Mark Fisher: Stressin yksityistäminen

Tämä on suomenkielinen käännös Mark Fisherin tekstistä ”The Privatization of Stress”, joka julkaistiin alunperin Soundings Magazine -lehden numerossa 48 (2011). Alkuperäisen artikkelin pääset lukemaan tästä.

***

Ivor Southwood kertoo, miten hän alityöllistettynä – riippuvaisena työvoimatoimiston nopealla varoitusajalla tarjoamista työkeikoista – teki eräänä aamuna virheen: hän kävi kaupassa.1 Palattuaan kotiin hän huomasi, että työvoimatoimisto oli jättänyt hänelle vastaajaan viestin työtarjouksesta samalle päivälle. Mutta kun hän soitti työvoimatoimistoon, hänelle kerrottiin, että työpaikka oli jo täytetty. Lisäksi hän sai huomautuksen ”laiskuudesta”. Kuten Southwood sanoo, ”kymmenen minuuttia on luksus, johon päivätyöläisellä ei ole varaa.” Tällaisten työntekijöiden odotetaan seisovan kuvainnollisen tehtaanportin edessä joka aamu saappaat jalassa (s. 72). Tällaisessa tilanteessa:

jokapäiväisestä arjesta tulee epävarmaa. Tulevaisuuden suunnittelu hankaloituu, rutiinien luominen on mahdotonta. Työ, minkälainen työ tahansa, voi alkaa ja päättyä koska tahansa hetken varoitusajalla, ja taakka seuraavien työmahdollisuuksien etsimisestä sekä monen roolin yhdistämisestä lankeaa työläiselle. Yksilön on oltava jatkuvassa valmiustilassa. Ennakoitavat tulot, säästöt, kiinteä ura jossain ammatissa, nämä kaikki ovat jääneet historiaan (s. 15).

Ei ole yllättävää, että ihmiset, jotka elävät tällaisissa olosuhteissa – joissa työtunteja ja palkkoja voidaan koska tahansa lisätä tai vähentää, ja työsuhteet ovat äärimmäisen hataria – ahdistuvat, masentuvat ja täyttyvät epätoivosta. Aluksi saattaa tuntua merkilliseltä, miten niin moni työntekijä on saatu hyväksymään nämä heikentyvät olosuhteet ”luonnollisina” ja kiinnittämään huomionsa sisäänpäin – etsimään syitä kokemalleen stressille aivokemiastaan tai henkilökohtaisesta historiastaan. Mutta sillä ideologisella kentällä, jota Southwood kuvaa sisältä käsin, stressin yksityistäminen [kääntäjän kursiivi] on vain yksi näennäisesti depolitisoituneen maailman itsestään selvästi otetuista ulottuvuuksista. ”Kapitalistinen realismi” on käsite, jota olen käyttänyt kuvaamaan tätä ideologista kenttää, ja stressin yksityistämisellä on ollut olennainen rooli tuon kentän synnyssä.2

Kapitalistinen realismi kuvaa laajalle levittäytynyttä uskoa siitä, että ei ole olemassa vaihtoehtoja kapitalismille – joskin ”usko” on kenties harhaanjohtava termi, kun otetaan huomioon, että kapitalistisen realismin logiikka on sekä ulkoistettu työpaikkojen ja tiedotusvälineiden institutionaalisiin käytäntöihin ja asuu sen lisäksi yksilöiden päissä. Puhuessaan ideologiasta Althusser lainaa Pascalin oppia: “polvistu, liikuta huuliasi rukouksessa, niin uskot”; psykologiset uskomukset seuraavat virallisen kielen ja käyttäytymiskoodin noudattamisesta. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka monet yksilöt tai ryhmät ovat saattaneet halveksua tai ironisoida sitä kilpailun, yrittäjyyden ja kuluttamisen kieltä, joka vakiintui britannialaisiin instituutioihin 80-luvulta eteenpäin, tämän terminologian laaja ritualistinen noudattaminen on palvellut pääoman valta-aseman lujittamista ja avittanut vastustuksen kuihduttamisessa.

