Mielenterveys on poliittinen kysymys

Julkaisimme käännöksen Mark Fisherin tekstistä The Privatization of Stress, Stressin yksityistäminen. Tekstissään Fisher hahmottelee uusliberalistisen kapitalismin suhdetta mielenterveysongelmiin. Suhde on moniulotteinen: se ei koske pelkästään sitä, miten hankalaa hoidon saaminen on työväenluokkaisille ihmisille, joilla ei ole maksaa yksityisen sairaanhoidon hintoja. Sen lisäksi Fisher pyrkii kartoittamaan sitä, miten elämä kapitalismissa aiheuttaa itsessään psyykkistä pahoinvointia. Fisher kirjoitti Iso-Britannian kontekstista, mutta tekstin aiheet ovat valitettavan tuttuja myös meille täällä pohjolassa, tietysti siksi, että poliittiset järjestelmämme ovat keskenään samankaltaiset.

Koronaviruspandemia on lisännyt mielenterveyspalveluiden kysyntää massiivisesti. Tilanne oli jo ennen sitä erittäin paha – masennuksen takia työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien määrä on parissa kymmenessä vuodessa lisääntynyt räjähdysmäisesti ja masennuslääkkeiden käyttö on moninkertaistunut, kertoi Lääkärilehden pääkirjoitus jo vuonna 2009. Toisaalta masennuksen tautiluokitus muuttui 1980-luvulla, ja nykyään puhutaan jopa ylidiagnosoinnista. Masennuksen hoito lääkkeillä yleistyi 1990-luvulla, joka puolestaan on muuttanut käsitystämme siitä, mitä masennus todella on. Ennen masennus nähtiin luonnollisena osana elämää, surun sukulaisena, nykyään masennusta diagnosoidaan erilaisten oireiden kautta ja laskeneen työkyvyn kautta. Masennuksen syyksi paikannetaan aivojen kemiallinen epätasapaino.

Mark Fisher asetti tämän farmakologisen selityksen kyseenalaiseksi:

”Vallitseva maailmankuva kiistää mielenterveysongelmien sosiaaliset juurisyyt. Mielenterveysongelmien kemiallis-biologisointi on tietysti suoraan kytköksissä niiden epäpolitisoimiseen. Mielenterveysongelmien käsittäminen yksilön kemiallisen tasapainon ongelmaksi on todella edullista pääomalle. Ensinnäkin se vahvistaa pääoman atomisoivaa yksilöllistämistä (olet sairas aivokemiasi takia). Toiseksi se avaa tuottoisat markkinat, joilla ylikansalliset lääkeyhtiöt voivat kaupustella tuotteitaan (me voimme parantaa sinut SSRI-lääkkeillämme). On sanomattakin selvää, että mielenterveysongelmat toteutuvat aivojen kemiallisena epätasapainona, mutta se ei kerro mitään niiden syistä. Jos esimerkiksi on totta, että masennukseen liittyy alhainen serotoniinin taso, tälle alhaiselle tasolle on löydettävä selitys. Tämä vaatii sosiaalisen ja poliittisen selityksen, jos vasemmisto haluaa haastaa kapitalistisen realismin.” Mark Fisher, teoksessa ”Capitalist Realism: Is There No Alternative”

Onko tervettä sopeutua pohjimmiltaan sairaaseen yhteiskuntaan?

