Kun puhutaan skinheadeista, useimmille ihmisille ensimmäinen mieleen tuleva kuva on mieletön, väkivaltainen ja rasistinen öykkäri. Silti skinhead-alakulttuurilla ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa.

Skinhead syntyi 1960-luvun brittiläisestä mod -nuorisokulttuurista. Kulttuurin ”kovimmat” edustajat, enimmäkseen työväenluokkaistaustaiset modit, omaksuivat vähitellen uuden imagon ja kulttuurin, ja tulivat tunnetuiksi skinheadeina.

Skinhead oli alusta saakka luonnostaan monikulttuurinen liike, koska se syntyi brittiläisen valkoisen, syrjäytetyn nuorison ja jamaikalaisen kulttuurin (kuten rude boy -nuorisotyyli) sekä musiikin (kuten reggae ja ska) kohtaamisesta.

Vaikka alkuperäinen skinhead-sukupolvi hiipui jo 1970-luvun alussa, kulttuuri puhkesi jälleen kerran kukkaan vuoden 1977 jälkeen punkin ilmaantumisen yhteydessä. Vaikka skinit edelleen olivat tykästyneet reggaeen, jalkapalloon ja katutappeluihin, uuden skinhead-sukupolven makuun sopi myös punk.

Vielä tärkeämpää on se, että ensimmäistä kertaa, 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, skinheadit alkoivat tehdä itse omaa musiikkiaan. He tekivät sen usein vieretysten punkkariveljiensä kanssa ja erityisen aggressiivisella, katu-uskottavalla, humoristisella ja luokkaorientoituneella punk rock -tyylillä, nimeltä Oi! tai streetpunk, eli katupunk.

Valitettavasti samaan aikaan tapahtui suurimmaksi osaksi onnistunut uusnatsien yritys ottaa haltuun skinialakulttuuri. Uusnatsiorganisaatiot Britanniassa onnistuivat keltaisen porvarillisen median avulla tunkeutumaan skinhead-kulttuuriin ja ohjaamaan sen kokonaan pois juuriltaan 1980-luvun puoliväliin mennessä. Mikä pahempaa, skinhead-alakulttuuria vietiin siihen aikaan jo muihin maihin, joten se vietiin jo rappeutuneessa muodossa.

Mutta skinheadien vastustus natsien haltuunotolle nousi samanaikaisesti. Alkuperäisten Oi!-bändien lisäksi myös bändit kuten Angelic Upstarts, The Oppressed, The Press, sekä vielä sosialistisemmat bändit, kuten Redskins, hylkäsivät yleensä äärioikeiston pyrkimykset ja osoittivat hyvin äänekkäästi antifasistista politiikkaansa.

Siihen aikaan syntyi myös antirasistisia ja vasemmistolaisia ​​skinhead-organisaatioita, kuten SHARP (Skinheads Against Racial Prejudice, eli skinheadit rasistisia ennakkoluuloja vastaan) tai jo 1990-luvulla RASH (Red and Anarchist Skinheads, eli punaiset ja anarkistiset skinheadit).

Tähän mennessä natsit oli enimmäkseen karkotettu skenestä. Musiikin suhteen natsit näyttävät nykyään keskittyvän enemmän black metal -yhtyeiden perustamiseen kuin Oi! tai RAC (Rock Against Communism, uusnatsimusiikkiliike 1980- ja 1990-luvuilla) -musiikin tekemiseen.

Natseja, jotka kutsuvat itseään skinheadiksi ja tietävät edes vähän kulttuurin olemuksesta ja alkuperästä, on yhden käden sormien verran. Uusnatsi-”skinheadeilla”, tai sopivammin boneheadeilla (boneheadit, eli ”luupäät”, on nimi, jolla antirasistiset skinit kutsuvat natsiskinejä), on nykyään oma pieni, täysin syrjäytetty skenensä, jossa kuunnellaan RAC:ia tai black metallia, eikä sillä ole käytännössä mitään tekemistä varsinaisen skinhead-skenen kanssa.

