN

Kirjoittaja on Proletaarit-komitean puheenjohtaja.