Kapitalistisen realismin nykymuodon voi helposti ymmärtää pohtimalla Thatcherin kuuluisaksi jäänyttä lausuntoa ”ei ole muuta vaihtoehtoa”. Kun Thatcher ensi kerran lausui tuon pahamaineisen väittämän, painopiste oli mieltymyksissä: uusliberalistinen kapitalismi oli paras mahdollinen järjestelmä; vaihtoehdot eivät olleet toivottuja. Nykyään väitteellä on ontologinen painoarvo – kapitalismi ei ole vain paras mahdollinen järjestelmä, se on ainoa mahdollinen järjestelmä; vaihtoehdot ovat utuisia, aavemaisia, hädin tuskin ajateltavissa. Vuodesta 1989 kapitalismin menestys kilpailijoidensa kukistamisessa on johtanut siihen, että se on lähellä kaiken ideologian lopullista tavoitetta:

näkymättömyyttä. Ainakin globaalissa pohjoisessa kapitalismi esiintyy ainoana mahdollisena todellisuutena, minkä takia se harvoin ”näyttää” ideologialta lainkaan. Atilio Boron esittää, että kapitalismi on siirretty ”huomaamattomaan asemaan poliittisen areenan taustalla, sen rooli nyky-yhteiskunnan rakenteellisena perustana on tehty näkymättömäksi”. Boron lainaa Bertolt Brechtin huomiota: ”kapitalismi on herrasmies, joka ei halua tulla kutsutuksi omalla nimellään”.3

New Labourin masentava realismi

Thatcheriläisen (ja jälki-thatcheriläisen) oikeiston voi toki odottaa levittävän ajatusta siitä, että uusliberalismille ei ole vaihtoehtoa. Mutta kapitalistisen realismin voitto Iso-Britanniassa sinetöityi vasta kun työväenpuolue Labour antautui tälle näkemykselle ja hyväksyi, että poliittisen vallan hinta on, että ”kapea-alainen liike-elämän etujen ajaminen saa tästä lähin hallita poliittisen kulttuurin muotoa ja suuntaa”.4 Tosin kenties olisi tarkempaa sanoa, että Labour ei niinkään antautunut thatcheriläisten agendalle, vaan toi itse kapitalistisen realismin britannialaisen politiikan valtavirtaan, kun James Callaghan piti pahamaineisen puheensa Labourin kokouksessa Blackpoolissa:

Liian kauan, kenties jo sodasta asti, olemme lykänneet perustavanlaatuisia valintoja ja muutoksia talouteemme … Olemme eläneet laina-ajalla … Mukava maailma, jonka sanottiin jatkuvan loputtomiin, maailma, jossa täystyöllisyys voitiin taata kanslerin kynänvedolla – tuo mukava maailma on poissa …

On kuitenkin epätodennäköistä, että Callaghan kykeni ennustamaan, millä mitalla Labour tulisi harjoittamaan ”liike-elämän liennytyspolitiikkaa”, tai missä määrin se maailma, jonka kuolonrituaaleja hän suoritti, tulisi korvautumaan Ivor Southwoodin kuvaamalla yleistyneellä turvattomuudella.

