Yhteisrintama: sen historia ja ajankohtaisuus (Osa 1)

Alkuperäinen teksti on julkaistu portugaliksi Semear o Futuro -kollektiivin sivuilla. Tässä ensimmäisessä osassa Castelhano ja Afonso käsittelevät yhteisrintaman taktiikan historiaa kommunistisessa liikkeessä viime vuosisadan alussa.

Viime aikoina kansalaisliikkeissä ja vasemmistossa on keskusteltu eri taistelujen sekä järjestöjen ja liikkeiden yhtenäisyyden tärkeydestä. Joskus yhtenäisyys on rajoittunut tiettyihin projekteihin tai yksittäisiin tapahtumiin, kun taas toisinaan se on pitkäkestoisempaa ja järjestäytyneempää.

Marxilaisessa perinteessä luokan yhtenäisyys on aina ollut poliittisten keskustelujen aihe. Tässä artikkelissa käsittelemme yhteisrintaman käsitettä. Mikä se on, sekä milloin ja miten tätä taktiikkaa tulisi käyttää? Yritämme tarkastella historiaa ja lähestyä yhteisrintaman käsitettä ja vastata näihin kysymyksiin.

Yhteisrintaman historia

Marxismi kohtasi niin kutsutun yhteisrintaman taktiikan jo Kolmannen internationaalin (Kominternin) ensimmäisten kongressien keskusteluissa.1 Sen alkuperä liittyy ns. ”Avoimen kirjeen” aloitteeseen. Aloitteen oli tehnyt Saksan kommunistisen puolueen johtaja Paul Levi vuonna 1921, tarkoituksenaan kutsua julkisesti Saksan sosiaalidemokraattinen puolue (reformistit) yhteiseen taisteluun.

Tarkastellessaan Saksan vallankumouksen tappiota kahta vuotta aikaisemmin, Paul Levi päätti kirjoittaa edellä mainitun avoimen kirjeen Saksan sosiaalidemokraattisille metallityöläisille. Kirjeessä hän esittää erimielisyytensä sosiaalidemokraattien kanssa, mutta sanoo että tällä hetkellä työläisten elämän puolustaminen on näiden erojen yläpuolella, ja että luokan kaikkien virtausten on yhdistyttävä porvariston hyökkäystä vastaan.2

Vaikka tämä kirje oli kärkevä, yhteisrintamasta tuli kommunistien taktiikka jo Kolmannen internationaalin kolmannessa kongressissa vuonna 1921. Seuraavana vuonna Kominternin neljännessä kongressissa yhteisrintamasta tuli organisaation yleinen poliittinen suuntaus, kun se hyväksyi ”Proletaarien rintaman yhtenäisyyden teesit”.

Paul Levi, Saksan kommunistisen puolueen (KPD) johtaja vuosina 1919–1921 (Kuva: National Library of Israel, Schwadron- kokoelma)

Taktiikan käytöstä kiisteltiin paljon. Sekä Lenin että Trotski olivat vuodesta 1921 lähtien sitä mieltä, että yhteisrintaman taktiikkaa olisi käytettävä mahdollisimman joustavasti. Tämän joustavuuden vaatimuksen takia Leniniä ja Trotskia kutsuttiin ”Kommunistisen internationaalin oikeistoksi”. Vastalauseena tälle väitteelle, sekä muiden ristiriitojen takia, Lenin kirjoitti kirjan ”Vasemmistolaisuus” lastentautina kommunismissa (1920) taistellakseen vasemmistolaisia ​​virtauksia vastaan.3

Yhteisrintaman politiikka oli ratkaiseva myös Trotskin eroamisessa Kolmannesta internationaalista. 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa trotskilaiset, jotka yrittivät muuttaa stalinistista Kolmatta internationaalia, puhuivat Saksan kommunistien ja sosiaalidemokraattien välisen rintaman puolesta. On syytä muistaa, että Saksan sosiaalidemokraattinen puolue oli pettänyt jo vuosien 1918, 1921 ja 1923 vallankumoukset, ollut vastuussa Rosa Luxemburgin murhasta, sekä tukenut ensimmäistä maailmansotaa.

Trotski väitti kaikesta tästä huolimatta, että työväenluokan yhdistyminen oli välttämätöntä Hitlerin fasistisen nousun pysäyttämiseksi. Tästä syystä hän taisteli kiivaasti stalinistisen Kommunistisen internationaalin niin sanottua ”kolmannen aikakauden” politiikkaa vastaan. Stalinin johdolla Kolmas internationaali hylkäsi yhteisrintaman, koska heidän mielestään sosiaalidemokratia oli “fasismin vasen siipi” ja kutsui heitä ”sosiaalifasisteiksi”. Tämän ultravasemmistolaisen politiikan seurauksena Hitler nousi valtaan ilman kommunistien vastustusta. Tämä Kolmannen internationaalin antautuminen sai Trotskin eroamaan ja vaatimaan Neljännen internationaalin perustamista.