Poliittisia ja sosiaalisia syitä mielenterveyden ongelmiin on useita. Työttömäksi jääminen masentaa. Pätkätöiden aiheuttama epävarmuus ahdistaa. Ympäristötuho ja sukupuuttoaalto kauhistuttaa, lamaannuttaa. Vältettävissä olevan inhimillisen kärsimyksen aiheuttaminen suututtaa. Kurjistava poliittinen ilmapiiri luo apatiaa. Ihminen, jonka eläkkeistä leikataan siten, että hän joutuu pohtimaan, ostaako lääkkeitä vai ruokaa, masentuu ihan satavarmasti. Kolmaskymmenes ”valitettavasti haku ei tällä kertaa osunut kohdallenne” -viesti tässä kuussa synkistää kenet tahansa työnhakijan. Irtisanotun tai lomautetun arki on harmaata – varsinkin, jos on perhettä, ja varsinkin, jos perheessä on erityistarpeita, joiden toteuttaminen on taas askelen verran vaikeampaa. Nuori, joka pohtii tulevaisuutta ja näkee, miten vastuuttomasti ilmastonmuutokseen suhtaudutaan, ei voi olla tuntematta suunnatonta epätoivoa. Mitä tehdä, jos tulevaisuutta ei yksinkertaisesti ole eikä tule?

Nämä säröt normaalissa ovat kuitenkin vasta jäävuoren huippu. Silloinkin, kun kaikki menee ns. ”hyvin”, elämä kapitalismissa on epätoivoista, epäreilua, vieraannuttavaa ja häijyä. Työläinen vieraantuu työnsä tuotteesta, koska emme voi hallita niitä – kapitalistit päättävät, mihin työmme tuotteet käytetään, kelle ne myydään, mihin hintaan, ja kuka saa tästä tuotetusta arvosta leijonanosan.  Vieraannumme itse työstä, koska emme voi vaikuttaa siihen, miten työ tehdään, työpaikat eivät ole demokraattisia. Vieraannumme toisista työläisistä, kun perinteiset yhteisöt mullistuvat ja tulevat korvatuiksi kulutusyhteiskunnalla. Meidät usutetaan kilpailemaan toisiamme vastaan siitä, kuka saa eniten porvarin pöydiltä putoavista murusista. Tämä tapahtuu kansallisella tasolla, mutta myös kansainvälisellä tasolla: globaalin etelän työläiset tekevät suurimman osan siitä työstä, johon hyvinvointimme perustuu. Yksittäisellä työläisellä on erittäin vähän keinoja puuttua riistoon, oli kyse sitten kyse paikallisesta tai globaalista riistosta (tämän takia tietysti kapitalistit toivovat, että pysymmekin yksinäisinä ja eristyneinä).

Kaikki tämä on väliaikaista. Meistä jokainen kuolee joskus. Ihminen etsii luonnostaan merkityksellisyyttä elämäänsä, kenties juuri tämän väliaikaisuuden johdosta. Tahdommeko tosiaan viettää lyhyen hetkemme maan päällä tehden työtä rikastuttaaksemme porvareita, jotka eivät edes itse tee työtä? Itsensä toteuttaminen mielekkäällä tavalla on kapitalistisen järjestelmän puitteissa harvojen etuoikeus. Ja nekin, jotka ovat onnekkaita ja hyväosaisia, eivät voi nauttia elämästään, jos heillä on omantunnon ripekään. Elämme järjestelmässä, joka parhaimmillaankin tarjoaa kehnot edellytykset merkityksellisen ja hyvän elämän toteutumiseen, ja nekin vain harvoille.

Terapiassa ei niin vain tavata

Sen lisäksi, että kapitalismissa eläminen on masentavaa, ovat meille tarjotut ratkaisut vähintäänkin puutteellisia. Koronaviruspandemian aikana on korostettu mielenterveyspalvelujen tärkeyttä ja matalaa kynnystä hoitoon hakeutumisessa. Vastaamo-tietovuoto kirvoitti lisää keskustelua terapian tärkeydestä ja mielenterveysongelmia varjostavien stigmojen purkamisesta. Markkinaliberaali ajatushautomo Ellun Kanat sekä teknologiayritys Vincit käynnistivät ”Terapiassa tavataan” -kampanjan, jonka tarkoitus oli sanojensa mukaan ” ”poistaa stigmaa mielenterveyden ongelmilta sekä auttaa Vastaamo-vuodon uhreja”. Kampanjassa käytettiin iskulauseita, kuten ”Järki hoi, älä jätä – käymättä terapiassa”.

