Kirjoittaja: Francisco Martins Rodrigues (2007) / Kääntäjä: Tiago Silva

”Järjestäytyminen on sorrettujen ase.” Väärin. Järjestäytyminen on välttämätön työkalu, mutta jos se olisi ainoa aseemme, olisimme pulassa. Sorrettujen ase on viha sortajia kohtaan, muuta ei ole, eikä ole koskaan ollut. Miksi sanomme tämän niin harvoin? Todellisuudessa kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä pitkään aikaan, koska viha sortajia kohtaan tarkoittaa päätöstä kaataa heidät, ja se ei ole sallittua. Vapauttamme vartioidaan, ja saamme pitää sen vain, jos käyttäydymme olosuhteiden mukaan. Olosuhteiden, jotka on määrätty meille ylhäältä. Sieltä saamme luonnollisen taipumuksen viedä sorrettujen taistelun järjestäytymisen kentälle. Se on tapa tyhjentää se sisällöstä. Olemme kaikki nähneet, kuinka sorretuista, jotka ovat keskittyneet järjestäytymisaseeseensa, tulee harmittomia ”taistelijoita”, marisevia lampaita, joita valta viihdyttää ”vaihtoehdoilla” ja ”vallanvuorottelulla”.

– Mutta viha on irrationaalista, se sopii vain takapajuisille ihmisille, jotka eivät tiedä mitä haluavat ja minne ovat menossa!  Viha ei ole paremman maailman puolesta taistelevien marxilaisten arvolle sopivaa!

Tämä ennakkoluulo siitä, että viha ei sovi valaistuneille vallankumouksellisille, on heikentänyt kollektiivista ajatteluamme, eikä sitä näytä kukaan vastustavan. Meidän on sanottava, että viha ei ole välttämättä irrationaalista ja että vihamielisyytemme, valaistunut ja itsetietoinen, oma luokkavihamme, on tuhat kertaa tehokkaampaa kuin yksilönä kapinoivan henkilön irrationaalinen viha.

Viha on kuitenkin ainoa rationaalinen johtopäätös jos ymmärrämme nykyajan yhteiskuntaa. Jos järjestelmää ei voida uudistaa, kuten verellä on todistettu sata kertaa, ja jos järjestelmän herrat ovat valmiita tekemään mitä tahansa sen jatkamiseksi – koska tällainen on heidän luonteensa, he eivät voi toimia millään muulla tavalla, vaikka he tietäisivät kuinka – silloin ainoa järkevä johtopäätös on toimia heidän kaatamiseksensa voimalla. Mikään muu kuin luokkavihan ase ei voi johtaa ketään kaatamaan heitä.

Miksi niin monet ponnistelut, kuten selittämis- ja organisoitumispyrkimykset ja hyväntahtoisuus, menevät päivittäin hukkaan? Koska niiden ytimestä puuttuu johdonmukaisuus joka voi tulla vain halusta tuhota vihollinen. Kun tuo henki puuttuu, kaikki hajoaa. Porvaristo tietää sen erittäin hyvin, joten se pyrkii aina saamaan vastustajansa syytöksillään noudattamaan ”kohteliaisuutta” ja ”hyviä tapoja”, ja saa heidät kesyyntymään ja laskemaan aseensa.

Meidän on jätettävä tämä marxilaisuudeksi naamioitu kristinusko syrjään ja otettava takaisin alituisen kapinan henki. Se on marxilaisuuden ydin: sorretut sortajia vastaan, järjestelmän kaataminen, pakkolunastajien pakkolunastus. Onko tämä pitkäaikainen taistelu, täynnä pieniä riitoja, läpimurtoja ja takaiskuja? Luonnollisesti. Mutta pysyvä taistelu tarkoittaa sitä, että kaikkien pienten jaksojen on pyrittävä kohti lopullista tavoitetta, ja ne on arvioitava sen mukaan, kuinka paljon ne edistävät tai vahingoittavat kyseistä tavoitetta.

Mitä tämä tarkoittaa? Alammeko ampumaan? Asettamaan pommeja? Sitä myös, ilman muuta. Mutta tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että paljastamme osapuolien vastakkaisuuden joka hetki, herätämme heidän vastakohtaisuutensa, häpäisemme ihmiset, jotka haluavat sovinnon osapuolten välille ja pyrkivät estämään taistelun yhden tai toisen puolesta, ja että kaikella toiminnallamme pyrimme lähentämään kahden vastakkaisen voiman ja tavoitteen välistä välttämätöntä yhteentörmäystä – joko rappeutuneen järjestelmän pitämistä elossa hinnalla millä hyvänsä, tai tuomaan sen sisään uusi järjestelmä, uusi elämäntapa, kuten me vaadimme.

Tiedot kirjoittajasta

Francisco Martins Rodrigues (1927-2008) oli portugalilainen kommunistivallankumouksellinen. Hän eli 39 vuoden ajan Portugalissa fasistisessa diktatuurissa ja oli Portugalin kommunistisen puolueen jäsen (PCP) vuodesta 1953 vuoteen 1963, jolloin hän jätti sen, koska PCP oli Moskovan puolella Kiinan ja Neuvostoliiton konfliktin aikana. Vuonna 1965, fasistisen vakoojan teloittamisen jälkeen äskettäin perustetussa marxilais-leninistisessä komiteassa (CMLP), hallinnon salainen poliisi (PIDE) kidutti häntä väkivaltaisesti, kunnes hän paljasti joidenkin toveriensa henkilöllisyyden ja tuomittiin sitten 20 vuoden vankeuteen. Hän vapautui kaksi päivää neilikkavallankumouksen jälkeen, 27. huhtikuuta 1974. Seuraavien kahden vuoden aikana Portugali heilahti kohti sosialistista hallitusta, mutta lopulta porvarilliset koalitiot lopettivat käynnissä olevan vallankumouksellisen prosessin ja järjestivät vastavallankumouksen vuonna 1975 ja asettivat maan liberaalin demokratian tielle. Martins Rodrigues jatkoi poliittista uraansa erilaisissa kommunistisissa järjestöissä 1980-luvulla, ja johti kommunistista lehteä Política Operária (Työväen politiikka) kuolemansa asti vuonna 2008.