Mielenosoitukset Kuubassa heinäkuun 11. päivänä ovat puhuttaneet myös Suomessa. Jaamme käännöksen brasilialaisen trotskilaisen ryhmän Reagrupamento Revolucionárion (RR) analyysista ja kannanotosta sekä hiljattaisista mielenosoituksista että Kuuban vallankumouksen kehityksestä. RR:n mukaan vallankumouksen valtavia saavutuksia pitää puolustaa imperialismilta, ja taistella samalla byrokraattista hallintoa vastaan, joka tällä hetkellä johtaa kapitalismin palauttamisen prosessia Kuubassa. Käännös: Tiago Silva.

11. heinäkuuta 2021 järjestettiin useissa Kuuban kaupungeissa hallitusta kohtaan kriittisiä mielenosoituksia. Mielenosoitukset eivät saaneet huomiota niinkään mobilisoituneiden ihmisten määrän vuoksi, vaan siksi, että ne levisivät nopeasti noin 20 kaupunkiin, Havanna mukaan lukien. Kansainvälinen porvarillinen media juhli niitä näkyvällä innolla, ja Yhdysvaltojen ja muiden maiden poliitikot vaativat jo ulkomaisia ​​sotilaallisia toimia Kuuban hallituksen kaatamiseksi ja puhuvat demagogisesti Kuuban kansan ”pelastamisesta”. Sosialistisen vasemmiston sektorit puolestaan ​​jakautuivat kahteen leiriin: yhtäällä Kuuban hallinnon epäkriittinen tuki, mielenosoitusten tuomitseminen CIA:n johtamana vastavallankumouksellisena operaationa sekä mielenosoitusten tukahduttamisen vaatiminen. Toisaalta on nähty myös yhtä epäkriittistä euforiaa mielenosoitusten ympärillä, koska niillä oli kansanomainen luonne ja ne puolustivat joitain oikeudenmukaisia ​​vaatimuksia. Näin ollen, jälkimmäisenä mainitun näkemyksen mukaan, ne olisivat välttämättä edistyksellisiä ja johtaisivat myönteisiin tuloksiin. Kun mielenosoitukset todennäköisesti toistuvat pian, Kuuban tilanteen ymmärtäminen on välttämätöntä automaattisten ja pintapuolisten kantojen sijaan.

Kuubalaisten auttaminen alkaa saarron lopettamisesta

On selvää kaikille, jotka haluavat nähdä, että Yhdysvaltojen asettama Kuuban kansainvälinen saarto on useimpien sen ongelmien ydin. Tämä on ilmeistä myös monille kuubalaisille, jotka kokevat puutetta elintarvikkeista, lääkkeistä, sähköstä ja monista muista perustarvikkeista, joita maa ei voi ostaa, vaikka sillä on resursseja (joskin rajallisia) siihen.

Saarto paheni tuhatkertaisesti Neuvostoliiton hajottua, jonka raaka-aineista, koneista ja teollisuustuotteista Kuuba oli valtavasti riippuvainen. 1990-luvulla tapahtui valtava teollisuuden alasajo, sillä teollisuustoimintaa ei voitu jatkaa energian ja materiaalien puutteen vuoksi, mikä aiheutti suurta pulaa ja kurjuutta väestölle. Vasta 2000-luvulla saaren tilanne parani hieman, osittain matkailualan kannustamisen, joidenkin ulkomaisten hotelli- ja vähittäiskaupan yritysten toiminnan aloittamisen, sekä Venezuelan myymän alle markkinahintaisen öljyn vuoksi.

Obaman vuosina Yhdysvallat panosti diplomaattiseen lähentymiseen ja löysäsi joitain saarron puolia, jotta Yhdysvallat voisi edistää asteittaista kapitalismin palauttamista saarelle, vähitellen vahvistamalla väestössä harhakuvitelmia kapitalismista. Tilanne muuttui Trumpin hallinnon myötä, joka aloitti uudelleen Kuuban taloudellisen kuristamispolitiikan ja tehosti sitä. Pandemian myötä Kuuban talous vaurioitui vieläkin enemmän, koska se menetti suuren osan matkailusta, joka oli sen tärkein valuuttalähde. Niinpä saarella on viime vuosina ollut jälleen suuria pulaa perushyödykkeistä, sähkökatkoksia on esiintynyt ja yrityksiä suljettu, mikä on vaikuttanut vakavasti väestön elintasoon.