Radikaalia mielenterveyttä -blogi (jota kehotan kaikkia seuraamaan!) kirjoitti kampanjasta terävästi: ” Kampanjan käyttämä kieli antaa ymmärtää, että terapian hakeutumisen esteinä olisivat tyypillisesti joko stigmat tai typeryys. Ensimmäinen väite ei ole koko kuva, jälkimmäinen on jopa vaarallinen ja julma.” Radikaalia mielenterveyttä -blogi paikantaa kolme ongelmaa kampanjassa:

1. Terapeutteja on aivan liian vähän. Terapeutteja hakiessa törmää nopeasti siihen, miten vähän vapaita aikoja ammattiauttajille on saatavilla. Sen lisäksi terapia on erittäin kallista, ja useimmilla työväenluokkaisilla ihmisillä ei ole siihen varaa, ellei saa Kelan kuntoutustukea.

2. Terapiaan hakeutuminen on erittäin kuormittavaa. Kelan kuntoutusterapiaan oikeuttava b-lausunto esimerkiksi edellyttää, että hakija käy ensin kolmen kuukauden ajan psykiatrin vastaanotolla arvioitavana. Jaksoon sisältyy usein n. 3-5 käyntiä, sekä käyntejä psykologin luona. Sen jälkeen hakijan pitää etsiä itse itselleen sopiva terapeutti. Vaikka tähän prosessiin on saatavilla tukea, riippuu sen laatu usein yksittäisen hoitohenkilöstön kyvykkyydestä ja auliudesta. Seuraa paradoksaalinen tilanne, jossa kaikkein pahiten masentuneet henkilöt eivät välttämättä kykene hakemaan apua.

3. Kela ei tue terapiaa kaikille. Kelan tukeman terapian ehtona on työ- ja opiskelukyvyn parantaminen, joten se sulkee saman tien esimerkiksi sairauseläkkeen saajat ulkopuolelle. On myös mahdollista, että ihminen on masentunut, mutta kykenee silti suoriutumaan työstään hyvin, ja masennuksen vaikutus näkyy esimerkiksi perhe-elämässä. Tämä kertoo jotain ihmisarvosta kapitalismissa: hyvinvointi ei ole itseisarvo, vaan työkyky.

Katkeraa on myös, että Mark Fisher, joka kirjoitti muun muassa mielenterveysongelmien poliittisesta luonteesta, kuoli vuonna 2017. Kuolinsyy oli itsemurha. Fisher oli hakenut toistuvasti apua puolisonsa kanssa, mutta hänelle tarjottiin vain puhelinaikoja. Harva teoreetikko on itse tutkimansa asian uhri. Fisher kärsi elinikäisestä masennuksesta, jota pahensi hänen asemansa pätkätyöläisenä – saamastaan julkisuudesta huolimatta hän eli kädestä suuhun aina viimeisiin elinvuosiinsa asti. Fisherin kuolema osoittaa traagisella tavalla hänen ajatustensa todenmukaisuuden.

***

***

Parantuminen kuin taikaiskusta

Ellun kanojen ja Vincitin kampanja on sukua self-help -trendille, jossa ihmisille markkinoidaan individualistisia parannuskeinoja. Terapia vertautuu kampanjassa itsehoito-oppaisiin, joihin yksilö voi vain tarttua ja kas – parantua. Ajatus siitä, että parantuminen on masentuneen itsensä vastuulla, istuu tiukasti. Oikeistolaisille tämä on tietysti luonnollinen ajatuskulku – jos kaikki on yksilöstä itsestään kiinni, niin kuka tahansa voi valita, ostaako palveluja terapeutilta, puoskarilta vai papilta, ja vapaat markkinat pitävät huolen tarjonnasta.