Labourin suostumusta kapitalistiseen realismiin ei tietenkään voida tulkita yksinkertaiseksi virheeksi: se oli seurausta vasemmiston vanhan kannatuksen hajoamisesta fordismin [nimitys eräänlaiselle luokkasopuun perustuvalle, sosialidemokratiaa muistuttavalle yhteiskunnalle, suom. huom.] jälkeisen kapitalismin uudelleenjärjestelyn myötä. Uuden järjestyksen piirteet – globalisaatio, tehdastyön syrjäyttäminen automatisaatiolla, työelämän satunnaisuus, kulutuskulttuurin kiihtyminen – ovat nyt niin tuttuja, että nekin ovat taantuneet itsestäänselvyyksiksi. Tämä muodostaa taustan näennäisesti jälkipoliittiselle ja kiistattomalle ”todellisuudelle”, johon kapitalistinen realismi perustuu. Stuart Hallin ja muiden Marxism Today -lehdessä 1980-luvun lopulla kirjoittaneiden varoitukset osoittautuivat aivan oikeiksi: vasemmiston kohtalona olisi muumioituminen, jos se tarraisi kiinni katoavan fordistisen maailman oletuksiin ja tarpeisiin eikä onnistuisi hegemonisoimaan sen jälkeistä maailmaa.5  Mutta New Labour -hanke, joka oli kaukana yrityksestä saavuttaa tämä uusi hegemonia, perustui nimenomaan siihen, että postfordismin vasemmistolainen hegemonia oli mahdotonta: kaikki, mitä voitiin toivoa, oli lievempää uusliberalismia.

Italiassa autonomistit kuten Berardi ja Negri tunnistivat tarpeen kohdata sen maailman tuho, jossa vasemmisto oli syntynyt, ja sopeutua postfordismin olosuhteisiin, joskin melko eri tavalla. 1980-luvulla, hiljattain englanniksi julkaistuissa kirjeissa Negri kuvaa kivuliasta siirtymää vallankumouksista tappioon uusliberalismin voiton myötä:

Meidän on elettävä ja kärsittävä totuuden tappio, meidän totuutemme. Meidän on tuhottava sen representaatio, sen jatkuvuus, muisti, jälki. On vältettävä kaikki ansat, jotka kieltävät todellisuuden, ja sen myötä totuuden, muuttuneen … Veri, joka suonissamme virtaa, on vaihdettu toiseksi.6

Elämme tällä hetkellä sen seurauksia, että vasemmisto on epäonnistunut vastaamaan Negrin tunnistamaan haasteeseen. Eikä vaikuta kaukaa haetulta olettaa, että monet vasemmistolaiset voimat ovat sairastuneet kliinisen masennuksen kollektiiviseen muotoon, johon liittyy vieroitusoireita, motivaation laskua ja kyvyttömyyttä toimia.

Yksi ero masennuksen ja surun välillä on se, että surun koetaan olevan ehdollista ja väliaikaista, kun taas masennus tuntuu väistämättömältä ja loputtomalta: masentuneen maailman jäätiköt ulottuvat kaikkiin horisontteihin. Masennuksen syövereissä masentunut ei koe omaa melankoliaansa patologisena tai edes epänormaalina: masennukseen liittyvä kokemus siitä, että tahdonvapaus on hyödytöntä, hyveellisyyden alta löytyy korruptoituneisuus, vaikuttaa masentuneesta totuudelta, jonka he ovat saavuttaneet, mutta jota muut ovat liian harhaisia ymmärtämään. Masennuksen näennäisen ”realismin” ja kapitalistisen realismin ”realismin” välillä on selkeä yhteys, joka näkyy radikaalisti alennettuina odotuksina.

Tätä masennusta ei koeta kollektiivisesti: päinvastoin, se nimenomaan näyttäytyy kollektiivisuuden hajoamisena uuden individualismin tieltä. Työläiset, joilta on viety aiemmin itsestäänselvyyksinä pidetyt vakaat työurat ja ammattiyhdistysliikkeen keskinäinen solidaarisuus, löysivät itsensä tilanteesta, jossa on pakko kilpailla toinen toistaan vastaan ideologisessa maastossa, jossa kilpailu nähdään luonnollisena asiaintilana. Jotkut työläiset eivät koskaan toipuneet fordismi-sosialidemokraattisen maailman äkillisestä purkamisesta johtuneesta shokista. Tämä on asia, joka on syytä muistaa, kun konservatiivien ja liberaalidemokraattien johtama hallitus hätistelee hakijoita työkyvyttömyyseläkkeen piiristä. Tällainen politiikka on Britanniassa 80-luvulla alkaneen stressin yksityistämisprojektin täydellistymä.

