Poliittista keskustelua Suomessa ohjaa joukko sääntöjä, joita pidetään dogmina melkein koko poliittisen spektrin lävitse. Ensinnäkin on yleinen oletus, että politiikka on ”kompromisseja”, ”yhteistyötä” ja niin edelleen. Toinen dogmi on usko siihen, että jos akuutti poliittinen vastakohtaisuus ja polarisoitunut sosiaalinen taistelu syntyvät, niin ongelma ei ole yhteiskunnan rakenteessa ja sen hallitsevissa suhteissa, vaan se lähinnä tarkoittaa sitä, että osapuolet eivät ole tarpeeksi ”sivistyneitä”.

Siksi kaikki, jota meidän tulee tehdä, on korjata keskustelukulttuurin ongelma ja oltava ”sivistyneitä” vihollisiamme kohtaan (joita ei tietenkään tunnusteta vihollisina, koska se olisi ”vastakkainasettelua” ja käytännössä kaikki ovat potentiaalisia ”kumppaneita”). Kaikki akuutit poliittiset jännitteet ovat ”radikaalien” tai ”ääriryhmien” työn hedelmää, jotka harjoittavat pahantahtoisesti sitä huonomaineista ”vastakkainasettelua”.

Politiikassa ei ole kyse ”kompromisseista”, vaan taistelusta

Näitä liberalistisia ennakkoluuloja esiintyy sosiaalisen toiminnan monilla aloilla, ammattiyhdistys- ja taloudellisista kamppailuista antifasistiseen taisteluun. Ei tarvitse kuin muistaa Suomessa muodissa olevat poliittiset käsitteet, kuten ”yhteiskuntarauha” tai ”sopimusyhteiskunta”, jotka esiintyvät lähes päivittäin ammattiliittojohtajien ja vasemmistopolitiikkojen puheenvuoroissa.

Politiikassa ei ole kyse kompromisseista, eikä tule koskaan olemaankaan niin kauan, kun luokkayhteiskunta on olemassa. Politiikassa on kyse kamppailusta. Se on pitkittynyt taistelu eri yhteiskuntaryhmien välillä, jotka taistelevat omien intressiensä puolesta. Toki, kuten kaikissa pitkittyneissä sodissa, kilpailijoiden välillä on väliaikaisia vetäytymisiä, aselepoja ja sopimuksia, mutta sota on silti sotaa. Nämä yhteiskuntaryhmät ovat objektiivisesti vastakkain materiaalisten intressiensä myötä, joten ajatus siitä, että he ovat vastakkain ”sivistyneisyyden” puutteen, puutteellisen ”keskustelukulttuurin” tai ”agitaattorien” työn takia, on järjetöntä. Näiden ristiriitojen tuominen avoimeen poliittiseen keskusteluun ei ole ”vastakkainasettelun” luomista, vaan pikemminkin näiden ristiriitojen näkyväksi tekemistä ja niiden tuomista keskusteluun osallistujien tietoisuuteen. Tässä on kyse myös yrityksestä ratkaista nämä ristiriidat alempien luokkien hyväksi poliittisen taistelun avulla. Näitä tosiasioita ei voida kiertää, eikä pään piilottaminen hiekan alle strutsin tavoin ole järkevä ratkaisu.

Vanhentunut poliittinen kulttuuri

Väitän, että tämä poliittinen kulttuuri on vanhentunut. Se syntyi toisen maailmansodan jälkeen, kukoistavan kapitalistisen talouden tilanteessa sodan verikylvyn jälkeen. Tuolloin talouskasvu antoi länsimaiselle porvaristolle mahdollisuuden tehdä myönnytyksiä työväenluokalle. Neuvostoliiton vaikutus geopoliittisena voimana painosti porvaristoa myös tähän suuntaan. Tämä koskee erityisesti Suomea, joka oli sui generis porvarillinen valtio, joka on hyvin lähellä Neuvostoliittoa. Suomen sodanjälkeinen poliittinen hallinto perustui työväenluokan liittoutumiseen porvariston, erityisesti maaseudun pikkuporvariston, kanssa. Tämän sovun tulos tuli tunnetuksi hyvinvointivaltiona.