Antifasististen, antirasististen, sosialististen, kommunististen ja anarkististen skinheadien hellittämättömän taistelun takia skinhead-kulttuuri on nyt lähempänä sitä, mitä sen oli tarkoitus olla: nuorten alakulttuuri, joka perustuu työväenluokan ylpeyteen, luokkatietoisuuteen ja solidaarisuuteen. Se on subjektiivinen identiteetti, joka määrittelee itsensä elämäasenteen, musiikin, vaatteiden ja estetiikan kautta. Mutta tuo identiteetti pohjautuu objektiivisiin ja sosioekonomisiin olosuhteisiin: syrjäytetyn työväenluokkaisen nuoren asemaan.

Vaikka Oi! on aina ollut hyvin luokkatietoinen, aluksi sen luokkatietoisuus oli usein hyvin epäselvää ja epäpoliittista. Pahinta oli, että kansallismielisyys pilasi sen usein, mikä auttoi äärioikeistoa pyrkimyksissään suuresti.

Mutta Redskinsin ja The Oppressedin kaltaisten bändien syntyminen (joka perustui vanhempien poliittisesti tietoisten punkrock-yhtyeiden, kuten The Clash tai Angelic Upstarts, työhön) teki selväksi, että luokkaylpeys ja luokkatietoisuus eivät voi tarkoittaa muuta, kuin poliittista omistautumista työväenluokan historiallisille aatteille, kuten antifasismille, sosialismille, ja kommunismille.

Tässä jutussa haastateltava bändi voidaan sisällyttää siihen Oi! tai streetpunk-bändien joukkoon, joille työväenluokan ylpeys ei ole tyhjä iskulause, vaan elämäntapa, joka perustuu päivittäiseen taisteluun työväenluokan intressien puolesta.

Alla puhutaan musiikista, skinheadista ja politiikasta australialaisen, Brisbanesta kotoisin olevan, vasemmistolaisen ja vallankumouksellisen Oi!-bändin Permanent Revolution kanssa. Permanent Revolution on julkaissut samannimisen debyyttilevynsä vuonna 2018 ja etsii parhaillaan ensimmäistä mahdollisuutta tulla Euroopan rannoille.

---

Aloitetaan vaikka kysymällä taustoistanne. Kuka on Permanent Revolution (PR), mistä tulette ja miten bändi syntyi?

Ensinnäkin kiitos mielenkiinnosta bändiä kohtaan. Permanent Revolution on ollut olemassa noin neljä ja puoli vuotta.

Meillä on ollut joitain kokoonpanomuutoksia, mutta meillä on nyt DJ rummuissa, Luke bassossa ja Paul soittaa kitaraa sekä laulaa.

Aloitimme kun Paul ja Jimmy (hardcore-yhtyeestä Myrtle Place) keskustelivat paikallisesta skenestä ja fasistien kasvavasta rohkeudesta mennä kaduille edellisen vuoden aikana. Paul halusi perustaa antifasistisen Oi! bändin ja Jimmy hyppäsi mielellään mukaan.

Lopulta Jimmy lopetti, koska hänellä oli liikaa muuta, ja hänen tilalleen tuli Luke, joka oli bändin jäsenten hyvä kaveri. Meillä on ollut muutama rumpali, kunnes DJ, joka oli soittanut Trigger Warningissa Luken kanssa, liittyi viime vuonna. Tämä on nykyinen kokoonpano, joka toivottavasti pysyy samana myös tulevaisuudessa.

Olemme pohjimmiltaan vain joukko kavereita, jotka rakastavat punk rockin soittamista ja joita yhdistää viha äärioikeistoa ja kaikkea sitä kohtaan, mitä se edustaa.

Ensimmäinen livekeikka oli Riffs Against Racism -keikalla, jonka järjestimme kerätäksemme rahaa kampanjaan rasismin ja fasismin vastaista toimintaa varten ​​(Campaign Against Racism & Fascism, CARF). Olemme järjestäneet muutamia samanlaisia rahankeräyskeikkoja, mutta olemme myös soittaneet joukon säännöllisiä esityksiä, mukaan lukien pari keikkaa Melbournessa.

Meidät kutsuttiin tänä vuonna soittamaan Manchesteriin 0161-festivaalilla ja olimme osallistumassa innolla, mutta valitettavasti festivaali peruttiin pandemian takia. Haluamme edelleen innokkaasti soittamaan sinne, mutta festivaali on toistaiseksi hyllyllä, kunnes kaikki palaa jotakuinkin normaaliksi.