Erottuaan Kolmannesta internationaalista trotskilaiset, joita oli hyvin vähän verrattuna Kolmanteen ja Toiseen internationaaliin, ehdottivat useaan otteeseen näiden yhtenäisyyttä yhteisrintaman muodossa. Esimerkki tästä löytyy Ranskasta vuosien 1934 ja 1935 välillä. Koko Ranskan alueella perustettiin komiteoita, jotka vaativat ja toisinaan myös saivat aikaan – ainakin paikallisesti – yhteisrintamia. Trotskilaiset olivat edelläkävijöitä tässä taistelussa yhtenäisyyden puolesta. Tämä työväenluokan voitto oli suurelta osin myös voitto myös trotskilaisille, joiden politiikka on keskittynyt taisteluun yhteisrintaman puolesta.4

Neljännen internationaalin perustaja Trotski kannattelee sosialismin punaista lippua Marxin ja Engelsin rinnalla Diego Riveran seinämaalauksessa (Kuva: JoePhoto/Flickr)

Miksi työväenluokka tarvitsee yhteisrintaman taktiikkaa

Trotski esitti kaksi pääasiallista syytä yhteisrintaman tarpeellisuudelle. Yksi syy on se, että työväenluokka on jakautunut eri puolueisiin. On tärkeää muistaa, että vuoteen 1914 asti työväenluokan yhtenäisyys ei noussut puheenaiheeksi, koska luokan heterogeenisyydestä huolimatta se oli pääosin yhdistynyt kansainvälisen sosiaalidemokraattisen virtauksen alle.

Myöhemmin, Toisen internationaalin jakautuminen – sosialistijohtajien äänestettyä porvarillisten hallitusten pyytämien sotakorvausten puolesta, venäläisiä ja serbejä lukuunottamatta – johti myös työväenluokan jakautumiseen. Petollisesta äänestämisestä huolimatta suuri osa työväenluokasta pysyi uskollisena sosiaalidemokratialle.

Vaikka Venäjän vuoden 1917 vallankumous olikin nostanut miljoonien työläisten itsetuntoa maailmanlaajuisesti, eri maiden kommunistiset puolueet eivät olleet koko luokan johdossa, vaan itse asiassa työväenluokan vähemmistö. Tämä seikka vahvisti yhteisrintamataktiikan tarvetta työväenluokan enemmistön voittamiseksi. Massat tarvitsivat käytännön toimia vakuuttamiseksi.

Kuten Trotski totesi:

”Kommunistinen puolue osoittaa joukoille ja heidän järjestöilleen todellisen halun ryhtyä taisteluun heidän kanssaan, ainakin heidän vaatimattomimmissa tavoitteissaan, kunhan heidän tavoitteensa edistävät proletariaatin historiallista kehitystä. Tässä taistelussa kommunistinen puolue ottaa huomioon työväenluokan todellisen tilanteen kullakin hetkellä, eikä se puhuttele vain joukkoja, vaan myös joukkojen johtajikseen tunnustamia organisaatioita. Se esittää reformistisille järjestöille todellisia luokkataistelun vaatimuksia, paljastaen tehokkaasti, että yhteistyötä ei heikennä kommunistisen puolueen lahkolaisuus, vaan sosiaalidemokraattien tietoinen sabotointi. Yhteisrintamapolitiikka kiihdyttää luokan vallankumouksellista kehitystä. On selvää, että nämä ajatukset eivät missään tapauksessa voi vanhentua.”5

Yhteisrintaman tarve riippuu myös luokkien voimasuhteista poliittisessa tilanteessa. Esimerkiksi vuonna 1917, kun työväenluokka oli hyökkäyskannalla, vaikkakin jakautunut, yhteisrintaman taktinen kysymys ei noussut esiin niin voimakkaasti. Vuodesta 1920 alkaen Kolmas internationaali, kuten myös Lenin ja Trotski, näkivät kapitalismin vakautuvan, ja porvaristo käyvän hyökkäykseen, asettaen työväenluokan puolustuskannalle. Tällöin yhteisrintamataktiikka tuli taas ajankohtaiseksi, objektiivisista olosuhteista johtuen.

Nykyään tilanne on erilainen kuin vuonna 1920. Useimmissa maissa työväenluokka ei ole jakautunut reformistien ja vallankumouksellisten järjestöjen kesken, vaan pelkästään eri reformistijärjestöjen kesken. Tässä mielessä vallankumouksellisten tilanne on nykyään samanlainen kuin missä trotskilaiset olivat 1930-luvulla, kuten edellä mainitussa esimerkissä Ranskasta.


Artikkelin seuraavassa osassa käsitellään yhteisrintamataktiikan käytännöllistä puolta ja ajankohtaisuutta.

Teksti: Tiago Castelhano ja Manuel Afonso / Käännös: Tiago Silva

Lähteet

1 Kolmannen internationaalin, jota kutsutaan myös Kommunistiseksi internationaaliksi, perusti Leninin ja Trotskin bolševikkipuolue vuonna 1918 vastauksena Toiselle internationaalille. Kolmas internationaali yritti yhdistää ryhmittymät, jotka erosivat Toisesta internationaalin sosiaalidemokraateista, jotka olivat tukeneet imperialistista sotaa. Kolmas internationaali pyrki seuraamaan Venäjällä vuonna 1917 voittanutta vallankumouksellista strategiaa.

2 https://esquerdaonline.com.br/2018/11/01/notas-sobre-a-importancia-e-a-atualidade-da-frente-unica/

3 https://blog.esquerdaonline.com/?p=6593&fbclid=IwAR31W52sBy0H1M_duXCraXdXwriiNaba4GQVtgxUusHlbC4jE6ztJ2MTigg

4 Jean-Paul Joubert, “Trotsky et le Front Populaire”, Cahiers Leon Trotsky 9 (1982), Pariisi: Institut León Trotsky, pp. 27-51.

5 https://www.marxists.org/archive/trotsky/1924/ffyci-2/08.htm#n1