Talouskasvu loppui kuitenkin 1970-luvulla, minkä vuoksi länsimaisen porvariston piti laatia uusi strategia, joka perustui aikaisempien myönnytysten takaisin ottamiseen, uusien markkinoiden löytämiseen sosiaalisen elämän kasvavien ulottuvuuksien yksityistämisen kautta, hyvinvointivaltion purkamiseen ja työväenluokan vastarinnan aggressiiviseen tukahduttamiseen. Siksi porvaristo osasi sopeutua kapitalistisen kehityksen uuteen vaiheeseen repimällä suurimman osan tekemistään myönnytyksistä ja purkamalla vähitellen hyvinvointivaltion. Tämä strategia on nimetty uusliberalismiksi, ja se on ollut imperialistisen porvariston strategia rappeutuvan kapitalistisen järjestelmän yhteydessä, jossa yhteiskunnalliset ristiriidat kiristyvät yhä enemmän.

Porvaristo osasi sopeutua tähän uuteen todellisuuteen ja otti hyökkäävän kannan heti alusta alkaen. Valitettavasti samaa ei voida sanoa työväenliikkeen johtajista, joiden diskurssi ei sopeutunut tähän todellisuuteen ja on nyt täysin vanhentunut viitaten menneisyyden yhteiskunnalliseen rakenteeseen. Tämä suosii suuresti porvariston etuja, sillä kapitalistien vetoomukset ”sivistykseen” ja ”kompromisseihin” tarkoittavat vain yhtä asiaa: työväenluokan kesyttämistä ja vaimentamista uusliberalistisen status quon edessä. Jopa presidentti Sauli Niinistö (se porvarillisin porvaripoliitikko) väitti taannoin, että ”vastakkainasettelun aika on ohi”.

Suurpääoman uusi strategia voittotason laskun estämiseksi vaikutti myös pikkuporvaristoon, eli keskiluokkiin. Uuden äärioikeiston menestys johtuu ainakin osittain sen kyvystä sopeutua sodanjälkeisen yhteiskunnallisen sopimuksen päättymiseen ja lisääntyneiden sosiaalisten ristiriitojen uuteen aikakauteen. Moderni äärioikeisto, jonka edustajia Suomessa ovat Perussuomalaiset, onnistui antamaan poliittisen ilmeen niiden yhteiskunnan keskikerrosten epätoivolle ja vihalle, jotka ovat murskattuina kahden taistelevan yhteiskuntaluokan välissä: suurporvariston ja työväenluokan.

Sillä välin, kun valtavirtavasemmisto vetoaa edelleen anakronistisiin ihanteisiin, kuten ”sopimusyhteiskuntaan”, äärioikeisto otti paljon aggressiivisemman ja taistelevamman kannan. Tämä kanta herätti kannatusta suuressa osassa pikkuporvaristossa sekä niissä yhteiskunnan syrjäytyneissä osissa, joita Marx kutsui aikanaan ryysyköyhälistöksi, ja jopa työväenluokan keskuudessa. Äärioikeiston aggressiivisuus ei luonnollisesti ole suunnattu suurpääomaa vastaan. Pikemminkin äärioikeisto on itsessään suurporvariston työkalu edistäen paitsi liberaalia talousohjelmaa myös ohjaamalla työläisten suuttumusta pois todellisia vihollisiaan kohtaan, kohdistaen sen kuvitteellisiin vihollisiin (maahanmuuttajat, muslimit, juutalaiset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, jne.). Näin äärioikeisto jakaa työväenluokan mm. etnisten tai uskonnollisten linjojen mukaan ja heikentää työväenluokan vastarintaa.

Marxin dialektisen materialismin mukaan yhteiskunnan rakenne (talous ja tuotantosuhteet) kehittyy, mutta sen ylärakenne (politiikka, ideologia, kulttuuri, taide, uskonto, diskurssi jne.) jää jälkeen. Aikaisemmin, kun puolifeodaalinen maataloustalous siirtyi kapitalistitaloudelle, poliittiset ylärakenteet jäivät jälkeen ja niitä piti ”päivittää” luokkataistelun ja vallankumouksen kautta. Näin kävi esimerkiksi 1600-luvun englantilaisessa vallankumouksessa, 1700-luvun lopun ranskalaisessa vallankumouksessa, sekä useissa vallankumouksissa kaikkialla Euroopassa vuonna 1848. Subjektiivinen elementti, toisin sanoen yhteiskuntaluokkien toimijuus, on keskeinen tekijä siinä, että yhteiskunnan ylärakenne päivitetään yhteiskunnan alarakenteen kehityksen mukana.