Julkaisitte bändin nimeä kantavan debyyttialbumin muutama vuosi sitten ja samalla nostitte bändin merkittäväksi osaksi kansainvälistä Oi!/streetpunk -skeneä. Debyytti on suoraviivainen Oi! -albumi, joka sisältää avoimesti vasemmistolaista ja sosialistisista lyyristä sisältöä. Millainen sen vastaanotto oli yleisesti ottaen?

Wow, todella ystävällisiä sanoja! Rehellisesti sanottuna mielestäni meillä on vielä matkaa edessämme, ennen kuin voimme kuvailla itseämme tuolla tavalla, mutta mielestäni on oikeutettua sanoa, että olemme saaneet kiinnostusta osaksemme ja meistä on tullut yhä tunnetumpia. Se auttaa, kun monet hyvät ihmiset ympäri maailmaa ovat todella tukeneet ja kannustaneet meitä.

Teemme paljon verkostoitumista kansainvälisten SHARP- ja antifasististen kanavien kautta, mitä kautta luultavasti suurin osa Australian ulkopuolisista ihmisistä on kuullut meistä. Mutta näyttää siltä, ​​että saamme myös hieman tilaa medioissa ajoittain ja joskus haastatteluja, joten kyllä, kiinnostus meihin näyttää kasvavan.

Olemme saaneet hyvää palautetta albumista, vaikka se ei tietenkään ole kaikkia varten. Nauhoitimme albumin äänitekniikkaa opiskelevan kaverin kautta, ja olimme hänen ensimmäinen projektinsa, joten kaikilla oli paljon opittavaa. Äänitys on raaka eikä erityisen hiottu, mutta mielestämme lopputulos on ok. Saatoimme olla hieman kärsimättömiä saamaan jotakin tuotettua, ja kuten alkuraidassa sanotaan, ”mitä näet on mitä saat”.

Luulen, että olemme parempia livenä ja olemme oppineet myös paljon levyn jälkeen, joten nyt nauhoitettavat jutut ovat hienostuneempia. Lisäksi luulen, että olemme parantuneet bändinä siitä lähtien. Nykyinen kokoonpano on todella hitsautumassa yhteen ja Paul on kehittynyt paljon. Tämä on ensimmäinen bändi, jolle hän on tehnyt sekä laulua että kitaraa, mikä on ollut iso haaste.

Toivottavasti ihmiset huomaavat eron, kun alamme julkaista uudempia juttuja.

Mitkä ovat PR:n suurimmat vaikutteet?

Paul on pääasiallinen lauluntekijä ja häneen vaikuttaa enimmäkseen Oi!, jota hän enimmäkseen kuuntelee. Mutta iso vaikutus on yhtyeillä, jotka puolustavat SHARP-ajattelua, joka vastustaa rasismia ja syrjintää sekä pitää boneheadit poissa skenestä.

Joten bändit, kuten The Oppressed ja The Press, ovat tärkeitä vaikutteita, ja kunnioitamme todella sitä, että alusta alkaen tekivät selväksi, kenen joukoissa seisovat, ja levittivät sanaa, että todelliset skinheadit eivät ole natseja. Ilman näitä yhtyeitä epäilen, ettemme olisi edes olemassa, rehellisesti sanottuna.

Haluamme ajatella, että olemme bändi tässä samassa traditiossa ja annamme panoksemme pitääksemme skenen positiivisena ja edistyksellisenä niiden monien hyvien ihmisten rinnalla, joiden kanssa olemme työskennelleet vuosien varrella.

Mutta meillä on paljon muita vaikuttaiteita, aina vanhan koulukunnan jutuista, kuten Cockney Rejects, uusimpiin bändeihin. Liian monta mainittavaksi, mutta The Prowlers, The Bois sekä vastaavat bändit ovat ehdottomasti vaikutteitamme.

PR ilmeisesti äänittää juuri uutta albumia. Voitteko kertoa meille jotain siitä?

Joo, olemme nauhoittaneet uutta levyä varten muutamia kappaleita kerrallaan ja toivomme toisen levyn ilmestyvän ensi vuoden puolella.

Aloitimme äänittämällä kappaleita, joita olemme soittaneet jo jonkin aikaa, mutta jotka on kirjoitettu ensimmäisen albumin julkaisemisen jälkeen. Emme soittaneet keikoilla noin kuuden kuukauden ajan koronarajoitusten takia, joten käytimme sitä aikaa myös uusien asioiden parissa.

