Teksti: Álvaro Bianchi  / Käännös: Tiago Silva

Alkuperäinen julkaisu BlogJunho– blogissa.

Ilman jatkuvaa älyllisen pessimismin hallintaa tahdon optimismista tulee helposti puhdasta militantismia. Militantismi tarkoittaa toiminnan fetissiä, eli uskoa siihen, että pysyvä ja suora toiminta johtaa väistämättä ratkaisevaan voittoon. Kun voitto on käden ulottuvilla, sinun täytyy saattaa itsesi kiihkeään liikkeeseen. Lehtistien jakelusta lakkovartioon, lakkovartiosta yleiskokoukseen, yleiskokouksesta kokoukseen, ja aloita sitten sama sykli uudelleen. Militantismi johtaa poliittisten subjektien koko elämän kattavaan kiertokulkuun, joka ei jätä tilaa muulle. Jokainen päivä on samaa. Kaikki energiat kuluvat.

Toiminnan fetissi sallii vain toistamisen. Toiminnan nopeus antaa vaikutelman nopeasta liikkeestä, mutta kuljettu polku johtaa aina samaan paikkaan. Kiireisen päivän loppu on vain aattona sille, joka tulee huomenna. Liike ei johda mihinkään. Paradoksaalisesti militantismi johtaa passiivisuuteen. Subjektit näyttävät liikkuvan, mutta eivät liiku. He liikuttavat käsiä ja jalkojaan kouristuksen lailla, ilman uusia saavutuksia. Syklisessä aikakäsityksessä strategia itsessään menettää olemassaolonsa. Militantismi ei voi koskaan ylittää pienpolitiikan kynnystä.

Militantismi näyttää palanneen vanhentuneeseen käsitykseen vallankumouksesta. Vallankumouksen [port. ”revolução”;eng.”revolution”, suom. ”kierros”][1] käsitteen historiassa se osoitti ensin jatkuvan paluun alkuperäiseen asentoon. Tässä mielessä puhumme vielä tänään maan kierroksista auringon ympärillä tai kuun kierroksista maan ympärillä tai käytämme kierrosta minuutissa nopeuden yksikkönä. 1700-luvun lopulla vallankumouksen idea alkoi saada uuden merkityksen. Ranskan vallankumouksen myötä se lakkasi osoittamasta ikuista paluuta syklisen ajan sisällä ja alkoi edustaa sitä murroskohtaa, jossa paluu ei ollut enää mahdollista ja uusi alku lähti radikaalisti erilaisesta asemasta kuin edellinen. Vallankumous räjäytti historian jatkuvuuden, Walter Benjaminin sanoin.

Militantismi palautti ajan pyöreän luonteen ja palasi samalla entiseen vallankumouskäsitykseen. Vallankumous alkaa aina uudelleen auringon noustessa tehtaan ovella, se vie päivän keskeytyksettä, yöllä levätään odottaen uutta matkaa. Mikään ei erota eilistä tämänpäiväisestä. Militantismi ei muuta voimatasapainoa, se palauttaa sen vain päivittäin.

Elämä päätyy tällä tavalla pysyvään ajattelemattomaan toimintaan. Militantismissa ei ole luovaa mielikuvitusta. Ajattelu on vastavallankumouksellista toimintaa. Älyllinen toiminta on vaara, jota on torjuttava. Älyn pessimismi voi hillitä tahdon optimismia, se voi varoittaa sen vaaroista tai jopa tuomita sen tehottomuuden tai merkityksettömyyden. Militantismi ei salli maltillisuutta, vielä vähemmän kiistelyä. Se on kaikki kaikessa tai ei mitään. Militantismi on kriteeri, jolla olemassaoloa mitataan. Sen uhkaaminen tarkoittaa siis militantin oman elämän uhkaamista. Siksi hän reagoi väkivaltaisesti kaikkeen, mikä häntä kyseenalaistaa, ja tekee niin ensinnäkin kyseenalaistamalla vastustajien koskemattomuuden. Heidät on tuhottava.

* * *

Militantisti kuuluu tiettyyn maailmaan. Hän on erotettu niistä sosiaalisista subjekteista, jotka hän haluaa vapauttaa. Militantistin elämää ei voida sekoittaa heidän omaansa. He ovat liian passiivisia. He eivät voi seurata häntä. Siksi hänen on tehtävä se, mitä muut eivät halua tai eivät voi. Siksi on välttämätöntä korvata muut etujoukolla, jota hän itse, militantisti, edustaa. Mutta se on harvojen eturintama. Harvat seuraavat sitä. Kustannukset ovat liian korkeat mennä siihen mukaan. Eristettynä sankari itse vieraantuu. Sisäinen elämänsä on poissa. Häntä ei liikuta mikään muu kuin toiminta, esimerkillisen elämän omistaminen aatteelle, uhraaminen.

