Alas militarismi! Pysäytetään yhdessä hävittäjähankinnat

Hallitus jatkaa hävittäjähankintojen valmistelua. Suomi varautuu ostamaan 10 miljardilla hyökkäykseen tarkoitettuja tappokoneita. Hankinnan jälkeen hävittäjien elinkaarikustannusten on arvioitu olevan 20 miljardin luokkaa, joten yhteensä puhutaan 30 miljardin hintalapusta – joskin kokemus on osoittanut, että alustavat arviot yleensä ylitetään.

Koronakriisikään ei vaikuta hillitsevän hallituksen verenhimoisuutta. Samaan aikaan valtaosa kansalaisista on sitä mieltä, että hävittäjähankintoja tulisi vähintäänkin lykätä koronan takia.

Vaikka aiheesta on keskusteltu julkisuudessa jonkin verran, ei hävittäjäkauppoja ole puitu riittävästi. Ei myöskään riitä, että kritiikki jää pelkän keskustelun tasolle – Puolustusvoimat on pirullisen tehokas käymään ”järkeviä keskusteluja” ja kääntämään näin kritiikin teknisiin seikkoihin, pois oleellisista argumenteista militarismia vastaan.

Kyse ei myöskään saa olla dialogista asevoimien ja näiden ympärillä kiertelevien korppien kanssa; Puolustusvoimien lobbaus- ja propagandakoneisto on Suomessa vertaansa vailla. Tämän osoitti Vihreän Langan toimittajan ja aktivisti Riikka Suomisen kokemus maanpuolustuskurssilta.

Kaikki keskustelut, joihin armeija otetaan mukaan ”tasavertaiseksi osapuoleksi” ovat jo vinoutuneet militarismiin päin. Emme me voi väitellä murhaajien kanssa siitä, onko tappaminen väärin!

Pyrin seuraavaksi esittämään argumentteja hävittäjähankintoja vastaan. Aloitan esittämällä teknisiä seikkoja, jotka puhuvat hävittäjien ostamista vastaan, mutta analyysi ei rajoitu pelkkiin käytännön järjestelyihin. Antimilitaristeina meidän tulee tuoda esille myös aiheen perustavanlaatuinen poliittinen luonne. Kyse ei ole pelkästään taloudellisista tai puolustusteknisistä seikoista, vaan vaakakupissa ovat ihmisyys ja raakalaisuus; sosialismi ja barbarismi.

Keskustelua hävittäjähankinnoista leimaa ehdottomuus. Tappokoneet ”on pakko” hankkia, vaikka näyttö niiden hyödyllisyydestä puolustuksessa on vähintäänkin kyseenalaista. Tietokirjailija Pentti Sainio ruotii ansiokkaassa kirjoituksessaan useita hankintoihin liittyviä kyseenalaisia seikkoja. Suosittelen kaikkia lukemaan koko artikkelin, jonka oleellisia väittämiä referoimme alla.

Hyökkäykseen tarkoitetut aseet

Sainio aloittaa kirjoituksensa luonnehtimalla hävittäjien käyttöä konflikteissa:

Monitoimihävittäjillä – uusilla tai vanhoilla – ei ole juuri muuta käyttöä kuin rynnäköinti maakohteita vastaan. Ne eivät pysty ohjusten tai rakettien torjuntaan, ja siksi koneita käytetään pääasiassa hyökkäyksiin maakohteita vastaan.

Tämä on ensimmäinen syy vastustaa ehdottomasti hävittäjien hankkimista. Ne ovat hyökkäyskoneita, joiden hyöty puolustuksessa – etenkin suuremmalla arsenaalilla varustettua suurvaltaa vastaan – on minimaalinen.

Todennäköisesti Suomi ei saisi hävittäjiä edes ilmaan, jos maa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Moderni sodankäynti nojaa miehittämättömiin lennokkeihin ja pitkän matkan pommitusstrategioihin – maan infrastruktuurin suojaamiseksi tehokkaampi ase olisi eksplisiittisesti puolustuskäyttöön tarkoitettu ohjuskilpi.

