Käännetty artikkeli on julkaistu alun perin marxilaisen taloustieteilijä Michael Robertsin ”The Next Recession” -blogissa 1.7.2021. Alkuperäisen tekstin ja artikkelissa esitettyjen näkemysten kirjoittaja on Michael Roberts.

Käännös: Juho Tamminen

Heinäkuun 1. päivänä tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Kiinan kommunistinen puolue perustettiin vain 50 jäsenen voimin. Suurin osa perustajajäsenistä oli älymystöä, mutta mukana oli myös rautatie- ja kaivostyöläisiä. Nyt, sadan vuoden kuluttua, puolueen virallinen jäsenmäärä on 95 miljoonaa ja paikallisosastoja on 4,8 miljoonaa. Tämä on varmasti suurilukuisin poliittinen puolue, joka maailmassa on koskaan nähty. Neljäsosa jäsenistä on alle 35-vuotiaita, 29% naisia. Siinä missä vuonna 1949 vain 12%:lla oli yliopistotutkinto, nyt yli puolella jäsenistä on yliopistotutkinto (tämä tarkoittaa kääntäen, että puolella ei ole!).

Onko Kiinan kommunistinen puolue vuonna 2021 kapitalistien etua ajava porvarien puolue, vai työläisten etua ajava työväenpuolue? Lyhyt vastaus on, että se ei ole kumpaakaan. Pitkä vastaus on monimutkaisempi.

Kommunistista puoluetta johti aluksi kaksi korkeasti koulutettua miestä, Chen Duxiu ja Li Dazhao, jotka saivat apua Kominternilta, kommunistiselta Kolmannelta internationaalilta. Nämä varhaiset johtajat näkivät kommunistisen puolueen kiinalaisen työväenluokan puolueena (vaikka Kiinan työväenluokka oli tuolloin vielä vähälukuinen), jonka malli oli Neuvostoliiton Bolshevikkien puolue. Chenille ja Lille työväenluokka oli Kiinan vallankumouksellisen muutoksen airut ja tekijä, ei siis talonpoikaisto, joka kattoi tuolloin 90% maan väestöstä. Joka tapauksessa Kommunistinen puolue johti useita talonpoikaisliikkeitä vuosien 1925-27 aikana.

Mutta Komintern määräsi Kiinan kommunistisen puolueen johtajat tekemään yhteistyötä nationalististen porvariliikkeiden kanssa, joihin kuului Tšiang Kai-šek, joka kukisti useita alueellisia sotapäälliköitä. Vuonna 1927 Kiinan kommunistinen puolue otti Shanghain, Kiinan teollistuneimman kaupungin, haltuunsa työläisten kapinan kautta. Tšiangin johtamat joukot tulivat kaupunkiin ja massamurhasivat kommunistipuolueen aktivisteja. Sen jälkeen Tšiang määräsi kommunistipuolueen johtajat, Li mukaanlukien, tapettavaksi Beijingissä. Kommunistipuolueen johtajat pakenivat Wuhaniin, jossa valtaa piti nimellisesti “vasemmistolais-kansallismielinen” hallitus. Mutta Wuhanin hallitus julisti tukensa Tšiangille ja tapatti lisää Kiinan kommunistisen puolueen jäseniä.

Kiinan kommunistinen puolue oli pakotettu vetäytymään maaseudulle, jossa se päätti organisoida talonpoikaisväestöön perustuvan sissiarmeijan (puolueella ei ollut juuri muuta vaihtoehtoa). Chen Duxiu joutui oppositioon, jonka jälkeen Komintern pakotti hänen erottamisensa puolueesta. Li eli lopun elämänsä syrjässä julkisuudesta. Tämän jälkeen Maon johtama kommunistipuolue taisteli pitkään ja kiivaasti japanilaista miehitystä, Tšiang Kai-šekin joukkoja sekä ulkomaisten joukkojen väliintuloa vastaan. Kommunistinen puolue voitti vuonna 1949, miehitti kaupungit ja puhdisti säälimättä opposition niin puolueen ulko- kuin sisäpuolelta.

Jopa tämän lyhyen, tiivistetyn historiikin varjossa on selvää, että Kiinan kommunistinen puolue menetti kannatuspohjansa työväenluokan parissa 1920-luvun tappioiden jälkeen, ja byrokratisoitui pitkittyneen sissisodan seurauksena. Vaikka puolueen jäsenistö koostui suurimmilta osin talonpojista, sen johdossa oli pelkästään älymystöä. Mutta kommunistipuolue ei koskaan ollut porvarien puolue, sillä kapitalistit pakenivat suurissa määrin Taiwaniin.