Jälkifordismin stressit

Jos siirtymisellä fordismista jälkifordismiin oli psyykkisiä uhreja, niin jälkifordismi on innovoinut aivan uusia stressitapoja. Uusliberalismin saarnamiesten lupaaman “normien purkamisen” sijaan uuden teknologian ja managerialismin yhdistelmä on lisännyt työläisia kuormittavaa hallintotyötä moninkertaisesti. Työläisten odotetaan olevan itse oman työnsä tarkastajia (mikä ei kuitenkaan vapauta heitä monien ulkopuolisten tarkastajien huomiosta). Työ, riippumatta sen laadusta, sisältää nyt rutiininomaisesti ”metatyön” suorittamista: lokikirjojen viimeistelyä, tavoitteiden ja kiintiöiden asettamista, sitoutumista niin sanottuun ”jatkuvaan oppimiseen”. Kirjoittaessaan akateemisesta työstä bloggari “Savonarola” kuvaa, miten jatkuvan ja kaikkialla läsnä olevan mittauksen järjestelmät aiheuttavat jatkuvaa ahdistustilaa:

Yksi yleisimmistä ilmiöissä nykyisessä uusliberalistisessa akateemisessa työelämässä on CV-inflaatio: kun avoimet työpaikat vähenevät kafkamaisen lykkäämisen ja epävarmuuden tilaan, akateemisen pääoman Träger-parka ei joudu pelkästään ylisuorittamaan suunnitelmaa, vaan myös pitämään kirjaa … kaikesta tuottavasta työstään. Ainoa synti on laiminlyönnin synti … Tässä mielessä, siirtymästä … jaksottaisesta ja mitattavasta arvioinnista … pysyvään ja kaikkialle ulottuvaan arviointiin ei voi seurata kuin eräänlaista aineettoman työn stakhnakovismia, joka stalinistisen esi-isänsä tavoin ylittää kaikki instrumentaalisuuden mahdolliset perustelut, eikä voi kuin luoda pysyvää lamauttavaa ahdistusta (sillä jos standardia ei ole, mikään määrä työtä ei koskaan takaa turvallisuutta.)7

Olisi naiivia kuvitella, että tämä ”lamaannuttavan ahdistuksen pysyvä pohjavire” on sivuvaikutus niiden itsevalvontamekanismien käyttöönottamisesta, jotka eivät edes saavuta virallisia tavoitteitaan. Itse Phillip Blond [englantilainen konservatiivinen poliittinen filosofi, suom. huom.] totesi, että ”markkinaratkaisu tuottaa valtavan ja kalliin byrokratian kirjanpitäjille, tarkastajille, tarkastajille, arvioijille ja tilintarkastajille, jotka kaikki huolehtivat laadun varmistamisesta ja valvonnasta; tämä estää innovointia ja kokeiluja ja nostaa hintoja pysyvästi” .8 Tämä tunnustus on tervetullut, mutta on tärkeää hylätä ajatus, että managerialismin ilmeiset ”epäonnistumiset” ovat vilpittömiä virheitä, että järjestelmä todella tavoittelisi suurempaa tehokkuutta. Managerialistiset aloitteet palvelivat erittäin hyvin niiden todellisia peiteltyjä tavoitteita, joiden tarkoituksena oli vähentää entisestään työväenluokan valtaa ja heikentää työntekijöiden autonomiaa osana rikkauden ja vallan palauttamista hyper-etuoikeutetuille.