Toki se ei tihku samalla lailla Tom Cruisen seksikästä Top Gun -karismaa, eikä tyydytä poliitikkojen ja sotahaukkojen verenhimoa.

Yleinen argumentti on, että Suomella on jo käytössään hävittäjäkalusto, joka nyt vain pitää uusia.

Jo käytössä olevien Hornetienkaan hankinta ei tosin kestä päivänvaloa. 1990-luvulla tehty hankinta oli jo tuolloin kiistanalainen. Myöhemmin selvisi, että nämä hankinnat tehtiin osittain salassa, kuten Sainion kirjoitus osoittaa.

Hankintojen lopullisesta hinnasta myös valehdeltiin räikeästi. Oikea hinta aseille oli moninkertainen, ja lisävarusteita hävittäjiin ostettiin vielä 2010-luvulla. Esko Ahon hallituksen päätös maksoi siis meille vielä kolmenkymmenen vuoden päästäkin useita miljardeja.

Amerikkalainen puolustusteollisuus on sittemmin myöntänyt valehdelleensa suoraan mm. hävittäjien elinkaarikustannuksista.

Suomalaiset upseerit, jotka olivat nuijineet hankkeen läpi, palkittiin mitalein Yhdysvaltain asevoimien toimesta. Yhdysvaltalaisen Legion of Merit -kunniamerkin ovat saaneet Gustav Hägglund, Juhani KaskealaSakari Honkamaa ja Jan Laukka.

Heidän lisäkseen mitalin sai tietysti myös kenraali Jarmo Lindberg, joka toimi vuosikausia amerikkalaisen aseteollisuuden palkkarenkinä. Hän siirtyi sittemmin Puolustusvoimista asevalmistaja Lockheed Martinin palkkalistoille. Myöhemmin sopimus tosin purettiin lähinnä siitä aiheutuneen kohun takia.

Suomalaiset upseerit ovat joka tapauksessa tehneet pitkään töitä aselobbareina, mistä hyvästä korppikotkat heidät palkitsevat.

Jos olisin nationalisti, voisin syyttää näitä miehiä maanpetturuudesta. Sen sijaan syytän heitä rikoksista ihmisyyttä vastaan, sillä sitä sodanlietsonta on. Rahaa siis paloi, mutta saatiinko niille jotain sentään vastinetta?

Ainakin hävittäjäkuumeisimmat poliitikot ovat useaan otteeseen vaatineet, että koneita käytettäisiin NATO-operaatioissa, kun sellaiset on kerran hankittu. Kilvan penättiin selitystä sille, miksi Suomi ei osallistu Libyan operaatioon. Lisäksi NATO-yhteistyön syventämistä hävittäjäharjoitusten varjolla on puolustellut myös ”pasifistina” esiintyvä Erkki Tuomioja.

Kun kalliit hävittäjät on kerran hankittu, syntyy painetta myös käyttää niitä. Jos niitä voidaan käyttää pääasiassa vain hyökkäystarkoituksiin, syntyy painetta osallistua hyökkäyssotiin.

Tämä johtaa militarismin kierteeseen: kaluston käyttöä perustellaan sillä, että sitä on jo hankittu. Uusien aseiden hankkimista perustellaan sillä, että on olemassa tarve käyttää aseita – tarve, joka on alun perin syntynyt päätöksestä ostaa aseita. Meillä on jo nämä Hornetit, niin niitä pitää nyt käyttääkin, tai hankittiin mokomat turhaan – ja kun meillä kerran on niin paljon käyttöä aseille, pitäähän meidän hankkia uusia tappokoneita…

Suomi on tasaisesti syventänyt NATOn kanssa tehtävää yhteistyötään. Olemme käytännössä tuon terroristijärjestön uskollinen vasalli. Kun Suomi on hankkimassa uudenkarheita murhavälineitä, missä muualla niitä käytettäisiin kuin tulevissa NATO-operaatioissa?