Siksi kaikkien edes hieman edistyksellisten kantojen Kuuban suhteen on välttämättä alettava tuomitsemalla saarto ja vastustamalla Yhdysvaltojen väliintuloa tai puuttumista saarelle. Ei voida hyväksyä sitä, että imperialistiset vallat loukkaavat Kuuban suvereniteettia. Imperialistiset vallat, jotka ovat kiinnostuneita tekemään saaresta jälleen puolisiirtokunnan sen luonnonvarojen tyhjentämiseksi ja työläisten riistämiseksi!

Mutta saarto ei ole ainoa ongelma: ei voi olla sosialismia yksinäisellä saarella eikä ilman proletaarista demokratiaa

Mutta jos rajoitumme analyysimme tähän ongelmaan (kansainvälinen saarto), jätämme syrjään toisen suuren ongelman, joka on maan politiikkaa ja taloutta hallitseva loisbyrokratia, joka sensuroi ja tukahduttaa toisinajattelijoiden ääntä etuoikeuksiensa säilyttämiseksi. Porvaristo ja imperialismi pakkolunastettiin Kuuban vallankumouksessa. Mutta proletaarisen demokratian hallintoa, joka perustuu proletaarisiin ja talonpoikaisiin kokouksiin ja neuvostoihin, ei rakennettu tuhoutuneen porvarillisen valtion tilalle, kuten Venäjän vallankumouksen alkuvuosina. Sen sijaan castrolaisten kapinallisarmeijan ja stalinistisen ammattiliittojen byrokratian komentajat ottivat poliittisen vallan ja puhdistivat omia rivejään ruohonjuuritason radikalismiin taipuvia sektoreita vastaan. He sortivat myös niitä, jotka puolustivat proletaarisen demokratian hallintoa, kuten trotskilaisia ja anarkisteja, vaikka he olivat sitoutuneet vallankumoukselliseen prosessiin. Näin syntyi byrokratisoitunut työläisvaltio, jossa yhdistyvät vallankumouksen sosiaalisten saavutusten ylläpito ja tämän byrokratian diktatorinen sosiaalisen omaisuuden hallinta.

Tähän byrokraattiseen hallintoon liittyy kommunistisesta puolueesta riippumattomien poliittisten järjestöjen kielto tai (mikä on loppupelissä sama asia) byrokraattiseen helvettiin pakottaminen niiden laillistamiseksi, vaikka nämä järjestöt puolustaisivat vallankumousta ja sosialismia. Siihen kuuluu myös riippumattomien liikkeiden tukahduttaminen, mukaan lukien poliisiväkivallan käyttö, mitä yleensä nähdään LGBT-oikeuksia puolustavissa mielenosoituksissa, vaikka he eivät olisi vallankumousta ja sosialismia vastaan. Siihen kuuluu myös sosiaalisen omaisuuden vertikaalinen ja autoritaarinen valvonta, joka estää sen asianmukaisen hoidon, jonka on välttämättä oltava demokraattista, eli työläisten itsensä ohjaamaa. Muuten hukka, tehottomuus ja korruptio vallitsevat, koska yritysten hallinnan ja väestön tarpeiden välillä ei ole horisontaalista artikulaatiota.

Kun byrokratia pelkää menettävänsä valtansa ja sen kautta saamansa materiaaliset etuoikeudet, se myötävaikuttaa Kuuban eristäytymistä, sillä se ei ole pyrkinyt vallankumouksellisen internationalismin tielle. Jopa OLAS-hankkeen [Organización Latinoamericana de Solidaridad, eli Latinalaisen Amerikan solidaarisuusjärjestö] lyhyellä kaudella, jolloin hallitus pyrki laajentamaan ja tukemaan sissiliikkeitä, poliittinen ohjelma rajoittui kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ilman irtiottoa latinalaisen Amerikan porvaristoista. Kuuban byrokratia neuvoi välttämään kapitalismista luopumista 1970-luvulla, kun latinalaisessa Amerikassa — kuten Chilessä ja Nicaraguassa — oli todellisia mahdollisuuksia uusiin yhteiskunnallisiin vallankumouksiin. Byrokratian ajama strategia oli siis itsenäinen, mutta kapitalistinen, latinalainen Amerikka, jota hallitsisi ”edistyksellisen”, Kuuban kanssa liittoutunut hallinto. Tämä on utopia, koska perifeeristen valtioiden suvereniteetti ei ole mahdollista ilman sosialistista vallankumousta imperialistisissa keskuksissa.

