Julio Martínez Molinan mielipideteksti Granma-lehdessä, suomentanut Tiago Silva.

Kuuban vallankumousta vastaan ​​on kokeiltu niin paljon resursseja ja menetelmiä — yhtä paljon kuin epäonnistumisia — että he, jotka ajavat ideologista ohjelmaansa kansakuntaamme vastaan, ovat viime vuosina päättäneet kiristää solmua, jota he kutsuvat ”humanitaariseksi väliintuloksi”.

Vaikka tällaisella käsitteellä ei ole minkäänlaista oikeudellista perustaa, koska se tarkoittaa ulkopuolisen puuttumista maan asioihin, ja se on kansallisen suvereniteetin ja koskemattomuuden vastaista, koitetaan sitä peitellä ”vastuulla auttaa [humanitaarisesti] konfliktitilanteissa”. Vastuulla, jolla ei ole minkään kansan antamaa mandaattia.

Kuubassa ei ole tällaista skenaariota. Meillä ei ole aseellisia konflikteja, ja väestö saa kattavan sosiaaliturvajärjestelmän, joka on käytännössä ainutlaatuinen maailmassa huolimatta tappavan kauppasaarron aiheuttamista nykyisistä puutteista. Kauppasaarron, jonka on asettanut maa, joka kyynisesti syyttää meitä aiheuttamistaan taloudellisista vaikeuksista.

Ilman saartoakin heidän kuvionsa perustuvat maailmanlaajuisen mielipiteiden manipulointiin sekä poliittiseen kiristykseen ja vaikutusvaltaan kansainvälisen neuvoston elimissä, mikäli he edes huomioivat näitä elimiä.

Teoriassa toisen maailmansodan jälkeen vakiintunut kansainvälinen järjestelmä rakennettiin ylläpitämään valtioiden välistä rauhaa siten, että kenenkään ei tulisi puuttua toisten maiden sisäisiin asioihin. Suuntaus kansainvälisen oikeuden korvaamiseen Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten etujen mukaisilla säännöillä on kuitenkin vahvistumassa nykyäänkin, vaikka Venäjän ja Kiinan kaltaiset valtiot ajoittain vastustavat sitä kehitystä.

Mitkä ovat ”humanitaarisen väliintulon” välineet ja tulokset?

Sitä toteuttaa monikansallinen armeija, yleensä Yhdysvaltojen komentama, käyttämällä sotavoimia (ensimmäisessä vaiheessa ilma- ja merivoimia) ja umpimähkäisiä ​​pommituksia kyseiseen maahan.

Propagandakäsikirjan mukaan ”se ei kohdistu siviiliväestöön”, vaikka tämä onkin valtava valhe, mikä ilmenee tähän mennessä toteutetuissa ”humanitaarisissa interventioissa”: Somaliassa 1992; Jugoslaviassa 1999 (ensimmäiset pommitukset Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen, jota johti Bill Clintonin hallitus); Irakissa 2003; Haitissa 2004 ja Libyassa 2011.

Näissä tapauksissa sadat tuhannet ihmiset kuolivat ohjuksiin heti tai myöhemmin. Minkäänlaisissa aseellisissa hyökkäyksissä, mukaan lukien tietysti tällaiset [”humanitaariset”] hyökkäykset, ei oteta huomioon sitä, asuuko hyökkäysalueella hallituksen tukijoita vai vastustajia. Kuka tahansa voi kuolla, sitoutuneimmista tukijoista vastustajiin. Pommit eivät erota poliittisia suuntauksia, niiden kyvyt rajoittuvat vain tappamiseen.

Tällainen hyökkäys, kun otetaan huomioon kaaoksen tila, johon se upottaisi koko väestön, edistäisi taudin räjähdysmäistä lisääntymistä. Nykyisessä pandemiatilanteessa sadat tuhannet, elleivät miljoonat ihmiset, kuolisivat ilman lääketieteellistä apua. Samalla tavalla se loisi epidemiologisen kasvualustan muiden tautien ilmaantumiselle, jopa joillekin nyt jo hävinneille taudeille.

Hyökkäys- ja interventiovaiheessa, puhumattakaan mahdollisesta aseellisesta vastarinnasta   hyökkäyksen kohteena olevassa maassa ja siitä johtuvasta väliaikaisesta sotien pidentymisestä, yleistyisi nälänhätä, juomaveden puute, pysyvä sähköpula, kaikenlaisten lääkkeiden ja ​​palvelujen puute, ja sairaat kuolisivat sairaaloissa tai raunioiden alla.

Viime vuosisadan jälkeen tapahtuneet ”humanitaariset väliintulot” ovat käytännössä vain tuottaneet tuhottuja kaupunkeja, järjestelmällisiä ryöstöjä, raiskauksia, murhia, tuomioistuinten ulkopuolisia teloituksia, luonnonvarojen hävittämistä, täydellistä poliittista alistamista hyökkääjälle, nälänhätää, sosiaalista pirstoutumista, kaaosta ja kohtuuttomasti lisääntyneitä vitsauksia kuten elinkauppaa, ihmiskauppaa, järjestäytynyttä rikollisuutta, jengien perustamista, asekauppaa, huumekauppaa jne.

Viimeisin ”humanitaarinen väliintulo” joka tehtiin Libyassa vuosikymmen sitten, aiheutti kerran kukoistavan Pohjois-Afrikan maan autioitumisen ja luisumisen sosioekonomiseen kurjuuteen. Se aiheutti yli 120 000 kuolemaa, lähes 200 000 haavoittunutta ja puoli miljoonaa pakolaista tähän päivään saakka. Maa toimi myös Yhdysvaltojen ja Naton uusien aseiden koekaniinina.

Libyan väestö sekä he, jotka tukivat presidentti Muammar Gaddafia tai vastustivat häntä, elää nyt surussa kadonneiden tai haavoittuneiden perhejäsenien vuoksi, ilman toivoa hyvityksestä tulevaisuudessa. Nykyään kyseinen maa on aseellisten ja länsimaiden tukemien ryhmien pesäke. Ne taistelevat vallasta, vailla järjestystä, jännittyneessä poliittisessa epävakaudessa, surullisessa epidemiologisessa tilanteessa samalla kun maan rikkaudet ovat länsimaisten kansainvälisten yritysten hallinnassa.

Mikään ”humanitaarinen väliintulo” ei ole ratkaissut sitä, mitä sen oli tarkoitus ratkaista. Se on vain pahentanut raa’asti väestöjen surua, kurjuutta ja tuskaa.

Tiedot ovat julkisia tietoja. Niitä ei muodostanut Kuuba tai Venäjä. Niitä tuottavat jopa useissa tapauksissa länsimaiset virastot. Ne ovat saatavilla Internetissä, helposti käytettävissä.

Et tietenkään löydä niitä Facebookista tai muista sosiaalisista medioista, jotka ovat vain osa sitä nykyaikaisten aseiden verkostoa, joka valloittaa käyttäjien mielet, tyhjentää heidät omasta harkinnastaan, istuttaa heihin ajatusmallinsa ja siten laukaisee hyökkäyksen niitä ihmisiä vastaan, kenet he haluavat kaataa.

Tällaiset aseet hyökkäävät hiljaa, ja kun ne vetoavat väliintuloon ihmiskunnan nimissä, ne edeltävät vain ohjusten sihisemistä.