Taloudellinen kriisi

Kaiken tämän lisäksi on ilmeistä, että varsinkaan nyt, kun koronakriisi on pannut yhteiskunnan mullin mallin, ei ole missään nimessä varaa tuhlata varoja hävittäjiin.

Hävittäjät tulevat maksamaan hankittaessa kymmenen miljardia, joka on noin 15 % koko valtion vuosittaisesta budjetista. Koronakriisin seurauksena julkisen talouden alijäämä kasvaa vuonna 2020 jopa 14 miljardilla.

Erityisen härskiä on, että HX-hankintoihin käytettävät rahat tulevat puolustusbudjetin ulkopuolelta. Puolustusvoimat on alusta asti myöntänyt, ettei vuosittainen puolustusbudjetti riitä hävittäjien hankintaan, saatikka elinkaarikustannuksiin.

Hävittäjien arvioitu ostohinta hipoo kymmentä miljardia, ja arvioidut elinkaarikustannukset ovat noin 20 miljardia euroa. Yhteensä kyseessä on puolet koko valtion vuosittaisesta budjetista.

Hanke hajautetaan usean vuoden ajalle, jolloin tulevat päättäjät eivät käytännössä voi toimia kuluille kuin hyväksyvänä kumileimasimena.

On huomattava, että tämä muistuttaa Hornetien hankintaa 1990-luvulla: aseet tulevat vajavaisella varustuksella, vaatien mittavia lisähankintoja. Yhdysvaltain puolustusteollisuuden voi olettaa toimivan samalla tavalla kuin aikaisemmin ja pimittävän tietoa kustannusten todellisesta suuruudesta.

Työväenliikkeen asiana ei tietenkään ole porvarillisen taloudenpidon parempi hoitaminen. Emme voi sortua siihen, että kapitalismin kritisoimisen sijaan esiinnymme sen parempina johtajina. Tämän virheen tekevät perinteiset vasemmistopuolueet, kun he arvostelevat hävittäjähankintoja ”hölmönä talouspolitiikkana” sen sijaan, että kutsuisivat sitä epäinhimilliseksi.

On silti päivänselvää, että hävittäjähankintoihin menevä pääoma, käytettynä melkein mihin tahansa muuhun, hyödyttäisi työväenluokkaa paremmin.

Sosialistinen julkinen talous keskittyisi luomaan hyvinvointia ja purkamaan luokkarakenteita, esimerkiksi takaamalla jokaiselle työpaikan ja asunnon. Meillä on resursseja ruokkia, vaatettaa ja asuttaa jokainen tämän valtion alueella asuva ihminen, ja vielä työllistääkin heidät julkisen talouden puitteissa.

Sen sijaan nyt julkisen talouden prioriteetteihin kuuluu sotakoneiston hankkiminen ja ylläpito, sekä kapitalistien voittojen takaaminen.

Tuoreessa muistissa ovat Business Finlandin jakamat korona-korruptiotuet. Nykyhallituksen, kuten edellistenkin hallitusten, pyrkimyksenä on ollut taata voittojen maksimointi porvaristolle, työläisten ja luonnon kustannuksella.

Heille yksityinen voitontavoittelu – siis työn hedelmien riistäminen työntekijältä – on pyhä oikeus, jota tulee kaikin keinoin suojella. Se menee palvelujen laadun, ympäristönsuojelun ja työläisten oikeuksien edelle.

Ilmastokriisi

Jos taloustilanteen nojalla meillä ei ole varaa ostaa hävittäjiä, niin vielä vähemmän perusteita aseiden hankkimiselle on ilmaston nojalla.

Puolustusvoimien hiilidioksidipäästöistä n. puolet koostuu ilmavoimien kaluston käytöstä. Tämä tarkoittaa n. 120 000 – 140 000 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia. Uuden kaluston hankinnan myötä tämä ei ainakaan tule laskemaan, päinvastoin: todennäköisesti paine hävittäjien käyttämiseen lisääntyy, kun niihin on syydetty miljardeittain euroja.