Suunnittelemme myös äänittävämme uudelleen pari suosikkia ensimmäiseltä levyltä uusien juttujen rinnalle, ja ehkä pari coveria myös. Olemme luultavasti noin puolivälissä, työ on hidasta, kun meillä on kaikenlaista muuta elämässämme. Mutta suunnitelmana on julkaista se ensi vuonna.

Toivomme, että albumista tulee hiotumpi kuin ensimmäinen, osittain siksi, että olemme kokeneempia äänityksessä ja osittain siksi, että olemme kehittyneet bändinä ensimmäisen levyn jälkeen.

Kuten mainittiin, PR on avoimesti poliittinen ja ottaa kantaa useisiin poliittisiin aiheisiin, kuten työntekijöiden oikeuksiin, antifasismiin jne. Millainen on poliittinen kantanne? Oletteko aktiivisia joissakin poliittisissa ryhmissä?

Kirjoitamme sanoituksia vasemmistolaisesta näkökulmasta, mikä on mielestämme työläisten näkökulma.

Lähinnä sanoituksemme heijastelevat työväenluokan elämää ja siihen liittyviä kamppailuja, toiveita ja kipua. Jopa juomalaulumme kertovat vieraantumisesta ja surujen hukuttamisesta, paskaduunisi unohtamisesta, jne. Tai siitä heimotunteesta, mikä nousee, kun on osa työväenluokan alakulttuuria: bändit, vaatteet, tatuoinnit ja uskollisuus oman ryhmän jäsenille.

Kirjoitamme rasismia, homofobiaa ja muita vihan muotoja vastaan ​​ja pidämme niiden vastustamista paitsi moraalisena velvollisuutena, mitä se tietysti onkin, mutta myös osana taistelua maailman epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa vastaan. Joten seisomme häpeilemättä sorrettujen puolella heidän kamppailuissaan.

Sanoituksemme heijastavat vihaa ja tyytymättömyyttä nykymaailmaa kohtaan sekä toivoa/uskoa, että yhtenäinen työväenluokka on avain paremman rakentamiseen. Olemme myös mukana politiikassa kaduilla ja olemme kaikki sitoutuneita ammattiliittojen jäseniä. Meillä kaikilla on omat ideat ja ajatuksemme, mutta olemme pohjimmiltaan samalla viivalla siinä, että kaikki olemme vallankumouksellisia, yhden tai toisen antikapitalistisen suuntauksen edustajia.

Mutta samaan aikaan haluamme myös pitää hauskaa bändin kanssa. Nautimme kappaleistamme, joita soitamme, ja huumaannumme hyvistä esityksistä. Haluamme ajatella, että sanoitusten sisällöstä huolimatta, soitamme edelleen kunnollista punk rockia, jonka riffejä porukka voi kuunnella ja nähdä, että esitystemme ovat kokemisen arvoisia.

Monet ihmiset eivät pidä siitä, että olemme liian poliittisia, ja se on ok, heidän ei tarvitse tulla esityksiimme. Mutta toivottavasti ihmiset, jotka tulevat, voivat pitää hauskaa ja nauttia metelistä. Ja skenessä on niin paljon hyviä ihmisiä ja hyviä bändejä, että ei koskaan tuntunut vaikealta olla osana hyviä esityksiä, olkoon kyseessä kourallinen ihmisiä pienessä paikassa tai jotain suurempaa, kuten kun olemme lämpänneet suositumpia bändejä.

Ota tai jätä meidät, olemme mitä olemme ja mitä näet on mitä saat.

Permanent Revolutionia voidaan kutsua skinhead-bändiksi, eikö vain? Millainen historianne on skinhead-skenessä? Kuinka kuvailisit tämänhetkistä tilannetta Australiassa? Tapahtuiko 80-luvulla uusnatsien kaappaus skenen sisällä, kuten muualla maailmassa, ja jos tapahtui, onko skene edelleen jumissa fasistisessa suossa vai ovatko asiat muuttuneet parempaan suuntaan?