Kuuban hallinnolla on epäilemättä vahvat kansainvälisen solidaarisuuden perinteet, myös akuutin luokkataistelun prosesseissa, kuten Angolan kansallisessa vapautuksessa. Kansainvälinen solidaarisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin vallankumouksellinen internationalismi, asia, jonka jokainen Kuuban hallinnon (ja entisen Neuvostoliiton) vasemmistolainen puolestapuhuja jättää huomiotta. Kansallisesti eristettynä, tai vain joidenkin ystävällisten porvarillisten hallitusten suosiossa (jotka, kuten jokainen porvarillinen hallitus, ”auttavat” vain vastineeksi jostakin), Kuuban vallankumous ei yksinkertaisesti voi selviytyä.

”Sosialismin yhdessä maassa” mahdottomuus on johtanut siihen, että Kuuban byrokratia avaa maan talouden yhä enemmän ulkomaisille investoinneille, markkinasuhteille ja yksityisomistuksen laajentamiselle. Raúl Castron ja Miguel Díaz-Canelin Tarea Ordenamiento (suom. järjestämistehtävä) on juuri sitä. Näin byrokratia onnistuu keräämään resursseja selviytyäkseen tilanteesta. Tämän hinta on kuitenkin kasvava sosiaalinen eriarvoisuus ja vallankumouksen sosiaalisten saavutusten purkaminen, sekä valtion omistamille yrityksille ja työläisperheille myönnettävien tukien lopettaminen tai raju vähentäminen. Tämä johtaa myös yksityisomisteisten sektoreiden vahvistumiseen, jotka ovat kiinnostuneita kapitalististen suhteiden täydellisestä palauttamisesta ja porvariston hallitseman valtion jälleenrakentamisesta. Hallitus itse on käyttänyt virallisia tiedotusvälineitään, kuten sanomalehtiä ja televisiokanavia, hyökätäkseen avoimesti Kuuban vallankumouksen tasa-arvoisen ihanteen kimppuun ja puoltanut avoimuutta markkinasuhteisiin ja yksityisomistukseen.

Tämä ”uudistusprojekti” on aikapommi, jonka tuloksen näimme Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa viime vuosisadan lopussa. Byrokratian sektorit halusivat ryhtyä porvaristoksi, siten varmistaen suuremman materiaalisen vakauden ja jopa kohottaa elintasoaan. Nämä byrokratian ainekset ryhtyivät vastavallankumoukseen uuden omistavan luokan (joka syntyi byrokratian aiemmista taloudellisista ”uudistuksista”) ja imperialististen voimien kanssa. He saivat tukea myös kansanosilta, jotka hylkäsivät sosialismin, kun vuosikymmenien kestävä huono poliittinen koulutus antoi ymmärtää, että stalinistinen diktatuuri, sen taloudelliset ongelmat ja vapauksien puute, olivat sosialismin synonyymejä. Näitä kansanosia harhautettiin siten, että kapitalistinen palauttaminen muka parantaisi heidän elinolojaan, jotka olivat heikentyneet pitkäaikaisen kansainvälisen eristäytymisen, yhteiskunnallisen omaisuuden byrokraattisen hallinnan ja talouskuripolitiikan vuoksi. Nämä kansanosat uskoivat myös, että kapitalismi toisi demokratiaa.

Kuubassa saarron lisäksi myös viimeaikaisista ”uudistuksista” johtuva kasvava sosiaalinen eriarvoisuus ja köyhyys aiheuttavat jo nyt yleistä tyytymättömyyttä. Tätä tyytymättömyyttä kasvattaa entisestään se, että byrokratia ylläpitää etuoikeuksiaan. Byrokraatit vaativat uhrautumista väestöltä, mutta eivät luovu omista etuoikeuksistaan. Tyytymättömyys kasvaa myös siksi, että kansalaiset eivät osallistu päätöksentekoon vaadittavien uhrausten syvyydestä ja laajuudesta, sekä tehdyistä muutoksista joita hallitus esittää ainoana mahdollisena keinona.