Nykyinen hallitus on ylpeillyt ”maailman kunnianhimoisimmalla ilmasto-ohjelmalla.” Ilmastotavoitteiden saavuttaminen näyttää päivä päivältä epätodennäköisemmältä. Konkreettisia päästövähennyksiä ei ole esitetty riittävästi. Metsähakkuut jatkuvat entiseen tapaansa, ja kuten aiemmin raportoimme, on hiilinielujen kapasiteetti yliarvioitu vaarallisen yläkanttiin.

Hallituksen ilmasto-ohjelma vaikuttaa lähinnä sanahelinältä, varsinkin, kun se näyttää edelleen vihreää valoa hävittäjähankinnoille. Vastikään julkistetussa YK:n kestävän kehityksen raportissa Suomi sijoittuu ilmastotoimien onnistumisen suhteessa listan häntäpäähän. YK:n raportin mukaan Suomen ilmasto-ohjelmalla on vakavia haasteita, tarkoittaen, että nykyinenkin ”kunnianhimoinen” ilmasto-ohjelma on auttamattoman riittämätön.

***

Hävittäjähankintoja kritisoidaan siis yleisesti ottaen kolmella argumentilla:

  1. Hävittäjät eivät ole puolustus- vaan hyökkäysase.
  2. Julkisen talouden tila ei kestä mittavaa investointia tappokoneisiin.
  3. Hävittäjien kustannukset ympäristölle ovat liian suuret.

Kuitenkin vielä olennaisempi argumentti on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle.

Proletaarinen antimilitarismi

Syytän jokaista eduskuntapuoluetta verenhimoisuudesta.

Edellisellä hallituskaudella yksikään puolue ei irtisanoutunut puolustusselonteosta, jossa sitouduttiin hävittäjähankintoihin ”Hornet-hävittäjien suorituskyvyn täysimääräisen korvaamisen” kautta.

Puolustusselonteon allekirjoitti myös edistysmielisenä ja sodanvastaisena voimana esiintyvä Vasemmistoliitto. Myöhemmin puolue on yrittänyt lieventää kantaansa selitellen, että he haluavat vain ostaa ”hieman vähemmän” hävittäjiä ja ehkä vähän myöhemmin.

Tässä näkyy reformismin onttous: ”Haluaisimme investoida murhaamiseen ’vain’ 7 miljardia kymmenen sijaan…”

Vasemmistoliitto: kätenne ovat yhtä veriset kuin muidenkin puolueiden. Tämä on alhaista selkärangattomuutta, jossa porvariston pillin mukaan tanssiminen yritetään pukea sodanvastaisuuden kaapuun.

Voimme keskustella maailman tappiin hävittäjien sotateknisestä hyödyllisyydestä tai vaikutuksesta kansantalouteen. Yksi asia ei kuitenkaan muutu miksikään: sodissa kuolevat, haavoittuvat ja kärsivät työläiset.

Kun rikkaat käyvät sotaa poliittisten ja taloudellisten intressiensä vuoksi, lähettävät he tuhansittain työläisiä murhaamaan toisen maan työväenluokkaa. Sota on järjestelmällistä massamurhaa, joka useimmiten hyödyttää pääoman intressejä. Osallistumalla sotakoneiston ylläpitämiseen jokainen eduskuntapuolue syyllistyy massamurhaamisen tukemiseen.

Tässä asiassa ei ole väliinputoajia: joko vastustat kaikin voiminesi militarismia, tai sitten kannatat sitä: joko hiljaa hyväksymällä tai ääneen huutamalla.

SDP, Vihreät, Vasemmistoliitto, RKP, Kokoomus, Perussuomalaiset, KD. Kannatatte kaikki massamurhaamista. Minkä muun johtopäätöksen voimme tehdä?

Tiedämme, etteivät poliitikot ole tyhmiä; he tietävät kyllä, mihin hyökkäysaseita käytetään. Jos kannatatte HX-hanketta, emme voi päätellä kannastanne mitään muuta kuin sen, että olette valmiit hyväksymään sodan terrorin, jossa siviilien elämät eivät paina höyhenenkään vertaa.