Kyltymätön seuranta on tiiviisti kytköksissä prekaarisuuteen. Ja kuten Tobias van Veen argumentoi, prekaari työ asettaa työntekijälle ”ironisia mutta tuhoisia” vaatimuksia. Toisaalta työ ei lopu koskaan: työläisen odotetaan olevan aina saatavilla, vailla mitään oikeutta yksityiselämään. Toisaalta prekariaatti on aina uhrattavissa, silloinkin, kun he ovat uhranneet kaiken omaehtoisuutensa työpaikkojen säilyttämiseksi.9

Nykyään on tapana, että käytännössä kaikesta tulee epävakaata. Kuten Franco Berardi sanoo, ”Pääoma ei enää rekrytoi ihmisiä, vaan ostaa aikapaketteja erotettuna vaihdettavista ja satunnaisista kantajistaan”.10 Tällaisten ” aikapakettien ” ei katsota olevan yhteydessä henkilöihin, joilla on oikeuksia tai intressejä: ne ovat yksinkertaisesti joko käytettävissä tai eivät ole.

Berardi korostaa myös digitaalisen televiestinnän vaikutusta; se tuottaa sen, mitä hän luonnehtii hajanaiseksi paniikkitajuksi, koska yksilöihin kohdistuu hallitsematonta data-pommitusta:

Tiedonvälityksen kiihtyminen… tuottaa patologisen tyyppisen vaikutuksen yksilön ihmismieleen ja vielä enemmän kollektiiviseen mieleen. Yksilöt eivät pysty käsittelemään tietoisesti heidän tietokoneisiinsa, matkapuhelimiinsa, televisioruutuihinsa, sähköisiin päiväkirjoihinsa ja mieliinsä tulevaa valtavaa ja aina kasvavaa informaatiomassaa. Kuitenkin vaikuttaa välttämättömältä seurata, tunnistaa, arvioida ja omaksua kaikkea tätä informaatiota, jos haluaa olla tehokas, kilpailukykyinen ja voitokas (s. 40).

Eräs nykyaikaisen viestintäteknologian vaikutuksista on se, ettei sille ole ”ulkopuolta”, jossa levähtää. Kyberavaruus tekee ”työpaikan” käsitteestä vanhanaikaisen. Nykyään, kun työläisen voidaan odottaa vastaavan sähköpostiin käytännössä mihin kellonaikaan tahansa, työtä ei voida rajata tiettyyn tilaan tai rajattuihin tunteihin. Ei ole pakotietä – eikä pelkästään siksi, että työn alue leviää hallitsemattomasti. Nämä prosessit ovat myös murtautuneet sisälle libidoon, jolloin digitaaliseen televiestintäympäristöön ”kahlituksi tuleminen” ei missään nimessä aina tunnu epämiellyttävältä. Sherry Turkle esittää, että monet vanhemmat ovat alati stressaantuneempia yrittäessään pysyä sähköpostien ja viestien tulvan mukana, samanaikaisesti antaen lapsilleen tarpeeksi näiden tarvitsemaa huomiota. Samalla he ovat kuitenkin koukussa viestintäteknologiaan:

He eivät voi lomailla ottamatta toimistoaan mukaansa; toimistonsa on heidän kännykässään. He valittavat, että pomonsa haluavat heidän olevan aina tavoitettavissa, mutta myöntävät sen jälkeen, että heidän antaumuksensa viestinnän välineilleen ylittää kaikki työelämän odotukset.11

Näennäisesti työhön liittyviä suorituksia, vaikka ne tehtäisiin lomalla tai myöhään yöllä, ei koeta yksinkertaisesti kohtuuttomina vaatimuksina. Psykoanalyyttisesta näkökulmasta on helppo ymmärtää, miksi sellaiset vaatimukset – vaatimukset, jotka on mahdoton täyttää – voidaan valjastaa osaksi halujen muodostusta, sillä tällainen vaatimus on muodoltaan juuri sellainen, jonka psykoanalyyttinen vietti saa. Jodi Dean on argumentoinut uskottavasti, että digitaalisen kommunikaation pakkotila on (freudilaisen/lacanilaisen) vietin suorittama kaappaus: yksilöt lukittuvat takaisinsyöttävään kierteeseen; heistä tulee tietoisia, että heidän toimintansa on turhaa, mutta kykenemättömiä sen lopettamiseen.12

