Eriarvoisuus tappaa -artikkelissani kuvailin lyhyesti, miten luokkayhteiskunnassa kuolleisuus ja terveysongelmat kasautuvat alempiin tuloluokkiin, ja miten ne määräytyvät pitkälti sosioekonomisen aseman mukaan. On helppoa ajatella, että nämä erot voidaan kuroa paremmalla sosiaalipolitiikalla ja elintasoa nostamalla, joten haluan asettaa kyseenalaiseksi monelle niin rakkaan pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin.

On totta, että niin kutsuttu hyvinvointivaltio takaa perusturvan, jota ei esimerkiksi Yhdysvaltojen mallissa ole. Suomalainen hyvinvointivaltio luotiin 50- ja 60-lukujen työväenliikkeen painostuksen ansiosta, ja se perustuu vahvaan valtion rooliin hyvinvointipalvelujen ja perusturvan tarjoajana. Sitä on pidetty Suomen korkean elintason ylläpitäjänä ja kehuttu kansainvälisesti toimivana mallina muiden Pohjoismaiden mallien ohella. ”On lottovoitto syntyä Suomeen” ja ”kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus”, sanottiin minullekin kun olin pieni, mutta lunastaako se sittenkään lupauksiaan?

On myös totta, että keskiarvoilla mitattuna suomalaisten elintaso on kasvanut ja väestö elää pidempään. Mistä ei usein puhuta, ovat suhteelliset mittarit, jotka kuvaavat eroavaisuuksia eri väestöryhmien välillä. Yksi suuremmista tutkimuksista tästä on Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisu vuodelta 2007, jossa tarkastellaan terveyserojen kehittymistä vuodesta 1980 vuoteen 2005. Jos väestö jaotellaan koulutustason ja ammattiaseman mukaan, on nähtävissä, että ne määrittelevät johdonmukaisesti koetun terveyden ja elinajanodotteen. Eroja voidaan todeta monissa kroonisissa sairauksissa, kuten myös elinajanodotteessa: vähemmän koulutetut ja vähemmän tuloja saavat ovat sairaampia ja kuolevat nuorempana. Tarkastelujakson aikana useimmissa pitkittäissairauksissa erot ovat pysyneet ennallaan.

Voiko syynä olla se, että koska kaikilla on kuitenkin mahdollisuus pärjätä ja kouluttautua, ihmiset tekevät vain huonoja päätöksiä? Kansainvälisessä pitkittäistutkimuksessa, jossa tarkasteltiin koulutusmahdollisuuksien eriarvoisuuden taustoja, todettiin, että eriarvoisuus alkaa jo ennen kouluikää perhe- ja kasvuympäristön vaikutuksesta. Vanhempien sosioekonomisella asemalla on suurin vaikutus koulutusmahdollisuuksiin, jotka vaikuttavat ammattiasemaan, joka taas vaikuttaa tuloihin ja sitä kautta terveyteen. Hyvä terveys nostaa mahdollisuuksia saada parempia tuloja, mutta toisaalta huono terveys voi siirtää ihmisen alempaan tuloluokkaan ja aiheuttaa negatiivisen kierteen, johon pystyy monien kroonisten sairauksien tapauksessa vaikuttaa hyvin vähän. Monelle kuitenkin terveyden ja elinajanodotteen ennuste määräytyy jo syntymässä. Siihen vaikuttaa se, mihin luokkaan synnyt ja kuinka paljon ympäristösi pystyy tukemaan sinua. On toki olemassa ihmisiä, jotka ovat nousseet korkeisiin asemiin köyhistä oloista, mutta heidän tarinoitaan kuunnellessa on hyvä muistaa niin kutsuttu selviytymisharha: jokaista ”ryysyistä rikkauksiin”-tarinaa kohden on tuhansia, jotka joutuivat pettymään ja tyytymään vähempään.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio yrittää korjata jotain, minkä luullaan olevan virhe, mutta onkin itseasiassa ominaisuus. Luokkayhteiskunta on pyramidi, jossa varallisuus ja sen siihen liittyvä hyvinvointi keskittyvät pienelle joukolle. Kapitalismin luontainen ominaisuus on vahvistaa tätä eriarvoisuutta, ei lieventää sitä. Tästä syystä hyvinvointivaltio on aina uhan alla, eikä pysty ”oikein” toimiessaankaan lunastamaan lupauksiaan tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Hyvinvointivaltiomalli on lieventänyt kapitalismin pahimpia seurauksia Pohjoismaissa, mutta se ei voi taata hyvinvointia kaikille. Hyvinvointivaltio onkin parhaimmillaan vain kompromissi ja luokkakonfliktin kärjistymisen lykkäämistä. 1980-luvun loppuun asti hyvinvointivaltiomalli hyödytti porvareita, koska se koki Neuvostoliiton ja vahvan työväenliikkeen painostuksen. Nykyään ulkoisten ja sisäisten uhkien puuttuminen on johtanut tilanteeseen, jossa eriarvoisuus on nousussa ja yhä pienempi prosentti rikkaimmista omistaa yhä enemmän.

Omistavan luokan ja työväenluokan välillä on kapitalismissa aina köydenvetokisa, jossa on kyse elämästä ja kuolemasta. Työväenluokka on ollut tässä kamppailussa häviöllä jo pidemmän aikaa. Hiljattain yksityistettiin 131 000 asukkaan Päijät-Hämeen sairaanhoitopiiri, jonka omistaa enemmistöllä terveysjätti Mehiläinen. Jos haluaa nähdä, miltä yksityistetty terveydenhoito näyttää, voi tuloksia tarkastella yksityistetystä vanhustenhoidosta, jossa hinnat on nostettu pilviin ja palvelun laatu ajettu alas. Useissa kunnissa on yksityistetty työterveyspalvelujen tuottajia, mikä on johtanut tappioihin esimerkiksi Kangasalalla. Kuntien tulot laskevat ja verokertymä pienenee, kun tulot karkaavat yksityisiin käsiin, mikä johtaa leikkauksien ja velkaantumisen kierteeseen. Suurten yritysten voitot eivät realisoidu tuloiksi valtiolle eivätkä kunnille, koska Suomessa pääomaa verotetaan huonosti ja suuret yhtiöt, kuten edellä mainittu Mehiläinen, syyllistyvät toistuvasti veronkiertoon.

Omistava luokka voi tehdä käytännössä mitä haluaa, kuten ostaa 51 % enemmistön 131 000 asukkaan sairaanhoitopiiristä huolimatta veronkiertotuomiosta, koska heille ei ole voimakasta ja organisoitua vastustusta. Työväenluokka, joka ei organisoidu ja koe omistavaa luokkaa vihollisenaan, tulee kokemaan yhä koventuvaa painetta itseään kohtaan: nousevia maksuja, huonompia työehtoja, lisääntynyttä pahoinvointia, huononevaa infrastruktuuria ja kapeampia mahdollisuuksia. Sen tulisi myös ymmärtää, että luokkien välinen taisto ei voi olla pysyvä ratkaisu: tulisi kumota luokkayhteiskunta ja perustaa työväenvalta, jossa ei ole omistavaa luokkaa. Vasta silloin voimme kuvitella yhteiskunnan, jossa hyvinvointi on taattu kaikille, eikä kapitalismi ole jarruttamassa kehitystä.