Luokkatietoisuus on avain proletaariseen antimilitarismiin. Kun tunnistamme itsemme työväenluokkana, näemme peilikuvamme myös koko maailman työläisissä.

Ymmärrämme, että meillä on enemmän keskenämme yhteistä jokaisen maan työläisten kanssa, kuin oman maamme porvariston kanssa. Kaikkialla me teemme työt ja saamme kiitokseksi riistoa.

Kahden eri armeijan sotilailla on enemmän yhteistä keskenään kuin sotilaalla ja tämän kenraalilla. Kenraalit palvelevat porvaria ja riistoa; sotilaat syövät niukkaa leipää ja ovat usein pakotettuja tappamaan – Suomessakin, tässä kuuluisassa ”sivistysvaltiossa”, pannaan aseistakieltäytyjät lukkojen taakse kuin vaaralliset kriminaalit.

Tapelkoot herrat keskenänsä! Me emme aio osallistua työläisten massatuhoamiseen.

Hävittäjähankintoja vastaan on siis löydettävissä sekä taloudellisia että sotilasteknisiä perusteita, mutta työväenliikkeenä teemme virheen, jos jäämme käymään väittelyä tällä areenalla.

Meidän on pystyttävä irtisanoutumaan porvarivaltion militarismista ja sotasuunnitelmista myös periaatteellisella tasolla, erottamattomana osana kansainvälistä luokkakantaista solidaarisuutta.

Mitä on tehtävä?

Kaikki sodat eivät tietenkään aiheudu kapitalismista, mutta nykymaailmassa suurin osa sodista kylläkin.

Sodat ovat porvaristolle toivottavia. Niillä saadaan turvattua resursseja sekä alistettua kokonaisia populaatioita. Sen lisäksi sota on hyvää bisnestä – moni teollisuudenala on öljytty viattomien verellä.

Tämä jatkuu, niin kauan kuin kapitalismin sallitaan jatkua. Ollakseen uskottavaa ja tehokasta, on antimilitarismin oltava myös antikapitalistista.

Järjestäytyneen työväenluokan on kieltäydyttävä osallistumasta sotiin kaikkialla. Meidän on sanottava: emme tule enää ikinä osallistumaan työläisten massatuhoamiseen!

Sen lisäksi aseteollisuus on pysäytettävä – tähänkin keinot ovat jo työläisten käsissä. Kun yhtäällä työväenluokkaa sorretaan, työläiset kaikissa maissa voivat mennä lakkoon ja ryhtyä toimeen: sabotaasiin, työnhidastuksiin, valtauksiin, suoraan kapinaan.

Tehdastyöläiset voivat kieltäytyä kokoamasta tappokoneita. Rekkakuskit voivat kieltäytyä ajamasta aselasteja. Satamatyöntekijät voivat pysäyttää vaikka koko maan viennin, jotta aseiden myyminen ja ostaminen saadaan lopetettua.

Kun porvaristo lietsoo sotaa, me voimme yhtenä kansainvälisenä luokkana sanoa ei! Tämä on meidän velvollisuutemme koko maailman työväenluokkaa kohtaan.

Ainoa sota, jota käymme, olkoon luokkasota. Niin kauan kuin meissä henki pihisee, emme suo rauhaa porvaristolle!

Tähän viimeiseen kamppailuun me kutsumme teidät kaikki: vaikka yksin olemme heikkoja, yhdessä olemme vahvoja. Me voimme panna pisteen kapitalistien harjoittamalle riistolle. Me voimme estää porvaristoa lietsomasta enää yhtään sotaa.

Meit valhein ruokkii tyrannit
mut rauha meille koittakoon.

Nyt lakko tehdään armeijoissa,
aseet pois pantakoon.

Ja jos aikovat nuo kannibaalit
sankareita meistä taas,
niin tietäkööt he, että luodit
silloin kenraalimme saa!