Digitaalisen kommunikaation lakkaamaton leviäminen sijoittuu mielihyväperiaatteen ulkopuolelle: kyltymätön halu tarkistaa viestejä, sähköpostia tai Facebookia on pakko, joka muistuttaa kutinaa, joka pahenee sitä enemmän, mitä enemmän sitä raapii. Kuten kaikki pakkomielteet, tämä käyttäytyminen käyttää ravintonaan tyytymättömyyttä. Jos uusia viestejä ei ole, ihminen pettyy ja tarkistaa pian puhelimensa uudelleen. Mutta jos puhelimessa on uusia viestejä, ihminen pettyy silloinkin: mikään määrä viestejä ei ikinä riitä. Sherry Turkle puhuu ihmisistä, jotka eivät voi vastustaa kiusausta lukea ja lähettää tekstiviestejä edes ajaessaan autoa. Tämä on varsinainen kuolonvietti [eng. death drive, suom. huom.], jota ei määritä niinkään halu kuolla, vaan niin voimakas pakkomielle, joka tekee välinpitämättömäksi kuolemaa kohtaan. Merkillistä tässä on vietin mitäänsanomaton sisältö. Kyseessä ei ole Punaisen kengän kaltainen tragedia, jossa ballerina kuolee tanssin ylevässä hurmoksessa: nämä ihmiset ottavat kuolettavan riskin avatakseen 140 merkin viestin, jonka sisällön tietävät jo valmiiksi tyhjänpäiväiseksi.

Julkisen uudistaminen vai yksityinen parannuskeino?

Stressin yksityistäminen on täydellinen ansa, elegantti brutaalissa tehokkuudessaan. Pääoma aiheuttaa työläisessä pahoinvointia, ja ylikansalliset lääkeyhtiöt myyvät työläisille parannuksia tähän vaivaan. Mielenterveysongelmien sosiaalinen ja poliittinen syy-yhteys sivuutetaan lähes täysin, ja samanaikaisesti pahoinvoinnista tehdään yksilön sisäinen ongelma. Dan Hind esittää, että keskittyminen serotoniinivajeeseen masennuksen oletettuna ”syynä” hämärtää henkisen pahoinvoinnin sosiaalisia juurisyitä, kuten individualistista kilpailuhenkeä ja taloudellista epätasa-arvoa. Vaikka on olemassa paljon tutkimuksia, jotka osoittavat yksilön onnellisuuden ja poliittisen osallistuvuuden sekä laajojen sosiaalisten verkostojen (sekä myös taloudellisen tasa-arvon) yhteyden, julkista reagointia yksityiseen ahdistukseen nähdään harvoin ensimmäisenä vaihtoehtona.13 Samaan aikaan, kuten Hind toteaa, ”on olemassa lukuisia yrittäjiä, jotka markkinoivat nopeaa tietä onnellisuuteen, vain muutaman helpon askeleen kautta”. Näitä markkinoivat ihmiset, jotka ovat “tyytyväisiä siihen, mitä tämän kulttuurin sisällä pidetään onnellisuutena ja hyvänä elämänä”. Nämä yrittäjät vahvistavat ajatusta “kaupallisen sektorin nerokkuudesta”, mikä puolestaan vahvistaa näiden yrittäjien asemia entisestään.