Mutta millainen on Kiinan kommunistisen puolueen kokoonpano nyt? Puolueen jäsenistön sosiaalisesta koostumuksesta on tehty erinomainen uusi tutkimus, jonka julkaisivat World Inequality Databasessa Li Yang, Filip Novokmet ja Branko Milanovic. Tutkimuksen nimi on ”From workers to capitalists in less than two generations: a study of Chinese urban elite transformation between 1988 and 2013” [“Työläisistä kapitalisteihin alle kahdessa sukupolvessa: tutkimus kiinalaisen urbaanin eliitin muutoksesta vuosien 1988 ja 2013 välillä” suom. huom.]

Itse asiassa saatavilla oleva empiirinen todistusaineisto ei tue tutkimuksen otsikossa esitettyä väitettä. Kiinan kommunistisen puolueen jäsenistö ei sadan vuoden jälkeen koostu välttämättä pelkästään työläisistä (ainakaan tehdas- ja maataloustyöläisistä), mutta se ei myöskään koostu yritysten omistajista.

Kirjoittajat tutkivat vuosien 1988-2013 kotitaloustutkimusten avulla muutoksia Kiinan kaupunkiväestön rikkaimmassa viidessä prosentissa. Kirjoittajat määrittelevät 5% eniten ansaitsevista ”eliitiksi” Kiinassa. (”eliiteillä tarkoitetaan yksilöitä tai pieniä, suhteellisen yhtenäisiä ja vakaita ryhmiä, joilla on suuri päätösvalta”).

KKP on menettänyt talonpoikaispohjansa, josta sen enemmistö koostui ennen 1980-luvun kaupungistumisaaltoa. Tutkimus kuitenkin osoittaa, etteivät yritysten omistajat edelleenkään hallitse Kiinan kommunistista puoluetta. Sen sijaan valtaansa lisää kasvava ”ammattilaisten” luokka, joka sekin on vielä vähemmistöä. Ammattilaisiksi määritellään kaikki tieteeseen liittyvillä aloilla (kuten tutkimus, teknologia, maatalous, lääketiede) ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla (taloustiede, rahamarkkinat, laki, koulutus, media, uskonto) työskentelevät henkilöt.

[Suom. huom: Englantilaisessa tekstissä käytetään termiä ”professionals” erottamaan korkealle erikoistuneet työnalat perinteisistä (teollisuuden ja maatalouden vähemmän erikoistuneista) aloista. ”Ammattilaisten” ryhmää voi pitää eräänlaisena työläisaristokratian kerroksena kun taas ”perinteiset työläiset” voidaan ymmärtää proletaarisina työläisinä. Tässä artikkelissa uusi ”ammattilaisten” kerros on jätetty lainausmerkkeihin erottamaan sanaa sen arkikäytöstä.]

Itse asiassa nämä ihmiset ovat työläisiä – ainakin suhteessa tuotantovälineisiin. Heitä voisi nimittää tarkemmin “ammattityöläisiksi”. Tämä “ammattilaisten” kerros muodosti 25% Kiinan kommunistisen puolueen kokonaisjäsenmäärästä vuonna 2013 (muutos vuodesta 1988 on pieni). Vastaava virallinen luku on vuonna 2021 27%. Mutta tämä suhde on paljon korkeampi puolueen “eliitin” (5% eniten tienaavan puolueen jäsenten) parissa: ”ammattilaisten” määrä puolueen ”eliitin” joukossa on 38%, huomattavasti enemmän kuin vuoden 1988 luku 28%.

Tosiasiallisesti puolueen koko jäsenistön sosiaalinen kokoonpano ei juurikaan muuttunut vuosien 1988-2013 välillä. Työläiset muodostivat 16% jäsenistöstä vuonna 1988, mutta vuonna 2013 30%, johtuen kaupungistumisesta ja teollistumisesta (Vuonna 2021 virallinen luku on 34%). Jos lukuun lisätään toimistotyöntekijät ja valtion virkailijat, työläisten osuus puolueen jäsenistä oli 75% vuonna 1988 ja vuonna 2013 edelleen 70%. Huomattavaa on myös, että suoranaisten kapitalistien (yritysten omistajien jne.) osuus KKP:n jäsenistöstä oli pikkiriikkinen vuonna 1988 ja vuonna 2013 edelleen vain 3%.