Luke ja Paul ovat skinheadeja, mutta DJ ei, vaikka tietysti kannattaa SHARP-arvoja. Mutta on totta sanoa, että olemme skinhead/Oi!-yhtye siltä osin kuin se on genre, jonka osa mielestämme olemme ja joka vaikuttaa siihen, mitä soitamme ja kirjoitamme. Toiset meistä ovat olleet pidempään skenessä kuin toiset bändin jäsenet.

Kyllä ​​80-luku oli huonoa aikaa skenelle, silloin oli paljon boneheadeja, vaikka se vaihteli kaupungista toiseen. Boneheadeja on edelleen, mutta ei samassa määrin kuin 80-luvulla, ja harvoin, jos koskaan, näemme niitä keikoilla.

Skinheadit kaupungissamme ovat enimmäkseen SHARP- tai vanhempia skinejä, jotka eivät ole kiinnostuneita politiikasta, mutta eivät silti pidä natseista.

On muutamia, jotka pitävät itseään jonkinlaisina katutaistelijoina, [uusnatsiterroristijärjestö] C18:n jäseniä, mahdollisesti vaarallisia, mutta heitä ei ole nähty keikoilla pitkään aikaan. Verrattuna noin viiden vuoden takaiseen aikaan, kun äärioikeisto alkoi liikkua kaduilla, heidän kanssaan kokoontuneet boneheadit ovat joko kääntäneet selkänsä natsiaatteelle tai ryömineet takaisin kiven alle.

Joten joo, asiat ovat ehdottomasti parempia kuin 80-luvulla, vaikka natsiskinejä on edelleen olemassa ja he ovat edelleen uhka. Meidän on oltava valppaana ja varovaisia ​​heidän suhteensa, ja heillä on edelleen omat bändinsä ja järjestävät keikkoja toisinaan, mutteivat osana valtavirtaa: sinne heitä ei haluta.

Entä poliittinen tilanne, siellä, missä asutte, haluatko kertoa meille jotain siitä? Vaikuttaako se Permanent Revolutionin musiikkiin? Jos vaikuttaa, miten?

Australia on monin tavoin samanlainen kuin muut kehittyneet maat. Me kaikki elämme kapitalismissa. Koemme samanlaisia ​​asioita, vaihtelevassa määrin.

Meillä on samanlaisia ​​haasteita ja kamppailuja. Monet ihmiset, mukaan lukien bändin jäsenet, ovat menettäneet työnsä pandemian takia, vaikka pandemia ei ole ollut läheskään yhtä vakava täällä kuin joissakin maissa.

Australia on varakas kehittynyt maa, mutta köyhyys, työttömyys ovat nousussa ja rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kasvussa. Liittovaltiotasolla meitä hallitsee porvareita suosiva ja työläisvastainen konservatiivinen koalitio.

Australian työväenpuolue on tärkein oppositiopuolue, mutta on äärimmäisen oikeistolainen, ja juuri he toivat uusliberalismin Australiaan jo 1980-luvulla. Ay-liikkeen asema on heikentynyt 1980-luvulta lähtien, ja se on suurimmaksi osaksi kesy eikä lainkaan militantti, muutamia merkittäviä poikkeuksia lukuun ottamatta. Poliittisella kentällä on myös vihreä puolue sekä joukko avoimesti rasistisia puolueita.

Radikaali vasemmisto on hyvin pieni, vaikka pieniä liikkeen rakentamisen mahdollisuuksia onkin – rajallisesti. Toisinaan saavutamme pieniä ​​voittoja kuten tasa-arvoinen avioliittolaki ja pahimpien säästötoimenpiteiden tai budjettileikkauksien torjunta. Mutta kaiken kaikkiaan meidän on myönnettävä, että hallitseva luokka on vakiinnuttanut asemansa ja voittanut luokkasodan.

Muilla tavoin Australia eroaa monista muista maista. Siirtomaa-uudisasukasvaltiona meidän kansakuntamme rakennettiin perustuen alkuperäiskansojen riistoon ja kansanmurhaan. Vielä tänä päivänä he ovat syrjäytyneitä ja sorrettuja, ja alkuperäiskansojen vankeusaste on korkeampi kuin mustilla apartheidin aikana Etelä-Afrikassa. He kuolevat nuorempina, heidän lapsikuolleisuutensa on korkeampi, mielenterveys heikompaa ja päihteiden väärinkäyttö on korkeampaa alkuperäiskansalaisilla kuin muilla australialaisilla.