Siksi saarron päättyminen ei yksin riitä ratkaisemaan Kuuban ongelmia. Edes ilman saartoa Kuuba ei pystyisi siirtymään kohti sosialismia, jos se olisi kansainvälisesti eristetty. Sen sijaan tapahtuisi se, mitä tapahtui Itä-Euroopassa ja muissa byrokratisoituneissa työläisvaltioissa 1970-luvulta lähtien: kasvava integroituminen kapitalistisiin maailmanmarkkinoihin kaikkine kielteisine seurauksineen, joita se tuo mukanaan. Samalla, kapitalismin palauttamiselle myönteiset poliittiset voimat ja suuntaukset vahvistuvat maan sisällä.

Ei ole muuta mahdollista ratkaisua kuin vallankumouksen kansainvälinen laajentaminen, porvariston ja imperialismin pakkolunastus naapurimaissa, jotta Kuuba voi nojata todelliseen sosialistiseen solidaarisuuteen. Siksi sosialistit, jotka julistavat solidaarisuuttaan Kuuballe, eivät ole johdonmukaisia, jos he jättävät omissa maissaan vallankumoustaistelun ”juhlapäiviin” ja alistavat itsensä poliittisesti porvariston ”edistyksellisten” sektorien johtajuudelle. Tätä tapahtuu nykyään Brasiliassa, jossa sosialistisen vasemmiston tuki Lula da Silvalle ja PT:lle (Lulan puolue) luo harhakuvia sellaisesta kapitalismista, joka on ”hyväksi kaikille”.

Tämän lisäksi, huolimatta siitä, että Kuuban tulevaisuus ratkaistaan ​​ennen kaikkea kansainvälisellä areenalla, Kuuban proletariaatille on myös erityisen tärkeää voittaa byrokratian diktatuurijärjestelmä, joka sabotoi vallankumouksen sosiaalisten saavutusten ylläpitämistä, panemalla uskonsa kasvaviin myönnytyksiin kapitalismille, sovittelemalla porvarillisten hallitusten kanssa ja hylkäämällä sosialismin tasa-arvon ajatukset. Lopulta tämä byrokratia heittää vettä vastavallankumouksen myllyyn, vaikka se ei vielä ole suoraan mukana kapitalismin palauttamisessa. Mutta tämäkään ei kestä kauan, sillä byrokratian kerrokset ymmärtävät, etteivät ne enää pysty säilyttämään etuoikeuksiaan Kuuban talouden romahtamisen jatkuessa, ja ymmärtävät, että heillä on todennäköisesti enemmän tuuria, jos he onnistuvat muuttumaan byrokraateista porvarillisiksi omistajiksi, kuten tapahtui Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa.

Siksi Kuuban ehdotonta puolustamista imperialistiselta väliintulolta ja ulkomaisilta puuttumisyrityksiltä ​​sekä Kuuban vallankumouksen saavutusten puolustamista kapitalismin palauttamista vastaan ​​ei tule sekoittaa poliittiseen yhtenäisyyteen Kuuban byrokratian kanssa. Tämä siksi, että byrokratia on osa ongelmaa ja edistää sen pidentymistä ja pahenemista. Kuubalaisten työläisten on otettava valta käsiinsä ja purkaa byrokratia ja sen poliittinen työkalu, huonosti nimetty ”kommunistinen puolue”.

Tämän valtion sijaan Kuuban työläisten on rakennettava proletaarisen demokratian järjestelmä, jossa valtio valvoo itsehallintoelimiä työpaikkojen kautta. Tämän järjestelmän, toisin kuin nykyisen, on saatava koko työväenluokka mukaan yhteiskunnallisen omaisuuden hoitoon ja ratkaisujen etsimiseen taloudellisiin ongelmiin. ”Vasemmistolaisen” porvariston kanssa liittoutumisen sijaan Kuuban valtion on kannustettava vallankumouksellisia prosesseja muissa maissa. Sen on annettava vapaus järjestöille ja mielenosoituksille, jotka ovat sitoutuneet puolustamaan vallankumouksen sosiaalisia saavutuksia. Sen tulee poistaa byrokratian materiaaliset etuudet ja palauttaa sosiaalisen tasa-arvon tavoitteet ja mekanismit. Tätä me trotskilaiset kutsumme ”poliittiseksi vallankumoukseksi”.

Heinäkuun 11. päivän mielenosoitukset: ei CIA:n vastavallankumous, eikä mitään olennaisesti edistyksellistä

Kun byrokratia on hyökännyt vallankumouksen tasa-arvoista ihannetta vastaan, joka on hallituksen virallisissa sanomalehdissä tuomittu ”taantumukseksi”, samalla suuren osan väestöstä elinolot huononevat — ei vain saarron ja pandemian vuoksi, vaan myös hallituksen uudistusten ja talouskuripolitiikan myötä — sekä demokratian puutteen takia oli väistämätöntä, että syntyisi mielenosoituksia hallitusta vastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki mielenosoitukset byrokraattista hallintoa vastaan ​​olisivat edistyksellisiä ja johtaisivat poliittiseen vallankumoukseen.