Näin ei tietenkään ole. Pelkästään omavastuuosuus Kelan kuntoutustuella tehtävästä terapiasta on n. 50-80 euroa tunnilta. Tämä tarkoittaa n. 100 – 400 euron menoja kuussa, riippuen käyntien tiheydestä ja tarpeesta. Mikäli ei ole oikeutettu kuntoutustukeen, tai ei kykene sitä hakemaan, nousee summa tähtitieteelliseksi. Ja terapiaan pääsynkään jälkeen ei ole takeita siitä, että se toimisi. Jos ihmisen masennus johtuu siitä, että tämän monikymmenvuotinen työura päättyi yllättävään irtisanomiseen, on avun mahdollisuus aika rajallinen. Totta kai terapialla voidaan pyrkiä työstämään suhtautumista erilaisiin ongelmiin ja kriiseihin. Elämän mielekkyyteen voidaan vaikuttaa vain tietyssä määrin, siis niin paljon, miten yksilön suhtautumista ja sisäistä kokemusta on mahdollista rukata.

Näkemystä, jonka mukaan pelkästään ammattiavun, kovan psyykkisen työn ja tahdonvoiman avulla ihminen voi parantaa elämänsä olosuhteita Fisher nimittää ”maagiseksi voluntarismiksi”. Tämä parannus muistuttaa taikuutta, sillä siihen ei liity ulkoisiin materiaalisiin olosuhteisiin puuttumista. Maaginen voluntarismi on ikään kuin äärimmäinen versio stoalaisuudesta, jossa ihminen voi vaikuttaa vain suhtautumiseensa maailmaan. Terapiasta on tietysti hyötyä, kukaan ei kiistä sitä. Maaginen voluntarismi hämärtää terapian mahdollisuuksien rajoja ja samalla salakavalasti kiistää mielenterveysongelmien sosiaaliset ja poliittiset syyt.

Maaginen voluntarismi syyllistää kaikkein kurjimmassa asemassa olevia. Jos joku parantuukin pelkästään muuttamalla suhtautumistaan ja työstämällä ongelmiaan terapeutin kanssa, tämä ei koske kaikkia. Köyhyyttä tai epäoikeudenmukaisuutta, saatikka luokkaristiriitaa, ei voi sovittaa pelkästään käsittelemällä asiaa sisäisesti. Tarvitaan sosiaalisia ja poliittisia muutoksia.

Kaikkien vapaa kehitys

Kommunismi on yhteiskunta, jossa ei ole valtiota, yksityisomistusta tai yhteiskuntaluokkia. Marx ja Engels totesivat sen olevan yhteiskunta, jossa:

”kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytyksenä.”

Kommunismi on yhteiskunta, joka mahdollistaa ihmisen vapauden ja kasvun tavalla, jota ei ole kulloinkaan nähty historiassa. Kuvitelkaa yhteiskunta, joka ei sido mielenterveyspalveluita työkykyyn, sillä haluamme jokaiselle tarpeidensa mukaan, jokaiselta kykyjensä mukaan. Kuvitelkaa yhteiskunta, joka ei pyri lakaisemaan mielenterveysongelmien sosiaalisia syitä maton alle. Kuvitelkaa yhteiskunta, joka ei syyllistä masentuneita näiden kärsimyksestä. Kuvitelkaa yhteiskunta, joka huolehtii kaikista jäsenistään, ei siksi, että se olisi tuottavaa, vaan siksi, että me olemme ihmisiä. Kuvitelkaa kommunismi.

Toverit, ystävät, laillani mielenterveysongelmista kärsivät: parempi maailma on mahdollinen. Muistakaa: henkinen pahoinvointi ei ole omaa syytänne. Ette ole yksin. Ette ole viallisia. Olkaa itsellenne armollisia. Mutta älkää luopuko toivosta, vaikka se tuntuisikin joskus mahdottomalta tehtävältä. Elämme häijyssä maailmassa, mutta se ei ole ikuista. Ojennan teille solidaarisuuden käden.

Tehdään mielenterveysongelmista taas poliittisia. Taistellaan yhdessä meidän jokaisen hyvinvoinnin puolesta. Yhdessä me voitamme, ja uusi päivä nousee.