Psykiatrian farmakologinen järjestelmä on ollut keskeinen osa stressin yksityistämistä, mutta on tärkeää, että emme unohda sitäkin salakavalampaa roolia, joka psykoterapian näennäisesti holistisemmilla, kokonaisvaltaisemmilla käytännöillä on ollut kärsimyksen depolitisoinnissa. Radikaali terapeutta David Smail esittää, että Margaret Thatcherin näkemys, että yhteiskuntaa ei ole olemassa (vain yksilöitä ja heidän perheitään), löytää ”tunnustamatonta kaikupohjaa lähes kaikissa tavoissa lähestyä terapiaa”.14 Terapiakäytännöt kuten kognitiivinen käyttäytymisterapia yhdistävät varhaislapsuuden (psykoanalyysia kevyesti muistuttavaa) painottamista self-help -ideologiaan, jonka mukaan yksilöistä voi tulla oman elämänsä herroja. Smail antaa äärimmäisen vihjailevan ”maagisen voluntarismin” nimen sille näkemykselle, jonka mukaan ”terapeutin asiantuntija-avulla voi muuttaa maailmaa, jossa elää, siten, ettei se enää aiheuta kärsimystä” (s. 7).

Maagisen voluntarismin levittäminen on ollut olennaisen tärkeää uusliberalismin onnistumiselle: voisi jopa sanoa niinkin, että maaginen voluntarismi on aikamme spontaani ideologia. Siksi esimerkiksi self-help -psykiatriasta on tullut niin suosittua televisio-ohjelmissa.15 The Oprah Winfrey Show on kenties parhaiten tunnettu esimerkki, mutta britannialaiset ohjelmat, kuten Mary, Queen of Shops sekä The Fairy Jobmother saarnaavat peittelemättä maagisen voluntarismin psyykkistä yrittäjähenkisyyttä: nämä ohjelmat vakuuttelevat, että tuotantopotentiaalimme esteet ovat meissä itsessämme. Jos ihminen ei menesty, se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei hän ole työstänyt itseään tarpeeksi.

Stressin yksityistäminen on osa hanketta, jonka päämäärä on ollut julkisuuden käsitteen lähes totaalinen hävittäminen – julkisuus, sosiaalisen kanssakäymisen tila, on asia, josta psyykkinen hyvinvointi on perustavanlaatuisesti riippuvainen. Tarvitsemme kipeästi uudenlaista mielenterveyden politiikkaa, joka järjestäytyy julkisen tilan ympärille. Vanhasta stalinistisesta vasemmistosta irtautuessaan lukuisat “uudet vasemmistot” halusivat epä-byrokraattista julkista tilaa ja työläisten autonomiaa: sen sijaan he saivat managerialismia ja shoppailua.

Iso-Britannian tämänhetkinen poliittinen tilanne – jossa elinkeinoelämä liittolaisineen valmistautuu tuhoamaan sosialidemokratiaan viimeisetkin jäänteet – on eräänlainen helvetillinen peilikuva autonomistien unelmasta valtiosta, pomoista ja byrokratiasta vapautuneista työläisistä. Hämmästyttävän perverssin käänteen seurauksena työläiset joutuvat työskentelemään kovemmin, heikentyvissä olosuhteissa ja kehnommalla palkalla – rahoittaakseen liike-eliitin tukia ja avustuksia. Samanaikaisesti taloudellisen eliitin käskyläiset suunnittelevat julkispalvelujen heikentämistä entisestään.

Samaan aikaan kun kasvonsa menettänyt uusliberalismi suunnittelee projektinsa kiihdyttämistä, tietynlainen oikeistolainen autonomismi on nostanut päätään Phillip Blondin ”Punaisen toryismin” ja Maurice Glasmanin ”Sinisen Labourin” myötä. Siinä sosialidemokratian ja uusliberalistisen byrokratian kritiikki kulkee käsi kädessä ”perinteiden palauttamisen” ajatuksen kanssa. Uusliberalismin menestys perustui sen kykyyn ottaa haltuun työläisten toiveet; työläiset kaipasivat vaihtoehtoa fordismin tarjoamalle jäykälle työelämän ylhäältä-alaspäin -mallille (joskin kurja individualistinen konsumerismi, johon hukumme nyt, ei ollut se vaihtoehto, jota työläiset toivoivat). Blondin naurettava ”Big Society” ja Glasmanin häiritsevän eristävä ”valkoisen työväenluokan yhteisö” eivät edusta vakuuttavia tai uskottavia ratkaisuja tähän ongelmaan. Pääoma on tuhonnut ne perinteet, joiden perään Blond ja Glasman haikailevat, ja niitä ei ole takaisin tuominen.