Rakenteellinen ja institutionaalinen rasismi on kansallisvaltiossa endeemistä, ja se koskee myös pakolaisia, jotka ovat vankeina avomerelle perustetuilla keskitysleireillä. Islamofobia on myös sisäsyntyistä, äärioikeisto kampanjoi ja tekee politiikkaa muslimivastaisuudella.

Tästä huolimatta meillä on ollut jonkin verran menestystä äärioikeiston ajamisessa kaduilta, kun he ovat yrittäneet marssia. Ja täällä oli myös pari kuukautta sitten massiivisia Black Lives Matter -mielenosoituksia, mukaan lukien 30000 henkilön protesti Brisbanessa, joka on valtava määrä täällä. Valitettavasti yleisen taistelun ja merkityksellisen vasemmiston puute tarkoittaa, että tällaiset inspiroivat tapahtumat eivät yleensä jatku pitkään, elleivät sitten paljon pienemmässä mittakaavassa.

Kyllä, yleinen poliittinen ilmapiiri vaikuttaa siihen, mitä kirjoitamme. En tiedä, miten se voisi olla toisin, sillä olemme kaikki sen maailman tuote, jossa elämme.

Esimerkiksi albumin kappaleet, kuten Unite and Fight (suom. ”yhdistykää ja taistelkaa”) ja Class Traitor (suom. ”luokkapetturi”), on kirjoitettu nähtyämme boneheadeja fasistisissa kokoontumisissa, joita vastaan me ​​osoitimme mieltä. Muihin kappaleisiin vaikuttavat erilaiset asiat tai kamppailut, tai työväenluokan toiveet ja epätoivo kapitalismissa.

Mitä suunnitelmia teillä on tulevaisuuden suhteen, uuden albumin lisäksi?

Pandemia on vaikeuttanut suunnittelua, mutta toivomme edelleen bändin kasvavan. Jos kotimaan rajat avautuvat, haluaisimme tehdä muutamia osavaltioiden välisiä kiertueita ensi vuonna, toivottavasti osana uuden levyn promoamista. Olemme soittaneet Melbournessa muutaman kerran ja haluamme palata sinne, mutta haluamme myös soittaa Sydneyssä ja Wollongongissa, jos mahdollista.

Meillä oli itse asiassa joitain osavaltioiden välisiä keikkareissuja järjestettynä tälle vuodelle, mutta koronarajoitusten takia meidän oli jälleen peruttava ne. Toivottavasti ensi vuosi on parempi. Odotamme innolla tilaisuutta päästä soittamaan vuonna 2022 0161-festivaalilla Manchesterissa.

Olemme myös puhuneet muutamalle bändin kanssa ulkomaisten keikkojen järjestämisestä, mutta jälleen kerran aika näyttää, loksahtaako kaikki paikoilleen.

Kuka tietää, miltä ensi vuosi tulee näyttämään.

Mitä muita poliittisia punk ja/tai skinhead -bändejä suosittelisitte lukijoillemme?

Tällä hetkellä on olemassa monia todella hyviä bändejä, joista monista olet todennäköisesti kuullut. The Oppressed, Fatal Blow, The Press, The Bois, Back Breaker, Curb Stomp, Harbour Rebels, Enraged Minority, Snob City Boys ovat kaikki tutustumisen arvoisia. Tämä ei ole missään nimessä tyhjentävä luettelo, ja on monia muitakin hyviä bändejä, mutta niihin voi tutustua sen jälkeen, kun olet katsastanut nämä.

YouTube on melko hyvä suosittelemaan vastaavia juttuja, jos sinulla on aikaa.

Kiitos paljon ajastanne, oli ilo puhua kanssanne! Onko viimeisiä sanoja lukijoillemme?

Kiitos mielenkiinnostanne meitä kohtaan ja toivomme tapaavamme joitakin lukijoistanne tulevina vuosina, kun vihdoinkin pystymme tulemaan Eurooppaan. Solidaarisuutta Australiasta ja onnea organisaatiollenne, osana vasemmiston jälleenrakentamista kansainvälisesti.

Parempi huominen odottaa meitä, meillä ei ole mitään menetettävää, paitsi kahleemme!

Permanent Revolutionin debyttilevy on kuunneltavissa ja ladattavissa täältä: