Donald Trumpin tappion seurauksena syntynyt poliittinen kriisi Yhdysvalloissa tarkoittaa, että imperialistisen maan syvä sosiaalinen ja taloudellinen kriisi on saavuttanut poliittiset rakenteetkin. Vaikka Trumpin voitto vuonna 2016 oli osittainen takaisku osalle porvarillista järjestelmää, se ei silti ollut mikään tappio järjestelmälle kokonaisuutena. Trumpin presidenttikausi ei todellakaan tarkoittanut suurta eroa aiempaan, pikemminkin se vain heijasti äärimmäisen taantumuksellisen pikkuporvariston nousua ja tarkoitti erilaista strategiaa kapitalistien etujen puolustamiseksi hallituksessa.

Joe Bidenin voitto toisaalta tarkoittaa sitä, että porvaristo ei enää tarvitse Trumpia, vaan haluaa palata vanhaan, Trumpia edeltävään strategiaan. Todennäköisesti protektionismi ja edellisiin hallituksiin verrattuna vähemmän aggressiivinen ulkopolitiikka antavat tilaa perinteiselle uusliberalismille ja aggressiivisemmalle ulkopolitiikalle.

Tässä yhteydessä meidän tulisi huomata, että Trump kieltäytyy hyväksymästä sitä, että Yhdysvaltain hallitseva luokka hylkäsi hänet. Lisäksi hänellä on käytössään pikkuporvarillinen, taantumuksellinen armeija. Armeija, jota voi olla vaikea demobilisoida, vaikka Trump haluaisikin.

Kongressin valtaus 6. tammikuuta ei ollut vallankaappausyritys, vaan pikemminkin symbolinen (ellei sirkusmainen) voimannäyttö tässä hallitsevan luokan sisäisessä jännitteessä. Yhdysvaltain hallitseva luokka ei koskaan soveltaisi sisäisesti menetelmää, jota se soveltaa ajoittain ympäri maailmaa etenkin latinalaisessa Amerikassa. Se, onko suurporvaristo kykenevä pistämään kuriin punaisilla lippalakeilla ja aseilla varustetun MAGA-armeijan, on eri asia. Jää nähtäväksi, mutta epäilen, että tämä prosessi voi johtaa oikeiston poliittiseen uudelleenjärjestäytymiseen Yhdysvalloissa.

Vasemmiston reaktio äärioikeiston uhan edessä on ollut tavanomainen: kuumaveriset reaktiot kongressin sirkukseen pakottivat vasemmiston jälleen ottamaan liberaalin demokratian puolustajan roolin äärioikeistoa vastaan.

Tämä on väärin sekä teoreettisesti että taktisesti. Ensinnäkin, jos uusfasismi on liberaalin demokratian vastakohta, fasismin vastakohta ei ole liberaali demokratia, vaan pikemminkin jotain ylivertaista. Puhumattakaan siitä, että raja liberalismin ja äärioikeiston välillä on melko häilyvä, liberaali demokratia on kasvualusta fasismille ja äärioikeistolle. Ensin porvarillinen demokratia luo sopivat yhteiskunnalliset olosuhteet fasismin syntymiselle ja vahvistumiselle, sitten se avaa vallan ovet uusfasisteille mahdollistamalla ja suojelemalla heidän toimintaansa.

Taktisestikin se on virhe: tässä vaiheessa, kun kapitalismi on taas syvässä kriisissä, kun yhä useammat työläiset ja jopa keskiluokkaiset koko maailmassa ymmärtävät, että tämä järjestelmä on mätä ja se tulisi korvata toisella järjestelmällä, kun kasvava määrä ihmisiä kääntyy äärioikeiston puoleen protestina rappeutunutta demokratiaa vastaan, niin vasemmiston, poliittisesti järjestäytyneen työväenliikkeen, pitäisi olla se väline, jonka avulla pystytään ylittämään liberaali demokratia ja kapitalismi. Sen sijaan vasemmistosta tulee nykyisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän pääpuolustaja, ja siten suoraan tai epäsuorasti äärioikeiston demagogien kritisoiman ”eliitin” kumppani.

Vasemmiston on oltava paljon kunnianhimoisempi kuin se on ollut. ”Pienemmän pahan” ja abstraktin ”demokratian” puolustajan sijasta sen on oltava porvarillisen demokratian haudankaivaja ja uuden sosiaalisen järjestelmän tuoja. Uusi sosiaalinen järjestelmä, jossa demokratia ei ole pelkästään muodollisuus, vaan totta sosiaalisen elämän kaikilla ulottuvuuksilla. Uusi sosiaalinen järjestelmä, jossa elämämme uusintaminen on omissa käsissämme muutaman kapitalistin sijasta. Uusi sosiaalinen järjestelmä, jossa demokratia ei voi tarkoittaa muuta kuin työväenvaltaa ja työväendemokratiaa. Äärioikeistolle on vastattava sosialismilla.