Puolueen ”eliitin” sosiaalinen koostumus sen sijaan on muuttunut. 72% puolueen ”eliitistä” oli työläisiä ja valtion virkailijoita vuonna 1988; tämä ei juurikaan poikkea puolueen koko jäsenistön koostumuksesta. Mutta vuonna 2013 työläisten ja valtion virkailijoiden osuus on pudonnut 57%:iin, samalla kun ”ammattilaisten” ja porvarien osuus kasvoi 43%:iin. KKP:n ”eliittiin” kuuluvat jäsenet ovat yleisesti ottaen yliopistokoulutettuja valkokaulustyöläisiä ja johtajia, jotka ovat sekä julkisen että yksityisen sektorin palveluksessa. Käytännössä puolueen rivijäsenten ja parempiosaisten jäsenten välillä on kasvava kuilu.

Tutkijat (Yang, Novokmet, Milanovic) tiivistävät: ”Vaikka puolueen jäsenten enemmistö koostuu edelleen ”vanhoista” sosiaalisista ryhmistä, sen huippua hallitsevat yhä enemmän ”uudet” sosiaaliset ryhmät.” ”Ammattilaisen” joukko on yliedustettuna puolueessa: 26% puolueen jäsenistä kuuluu ”ammattilaisten” luokkaan, koko väestön osuus on 18%. Kiinan kaupunkiväestöstä 50% on alempia työläisiä, mutta puolueen jäsenistä vain 30% ja puolueen ”eliittijäsenistä” 15% on proletaarisia työläisiä.

Mutta onko tämä järjestelmä jonkinlaista ”poliittista kapitalismia” (mitä ikinä se tarkoittaakaan), kuten tutkijat (Milanovicin johdolla) väittävät? Tutkimustieto ei tue väittämää. Ensinnäkin, porvaristo on edelleen erittäin pieni osa Kiinan kommunistisen puolueen jäsenistöä (vain 3% koko jäsenistöstä). Voitaisiin esittää, että sama pätee kaikkiin kapitalistisiin puolueisiin. Suurin osa Yhdysvaltain Republikaanipuolueen tai Britannian Konservatiivipuolueen jäsenistä ei ole kapitalisteja, suuria tai pieniä. Mutta lyön vetoa, että edellä mainituissa puolueissa pikku- ja suurporvariston osuus jäsenistöstä on huomattavasti suurempi kuin Kiinan kommunistisessa puolueessa. Tämä on totta etenkin puolueiden ”eliitin” joukossa. Kiinan kommunistisessa puolueessa vain 5% puolue-eliitistä on suoranaisia kapitalisteja. Toiseksi, tutkimus käsittelee kommunistipuolueen jäsenistön sosiaalista koostumusta, ei Kiinan talouden sosiaalisia ja taloudellisia perustuksia, joka on varmasti parempi paikka todeta, onko Kiina kapitalistinen vai ei.

Kiinan kommunistinen puolue ei saanut alkuaan työläisten enemmistön puolueena (sillä kiinalainen työväenluokka oli niin vähälukuinen vuonna 1921). Puolue ei ole demokraattinen, sillä kaikki päätökset tehdään aivan huipulla, ilman (ainakaan näkyvää) vastarintaa puolueen rivijäseniltä. Ylin johto päättää kaiken. Tämä ei täytä demokraattisen työväenpuolueen määritelmää. Mutta sata vuotta myöhemmin KKP ei myöskään ole kapitalistien puolue. Sosiaaliselta koostumukseltaan se on työläisten, teknokraattien ja valtion virkailijoiden puolue; ”eliitti” muodostuu näiden ryhmien eniten tienaavista.

Käytännössä 95 miljoonan jäsenen KKP hallitsee Kiinaa, ja valtiokoneisto sekä valtion yritykset ovat kokonaisvaltaisesti integroitu. Mikään kapitalistiluokka ei hallitse kommunistipuoluetta. Suurin osa puolueen jäsenistä on työläisiä (proletaarisia ja “ammattilaisia”), vaikkakin KKP:n ”eliitillä” on kytköksiä kapitalistiseen sektoriin ja sen ideologia on nationalistinen, ei internationalistisen sosialistinen.