Entistä pääministeri Juha Sipilää on tönäisty kadulla. Ihmisten henkilökohtaisen koskemattomuuden kunnioittaminen on tietysti tärkeää, mutta tapausta on paisuteltu uskomattomiin mittasuhteisiin. Eduskunnan turvallisuusjohtaja Jukka Savola kertoi Ylelle, että ohikulkija oli tullut Sipilää vastaan suojatiellä, kääntynyt ympäri ja tönäissyt kansanedustajaa sekä kiroillut perään. Sipilä kertoi itse saaneensa mustelmia. Turvallisuusjohtaja Savola totesi, että tapaus ei aiheuta tulevaisuudessa minkäänlaista uhkaa Sipilän turvallisuudelle.

Kansanedustajat ja ministerit ovat kilvan tuominneet väkivallanteon. Pääministeri Sanna Marinin mukaan kyseessä on ”loukkaus paitsi yksilöä myös koko eduskuntaa kohtaan.” Sisäministeri Maria Ohisalo sanoi tönäisyn olevan ”hyökkäys demokratiaa vastaan”. Kerrataanpa vertailun vuoksi, mitä Ohisalo sanoi Elokapinan mielenosoittajiin kohdistuneesta poliisiväkivallasta:

Väkivallatonta kansalaistottelematonta harjoittavien aktivistien pahoinpitely ei siis ole hyökkäys demokratiaa tai kansalaisyhteiskuntaa kohtaan. Mutta auta armias, kun joku kansalainen vitutuspäissään tönäisi kansanedustajaa.

Pääministeri Marin kiiruhti jopa pyytämään anteeksi kolmen vuoden takaista twiittiään, jossa kritisoi Sipilän politiikkaa syyttämällä tätä lähipiirinsä edun ajamisesta ”isänmaan edun” sijaan. Menemättä siihen, että ”isänmaan etu” on patamusta porvarillinen ilmaisu, on tämä kehitys kaiken kaikkiaan naurettava. Juha Sipilä todistetusti ajoi omaa ja lähipiirinsä etua, eikä pääministerikautensa ollut ensimmäinen kerta, kun mies oli ryöstämässä julkista omaisuutta.

Maan suurimman työväenpuolueen johtaja peruu aiheellisen kritiikkinsä häikäilemätöntä porvaria kohtaan, ja vain siksi, että tämä joutui kuulemaan kadulla pari rumaa sanaa ja tulemaan töytäistyksi. Mitä ihmettä?

Juha Sipilä on väkivaltainen mies

Päättäjät ja julkisuuden henkilöt ovat nyt yhteen ääneen tuominneet ”poliittisen väkivallan”. Tätä termiä sietää tutkia tarkemmin. Mitä on poliittinen väkivalta? Se on paljon muutakin kuin yksittäisiä poliittisesti motivoituneita väkivallantekoja. Politiikka, joka tietoisesti kurjistaa heikompiosaisten asemaa, on väkivaltaa. Eläkkeiden ja perusturvan leikkaaminen on väkivaltaa. Pakkopalautukset ja turvapaikkaprosessin tahallinen hankaloittaminen ovat väkivaltaa.

Nämä ovat tekoja, joista aiheutuu suoraan kärsimystä ja jopa kuolemia. Nämä ovat myös poliittisesti motivoituneita sekä tietoisia tekoja; Suomen hallitus tietää hyvin, mitä riskejä konfliktialueille karkottamiseen liittyy, mutta päättää tehdä sen silti. Tiedämme, että köyhyys pienentää eliniänodotetta, mutta silti perusturvasta leikataan. Tämä on tietoista väkivallantekoa, jolla on poliittinen motiivi. Siis poliittista väkivaltaa.

Sen lisäksi koko Suomen valtio, kuten kaikki valtiot, pysyvät pystyssä väkivallan avulla. Puhumattakaan siitä, että Suomen valtio on rakennettu sisällissodassa hävinneiden punaisten joukkomurhaamisen sekä saamelaisten ja muiden vähemmistöjen alistamisen päälle. Rajavalvonnan, yksityisomistuksen ja lakien suojana on valtion väkivaltakoneisto, jolla on monopoliasema legitiimin väkivallan käyttämiseen. Ulkoisesta väkivallasta pitää huolen armeija ja rajavaltiolaitos, sisäisestä poliisi.

Elokapinan kaasuttaminen on osoitus tapauksesta, jossa valtio ei voinut hyväksyä mielenosoittajien metodeja eikä vaatimuksia, ja usutti väkivaltakoneistonsa mielenosoittajien kimppuun pahoinpitelemään jopa alaikäisiä. Rauhanomainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista vain niissä puitteissa, mitkä valtio itse sallii. Häpeällinen osoitus tästä on se, miten haluttomalta poliisi on vaikuttanut väkivaltaisten uusnatsien toimintaan puuttumisessa. Tämä johtuu tietysti osittain poliisin sisäisistä natsisympatioista mutta myös siitä, ettei äärioikeisto ole varteenotettava uhka porvarivaltiolle; se on sen potentiaalinen yhteistyökumppani.

Sen lisäksi, että valtio pitää käsissään väkivallan käyttämisen monopolia, pyrkii se myös monopolisoimaan väkivallan määrittelyn itselleen. Näin porvarit ja heidän hännystelijänsä voivat sanoa, ettei leikkauspolitiikka, karkotukset tai EU:n yhteinen rajavalvonta (lue, ihmisten hukuttaminen Välimereen) ole väkivaltaa, mutta poliitikon töytäiseminen on.

Selvennykseksi: emme pidä yksittäisiin poliitikkoihin kohdistuvaa väkivaltaa järkevänä tai hyvänä toimintana. Tietenkään. Mutta siitä, mitä poliittinen väkivalta on, ja kuka sitä enimmäkseen harjoittaa, ei tule koskaan vaieta. Työväenluokka on jatkuvan hyökkäyksen kohteena, ja leikkaukset heikompiosaisimpien asemaan ovat vakava asia, väkivaltaa, jonka jatkumista ei tule koskaan hyväksyä.  Siksi työväenliikkeen on käytävä väsymättä luokkataistelua.