Tätä teoriaa voidaan soveltaa tässä analysoituun ilmiöön: porvaristo mukautti 1970-luvun kapitalistisen kriisin seurauksena poliittisen ylärakenteensa uuteen todellisuuteen ja kehitti uuden poliittisen strategian, joka tuli tunnetuksi uusliberalismin nimellä. Toisaalta työväenluokan johto ei onnistunut kehittämään uutta strategiaa vastaamaan uuteen sosiaaliseen todellisuuteen. Se ei onnistunut kehittämään uutta strategiaa, jonka avulla työväenluokka saisi hegemonisen aseman yhteiskunnassa.

Vasemmistopuolueet joko antautuivat täysin uusliberalismin edessä (perinteisten sosiaalidemokraattisten puolueiden tapaus, kuten SDP), tai omaksui puhtaasti puolustavan strategian uusliberalismin pahimpien seurausten lieventämiseksi, samalla kun kapitalismi tuotantotapana jää kyseenalaistamatta (Vasemmistoliiton kaltaisten parlamentaaristen vasemmistopuolueiden tapaus). He vaativat paluuta ”kultaiselle ajalle” sodanjälkeisen sosiaalisen sopimuksen aikaan. Näin reformistisen vasemmiston ideologiasta, diskurssista ja praksiksesta on tullut enimmäkseen konservatiivinen ja anakronistinen. Perinteiset porvarilliset puolueet tietysti edistävät tätä sovittelukulttuuria, koska se riisuu työväenliikkeen aseista sekä uusliberalististen hyökkäyksien että uusfasistisen uhan edessä.

Kohti radikaalia ja sosialistista muutosta

Tämän on muututtava. Työväenliikkeen on kehitettävä uusi strategia työväenluokan hegemonian rakentamiseksi. Työväenpuolueiden on muutettava asennoitumistaan ​​pois nykyisistä puolustavista ja konservatiivisista kannoista kohti radikaalia yhteiskunnallisen muutoksen ohjelmaa. Työväenpuolueet eivät saa pelätä kutsua vihollista nimellään ja taistella tätä vihollista vastaan ​​aggressiivisesti ja armottomasti sen sijaan, että rajoittaisivat työväenluokkaista ohjelmaa ja käytäntöjä muutaman murujen saamiseksi porvareiden pöydältä.

Sen sijaan, että työväenpuolueet pyrkisivät minimoimaan uusliberalistisen kapitalismin pahimmat vaikutukset ja ruokkimaan illuusioita paluusta sodanjälkeiseen yhteiskuntasopimukseen, niiden tulisi tuoda esille sosialistinen vaihtoehto. Sellainen vaihtoehto, joka ohjaa työväenluokkaa ottamaan valtiovallan käsiinsä, kansallistamaan talouden pääsektorit ja kollektivisoimaan talouden työläisten demokraattisen suunnittelun alaisuuteen. Vain tällä tavalla voimme ylittää tämä sosioekonomisen järjestelmän, joka vie koko ihmissivilisaation viemäriin.

Lukija saattaa oikeutetusti kiinnittää huomioni siihen, että nykyiset työväenpuolueet, SDP ja Vasemmistoliitto, eivät ole kykeneviä tähän tehtävään. Tämä on totta, ja nämä puolueet ovat osoittaneet tämän tosiasian yhä uudelleen edellisten vuosikymmenien aikana. En todellakaan halua luoda illuusioita nykyisissä suomalaisissa eduskuntavasemmistopuolueissa. Siksi työväenluokan ja sen tietoisempien sektorien tehtävä ei ole pelkästään uuden strategian ja uuden poliittisen kulttuurin luominen: se tarkoittaa myös sitä, että työläisten ja erityisesti niiden sorretuimpien ja köyhimpien työläisten, eli proletariaatin, on rakennettava oma vallankumouksellisen järjestönsä.