– Elämän merkityksen löytäminen on minun ristini kannettavaksi tässä yhteiskunnassa, joka arvostaa työtä ja työkykyä yli kaiken muun. Aina pitäisi olla suorittamassa, pärjäämässä.

Näin kirjoitti minulle työkyvyttömyyseläkkeellä oleva alle 30-vuotias nainen, N.N., yksityisviestissä. Hän auttoi minua kirjoittamaan tämän artikkelin ja tarjosi henkilökohtaisen näkökulmansa.

Suorittaminen on koko länsimaisen yhteiskunnan vaatimus, mutta pärjäämisen ja sisun eetoksessa on jotakin erityisen suomalaista. Valtakunnan oikealle kallistuvista päämedioista saa kerta toisensa jälkeen lukea syyllistysjuttuja etenkin alle 30-vuotiaiden nuorten työkyvyttömyyseläkeläisten elämistä, joissa ”resurssit tuhlaantuvat” ja ”yhä useampi syrjäytyy.”

Syrjäytyy, vai syrjäytetään? Kenen resurssit tuhlaantuvat? Kuka päättää, milloin ihminen on ”syrjäytynyt” ja miten resursseja tulee käyttää? 

– Media olettaa, että meidän pitäisi olla vain kiitollisia kaikista saamistamme armopaloista. Me olemme kapitalistisessa yhteiskunnassa vain kuluerä. Oman ihmisarvon tunteen säilyttäminen tuntuu monelle nuorelle eläkeiselle erittäin vaikealta, koska omaan hyvinvointiin keskittymistä ei tueta, N.N. jatkaa.

* * *

Yle julkaisi vuoden alussa jutun 22-vuotiaana eläkkeelle jääneestä Julia Määtästä. Tästä uutisesta – joka on kirjoitettu varmasti hyvillä aikomuksilla – paistaa läpi se, että työnteko on itseisarvo johon kaikkien tulee pyrkiä. Ollaan kiitollisia siitä, että nuori eläkeläinen tekee edes vapaaehtoistöitä, ja ihanteellisinta olisi kyky osallistua edes jotenkin työelämään.

Toimeliaisuus – se, että tekee mielekkäitä asioita – on tärkeä terveyden edistäjä ja se voi ottaa esimerkiksi vapaaehtoistyön muodon, mutta sille ei ole taloudellista sijaa. Ylen haastattelema Julia toteaakin: ”Pitäisi yrittää löytää keinoja saada lisää rahaa, mutta en vielä tiedä kuinka.”

Vuonna 2016 kaksi kolmesta alle 45-vuotiaasta eläkeläisestä sai pelkkää kansaneläkettä, joka oli tuolloin 662 euroa. Pienituloisuuden raja, tai niin kutsuttu köyhyysraja, pyörii noin 1250 euron kieppeillä (2018).

Mikäli puhutaan pitkäaikaissairaista, jotka eivät ole olleet ollenkaan työelämässä ennen työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä, voi Kelan tiedoista helposti todeta, että pelkällä kansaneläkkeellä ja takuueläkkeellä tuo 1250:n euron summa alittuu reilusti.

Hiukan paradoksaalisesti köyhyysrajan yläpuolelle voi päästä, jos asuu kalliimmassa asunnossa niin, että asumistuki nostaa kokonaistuloja yli tuon maagisen rajan. Silti monilla on edessään loppuelämä köyhänä.

* * *

En usko, että hurratusta ”vappusatasesta” huolimatta (joka realisoitui vappuviisikymppiseksi tai jopa vappuvitoseksi) maamme päättäjistä löytyy poliittista tahtoa nostaa nuoret eläkeläiset köyhyydestä.

Alin eläke, takuueläke, laahaa historiallisesti niin lähellä pienituloisuusrajaa, mutta kuitenkin sen alla, että se tuntuu väistämättä tarkoitukselliselta.

Yhteiskunnassamme tuntuu vallitsevan eetos, että nämä ”sossupummit” nuoret ansaitsevat köyhän loppuelämän. Keskusteluissa keskitytään mielenterveyshäiriöistä kärsiviin vanhalla kunnon ”niskasta kiinni” -otteella.

Ajatus on erittäin vahvasti, että ”parantuisit jos vain yrittäisit.” Nuorten eläkeläisten keskuudessa kulkee hiljaisena tietona, että kukaan alle 30-vuotias ei ”pelkkien” mielenterveyshäiriöiden vuoksi pääse eläkkeelle.

Kolmekymmentä on maaginen raja, jonka jälkeen yksilön suhteen voidaan luovuttaa. Suurin osa kuntoutustoimista, esimerkiksi hoidollisesti erittäin tärkeä psykoterapia, yleensä lopetetaan eläkkeelle siirtymisen myötä.

Onnistuneen kuntoutuksen ainoa kriteeri on, että ihmisestä tulee työ- tai opiskelukykyinen. Muulla ei niin olekaan väliä.

* * *

Uuden Seelannin pääministeri Jacinda Adern on ehdottanut nelipäiväistä työviikkoa pandemiasta selviämiseksi. Nelipäiväinen työviikko tai kuusituntinen päivä olisivat tutkimusten mukaan merkittävä apu ilmastonmuutoksen torjumisessa.

Sen sijaan Suomessa keinoina on perinteisesti käytetty verojen korotusta ja ”työn tuottavuuden” lisäämistä, mikä on yleensä tarkoittanut työuran pidentämistä, valmistumisaikojen alentamista, työmäärän lisäämistä sekä työehtojen ja palkkojen polkemista.

Monelle Suomen demarihallitus herätti toivoa suunnan muutoksesta, mutta tämä toivo todennäköisesti osoittautuu turhaksi. Demarit toteuttavat mielellään kurjistamispolitiikkaa, kuten oli nähtävissä menneissä sinipunahallituksissa.

Esimerkiksi koulutuksesta, mikä on erittäin tärkeää niin hyvinvoinnin kuin demokratian ylläpitämisenkin kannalta, on leikattu vuodesta 2012 jo yhteensä kaksi miljardia. Leikkauksia on siis tehty jo kauan ennen Sipilän hallitusta, joka tuli kuuluisaksi rikkomistaan lupauksista koulutusleikkausten suhteen.

* * *

Me elämme yhteiskunnassa jossa perimmäinen arvo on talouskasvu.

Oli meillä hallituksessa sitten demarit, Vasemmistoliitto tai vihreät, kukaan heistä ei ole luvannut muuta kuin ”parempaa” kapitalismia. Se on nähtävissä joko kurjistamispolitiikan puolusteluna tai väliaikaisina myönnytyksinä, yhteiskunnan perusta säilyy kuitenkin muuttumattomana.

Meidän tulee hyväksyä se, ettemme elä vapauden, tasa-arvon ja ihmisarvon yhteiskunnassa. Nekin edistysaskeleet joita olemme saavuttaneet kamppailun tuloksena, ovat ottamassa takapakkia. Tämän voi päätellä eriarvoisuuden ja mielenterveysongelmien kasvusta.

Vasta sitten kun hyväksymme tämän todellisuuden, voimme alkaa käydä keskustelua, jossa pystymme kuvittelemaan aidosti ihmisarvoon perustuvan yhteiskunnan.

PETRI LEVOLA
N.N.