Mutta tämän ei pitäisi olla aihe valitusvirsille, päinvastoin. Meidän ei tarvitse elvyttää sosiaalisia muodostelmia, jotka epäonnistuivat (ja syistä, joihin edistyksellisten tulisi olla tyytyväisiä!), vaan poliittinen projekti, jota ei koskaan todella tapahtunut: demokraattisen julkisen tilan saavuttaminen. Jopa Blondin teoksissa voidaan havaita hegemonisen muutoksen linjaukset – hänen hämmentävässä uusliberalismin keskeisten käsitteiden hylkäämisessään sekä managerialismin kritiikissä. Blond tekee myönnytyksen (Thatcherin ajatuksia vastoin), että yhteiskunta todella on olemassa. Tällaiset liikkeet osoittavat jonkin verran, missä määrin uusliberalismi on pankkien pelastamisen [2008 pankkikriisin jälkeen, suom. huom.] jälkeen menettänyt radikaalin uskottavuutensa.

Britanniassa etenkin nuorten keskuudessa viime aikoina lisääntynyt militanssi antaa ymmärtää, että stressin yksityistäminen on hajoamassa: lääkehoitoisen yksityisen masennuksen sijasta näemme nyt julkisen suuttumuksen räjähdyksiä. Tämä laajalle levinnyt, vaikkakin pitkälti laiminlyöty tyytymättömyys työn managerialistista järjestämistä kohtaan pitää sisällään elementtejä, joista voidaan rakentaa uusi vasemmistolainen modernismi.  Vain tämä vasemmistolainen modernismi kykenee rakentamaan julkisen tilan, joka voi auttaa niihin lukuisiin tauteihin, joita kommunikaatiokapitalismi meille aiheuttaa.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Soundings -lehden numerossa 48.

Viitteet:

1. Ivor Southwood, Non-Stop Inertia, Zer0 2010.

2. Ks. Mark Fisher, Capitalist Realism: Is There No Alternative? Zer0 2009.

3. Atilio Boron, `The Truth About Capitalist Democracy’, Socialist Register 2006, p32.

4. As argued by Jeremy Gilbert in, `Elitism, Philistinism and Populism: the Sorry State of British Higher Education Policy’, 2010, opendemocracy.net/ourkingdom.

5. Ks. Stuart Hall and Martin Jacques (eds), New Times: The Changing Face of Politics in the 1990s, Lawrence & Wishart 1989.

6. Antonio Negri, Art and Multitude, Polity 2010, p10.

7. Savonarola, `Curriculum mortis’, conjunctural.blogspot.com/2008/08/curriculum-mortis.html, 2008.

8. Phillip Blond, The Ownership State: Restoring Excellence, Innovation and Ethos to Public Services, ResPublica/Nesta 2009, p10.

9. Tobias van Veen, `Business Ontology (or why Xmas Gets You Fired)’, 2010, fugitive.quadrantcrossing.org/2009/12/business-ontology/.

10. Franco Berardi, Precarious Rhapsody: Semiocapitalism and the Pathologies of the Post-Alpha Generation, Minor Compositions 2009, p32.

11. Sherry Turkle, Alone Together: Why We Expect More From Technology and Less from Each Other¸ Basic 2011, p264.

12. Jodi Dean, Blog Theory: Feedback and Capture in the Circuits of Drive, Polity 2010.

13. Ks. Dan Hind, The Return of the Public, Verso 2010, p146.

14. David Smail, Power, Interest and Psychology: Elements of a Social Materialist Understanding of Distress, PCCS 2009, p11.

15. Ks. Eva Illouz, Cold Intimacies: The Making of Emotional Capitalism, Polity 2007.

Kääntänyt Juho Tamminen