Militantismi synnyttää omanlaisensa estetiikan, joka on luotu sen kuvaksi ja sille samankaltaiseksi. Taiteella voi tietysti olla hyvin toissijainen rooli toiminnalle täysin omistetussa elämässä. Mutta silti taiteelle varattu rajallinen tila on myös alistettava aatteelle. Militantismin kannalta taide on arvokasta vain, jos se on omistautunutta, jos se tuomitsee tai kehuu jotakin. Suljetut nyrkit, lihaksikkaat käsivarret ja ryppyiset otsat ovat välttämätöntä kuvastoa. Sankarillinen realismi oli militantismin esteettinen muoto aikana, jolloin vallankumous oli stalinististen johtajien mukaan lähellä. Mutta se on edelleen atavistinen jäänne nykyajan mielikuvituksessa ja sitä ilmaistaan ​​puolueiden symboleissa, juhlia seuranneissa teatteriesityksissä, päämajan maalauksissa ja sen seiniä koristavissa julisteissa. Turrutettu herkkyys tunnistaa vain vastavallankumouksellisen esteettisen muodon, jonka ainoa tarkoitus on kuvata vallankumous ja sen myyttinen subjekti.

Kuten Narkissos, militantisti haluaa vain sitä, mikä heti tunnistetaan identtiseksi hänen kanssaan. Rakastettujen, ystävien, tuttujen on oltava samankaltaisia hänen kanssaan, heillä on oltava samat uskomukset, osallistuttava samaan toimintaan. Hän rakastaa vain itseään. Muut ovat peili, jonka edessä hän nauttii itsekeskeisyydestä. Suljettuna pois on kaikki se, joka on erilaista, militantisti vähentää kiintymyssuhteita ja tunne-elämäänsä vain välttämättömään minimiin. Hän etääntyy niistä, joita hän ei tunnusta tasa-arvoisiksi, hän rikkoo pitkäaikaiset affektiiviset siteet, uppoutuu maailmaan, jota asuttavat muutamat ihmiset, joilla on paitsi samat sitoumukset, mutta ennen kaikkea sama elämäntapa. Se tuntuu turvalliselta. Moninaisuus ja tuntematon eivät uhkaa heidän identiteettinsä.

Militantismiin liittyvä subjektiivinen jännitys on sietämätön. Niin kauan kuin uskosi kestää, et kykene ymmärtämään, että toimintasi voimakkuus on kääntäen verrannollinen saatuihin tuloksiin. Tulevaisuus antaa lupauksen pelastuksesta. Mutta aika sahaa joka päivä tulevaisuutta vastaan, ja aikaa on aina vähemmän ja vähemmän. Tulee päivä, jolloin jälleen peiliin katsellessaan militantisti näkee väsyneet kasvot. Energia, jota päivittäinen militantismin sykli vaatii, hupenee edelleen. Vain nuoret ihmiset voivat suoriutua siitä päivä päivältä, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen. Mutta pian he eivät ole enää nuoria. He palavat loppuun. Ja kun he näkevät uuden kuvansa heijastuvan edessään, he näkevät ajan merkit kasvoillaan ja kun selkeyden salama iskee, he polvistuvat ja itkevät. Se on loppu. Muille se on kuitenkin vasta alkua. Toisin kuin hän ajattelee itsestään, militantisti on helposti korvattavissa.

* * *

Militantismin voittaminen edellyttää tahdon optimismin yli tapahtuvan älyllisen pessimismin hallinnan palauttamista. Vain realistinen tahto on tehokas ja kykenevä pysäyttämään historian syklisen ajan ja tekemään todeksi esittämänsä toiveet. Tämän hallinnan palauttamiseksi on välttämätöntä voittaa älyllisen työn ja poliittisen toiminnan välinen jako. Se on jako, joka erottaa teorian ja käytännön eri subjekteista, eli ajattelevista johtajista ja toimenpanevista alamaisista. Järjen hallinta toiminnan yli on oltava sisäistä eikä ulkoista. Sen on oltava itse militanteissa eikä korkeammissa elimissä, kaukana heistä. Kokonaisvaltaisen militanttiuden rakentaminen on välttämätöntä. Militantin ihmisen, joka pystyy kyseenalaistamaan ja tottelemaan, kuvittelemaan ja toimimaan, ajattelemaan ja tekemään. Vain kokonaisvaltainen militanttius on demokraattista, itsenäistä ja vapauttavaa. Se ei siirrä subjektien vapauttamista määrittelemättömään tulevaisuuteen. Se sitoutuu sen rakentamiseen tänään. Sellaisena se on myös utopia, toteutumaton ihanne. Yhteiskunnallisen työn jakaminen perustuu työn riistämiseen. Niin kauan kuin edellä mainittua ei ole ylitetty, on työn jakaminen edelleen voimassa. Mutta utopioilla on myös normatiivinen tehtävä, ne osoittavat polun, jota on kuljettava. Ja tämä polku kulkee alistavan militantismin ylittämisen ja uusien vapauttavien käytäntöjen rakentamisen kautta. Tämä tulevaisuus on jo alkanut.

---

[1] Kääntäjän huomio: tällä käsitteellä on alun perin viitattu taivaankappaleen kiertämiseen kiertoradallaan.