”Kansalaisaloite antaa kansalaisille mahdollisuuden saada lakialoitteensa eduskunnan käsiteltäväksi. Uuden järjestelmän yleisenä tavoitteena on edistää ja tukea vapaata kansalaistoimintaa sekä vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa, jossa eri väestöryhmät osallistuvat ja vaikuttavat aktiivisesti yhteiskunnan kehittämiseen.”

Näin kansalaisaloitetta kuvailee oikeusministeriön ylläpitämä kansalaisaloite.fi -sivusto. Tekstissä peräänkuulutetaan ”osallistumista” ja ”vaikuttamista” – osallistumista mihin, vaikuttamista miten? Kansalaisaloitejärjestelmän on tarkoitus parantaa demokratian toimivuutta antamalla lisää kanavia kansalaisille kommunikoida tarpeitaan ja toiveitaan. Sen sijaan järjestelmä paljastaa suomalaisen demokratian puutteellisuuden.

Kirjoitushetkellä kansalaisaloitteita on toimitettu eduskunnalle 43. Näistä laiksi asti on päätynyt toistaiseksi vain kaksi aloitetta: tasa-arvoinen avioliittolaki sekä äitiyslaki. Viitatussa Ylen jutussa tosin pohditaan, että hylätyistäkin aloitteista on ollut hyötyä ajamilleen asioille: ne ovat toimineet hyvinä keskustelunavauksina ja luoneet poliittista painetta. Jos tämä on kansalaisaloitejärjestelmän suurin hyöty, mitä muuta aloite on kuin kaunisteltu adressi? Virtuaalinen mielenosoitus?

Totaalisen hampaattoman kansalaisaloitteesta tekee se, ettei aloitteella voida puuttua talousarvioihin. Ystäväni, joka on huolissaan Suomen valtion harjoittamasta sotavarustelusta, halusi panna vireille asetuksen, jossa esitetään neuvoa antavan kansanäänestyksen esittämistä hävittäjähankintoihin budjetoitujen rahojen siihen käyttämisestä.

Aloite sellaisenaan läpäissyt oikeusministeriön tarkastusta, eikä sille tuossa muodossa voitu kerätä kannatusilmoituksia. Syyksi ilmoitettiin, että kansalaisaloite ei saa sisältää suoraa viittausta talousarvioasioihin. Toisin sanottuna budjettia koskevat päätökset ovat kansalaisaloitteiden ulottumattomissa.

Vaatimus hävittäjähankintoihin varattujen rahojen käytön harkinnasta ei ole radikaali vaatimus. Allekirjoittaneen mielestä tuo vaatimus on riittämätön, sillä parlamentaariset keinot eivät riitä, vaan pitäisi puhua laajan työväenluokkaisen sodanvastaisen liikkeen kasvattamisesta, kuten kirjoitimme kesällä.
Mutta tätä maltillistakaan vaatimusta ei voi esittää kansalaisaloitteeksi.

Syy on selkeä. Suomi on porvarivaltio, ja sen pääasialliset intressit ovat porvariston intressit. Asehankinnat on jo lyöty lukkoon suljettujen ovien takana, ja kriittiset äänet hiljennetään. ”Näistä on jo sovittu selonteossa” on yleinen mantra, jota varsinkin asevarustelun yhteydessä hoetaan. Paavo Lipposen hallitus käytännössä lakkautti puolustusvoimien parlamentaarisen valvonnan. Upseerit saavat pimittää laillisesti tietoa eduskunnalta, ja päätökset tekevät ministerit ovat käytännössä täysin Puolustusvoimien lobbauksen varassa.

Tilanne on erityisen huolestuttava, kun Puolustusvoimien johtotehtävistä siirtyy kenraaleja asetehtailijoiden palvelukseen.

Suomalaiset upseerit, jotka olivat nuijineet hankkeen läpi, palkittiin mitalein Yhdysvaltain asevoimien toimesta. Yhdysvaltalaisen Legion of Merit -kunniamerkin ovat saaneet Gustav Hägglund, Juhani Kaskeala, Sakari Honkamaa ja Jan Laukka.

Heidän lisäkseen mitalin sai tietysti myös kenraali Jarmo Lindberg, joka toimi vuosikausia amerikkalaisen aseteollisuuden palkkarenkinä. Hän siirtyi sittemmin Puolustusvoimista asevalmistaja Lockheed Martinin palkkalistoille. Myöhemmin sopimus tosin purettiin lähinnä siitä aiheutuneen kohun takia.

”Ministereille ei tarvitse kertoa asioista, jotka eivät heitä edes kiinnosta. Jos puolustusministeri ja valtiovarainministeri ovat pääministerin kanssa samaa mieltä, niin muilla ei ole väliä. Tämä tuli selväksi Hornetien hankkimisen yhteydessä,” kirjoitti Pentti Sainio. Voima-lehden sivustolla julkaistussa tekstissään.

Meille uskotellaan, että elämme demokraattisessa valtiossa, jonka toimintaan voimme vaikuttaa esimerkiksi tekemällä kansalaisaloitteita. Kuitenkin selvää on, että jos aloitteilla ei voida puuttua budjettiasioihin, ei niillä voi käytännössä saada aikaan mitään, mitä eduskunta ja hallitus ei muutenkin haluaisi ajaa. Nyt on niin, että aseisiin on budjetoitu rahaa, ja edes siitä, käytetäänkö sitä, ei voida keskustella. Tämä pätee tietysti myös kaiken muun yhteiskunnallisen muutoksen osalta: miten mitään voidaan muuttaa, jos korvamerkityt määrärahat pysyvät visusti poissa kansan tahdon ulottuvilta? Nyt voimme ilmeisesti tyytyä vaalikarjan osaan ja yrittää vaikuttaa siihen, mitä murha-aseita ostetaan ja keneltä (olettaen, että Yhdysvaltain aseteollisuus ei tee kaikkensa vaikuttaakseen päätöksentekoon…). Sotavarustelua ei voi pysäyttää kansalaisaloitteella, ei äänestämällä, eikä vetoamalla päättäjiin. He ovat jo puolensa valinneet.

Sen sijaan meidän on tehtävä kaikkemme työväenluokkaisen sodanvastaisen liikkeen luomiseksi. Työväellä on voimaa; liittyessämme yhteen voimme pysäyttää koko maan yleislakolla. Työväenluokan on tunnettava voimamme, sillä me ihan oikeasti voisimme pysäyttää asevarustelun. Meidän ei tarvitse suostua tähän. Me voimme mennä lakkoon, kieltäytyä yhteistyöstä, seistä selkä suorana niin kauan kuin on tarvis, että tämä mieletön ja tuhoisa asevarustelu saadaan pysäytettyä.

PS. Jutussa mainitun kansalaisaloitteen sanamuotoja on korjattu siten, että aloitteelle saa kerätä kannatusilmoituksia. Aloite löytyy täältä. Kritiikistä huolimatta sen allekirjoittaminen on suositeltavaa – kunhan emme rajoita toimintaamme pelkästään siihen, että pyydämme kauniisti tahoilta, jotka eivät kuuna päivänä tule tekemään myönnytyksiä.