Pienempiä mielenosoituksia on järjestetty silloin tällöin viime kuukausina. Jotkut niistä johtuivat Tarea Ordenamiento -ohjelman toteuttamista rajummista säästötoimenpiteistä. Esimerkiksi kansanravintoloiden hintojen nousu oli käytännössä tehnyt niissä käymisen mahdottomaksi eläkkeelle jääneille työläisille. Tämä ja joitain muita toimenpiteitä peruttiin julkisen painostuksen jälkeen. Tämäntyyppiset protestit ovat kiistatta edistyksellisiä, sillä se koskee vallankumouksen sosiaalisten saavutusten ja työväen elinolojen puolustamista.

Mutta oli myös mielenosoituksia, joiden vaatimukset olivat hämärimpiä, abstraktin demokratian ja sananvapauden puolesta. Niitä tekivät pääasiassa älymystö ja taiteilijat, eikä niillä ollut sosialismin eikä vallankumouksen saavutuksien puolustamisen perspektiiviä. Viime aikoina eniten huomiota herätti San Isidro -liikkeen järjestämä protesti marraskuussa 2020. Tämä taiteilijoista koostuva ryhmä oli käyttänyt internetiä protestoidakseen sananvapauden puolesta. Liike on tuominnut perusteettomia sensuuritoimenpiteitä. Tämä kritiikki on itse asiassa validi, koska sensuuri sisältää sellaisten mielipiteiden tukahduttamista, jotka eivät olleet lainkaan kapitalistisia tai vastavallankumouksellisia, vaan pelkästään riippumattomia valtiokoneistosta ja sen virallisesta propagandasta.

Marraskuussa yksi tämän liikkeen jäsenistä pidätettiin laittomasti ja muut (San Isidro-liikkeen jäsenet) valtasivat erään rakennuksen vastauksena. Poliisi hääti rakennuksen valtaajat nopeasti, mikä johti useampiin pidätyksiin. Valtauksessa raportoitiin olleen avoimesti Trumpia kannattavia henkilöitä, mikä osoittaa mielenosoitusten vaaran: ne pohjaavat hämäriin vaatimuksiin, joita ei ole sidottu vallankumouksen sosiaalisten saavutusten puolustamiseen. Marraskuun 27. päivänä noin 300 ihmistä protestoi kulttuuriministeriön edessä San Isidro –liikkeeseen kohdistuvaa sensuuria ja sortoa vastaan, ja pienempiä mielenosoituksia järjestettiin muissa kaupungeissa, kuten Santa Clarassa. Nämä mielenosoitukset toivat yhteen hyvin heterogeenisiä kansanosia, kuten vallankumouksen puolustajia, jotka eivät hyväksy sensuuria, mutta myös taantumuksellisia, imperialistisia ja kapitalistisia ryhmiä, jotka käyttävät ”demokratiakorttia” oikeuttaakseen vastavallankumouksellista kapitalismin palauttamisen ohjelmaa.

Imperialistisen piirityksen ja jatkuvan vastavallankumouksellisen uhan tilanteessa, ilman selkeää vallankumouksen yhteiskunnallisten saavutusten puolustusta, kapitalismin palauttamisesta kiinnostuneet taantumukselliset voimat voivat helposti hyväksikäyttää mielenosoituksissa esitettyjä abstrakteja vaatimuksia ilmaisunvapaudesta ja demokratiasta. Jälleen kerran, näin tapahtui Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton byrokratisoituneissa työväenvaltioissa vuosina 1989–1991, jolloin vastavallankumous oli profiloitunut demokraattiseksi reaktioksi, pohjautuen ymmärrettävään julkiseen tukeen ”demokratian” puolesta. Siksi demokratian puolustaminen byrokraattista diktatuuria vastaan ​​on aina liitettävä vallankumouksen yhteiskunnallisten saavutusten ja yhteisomistuksen ehdottomaan puolustamiseen. On myös vastustettava lujasti kaikkia imperialistisia toimia ja otettava selkeä kanta siihen, millaista demokratiaa me haluamme: ei porvariston valheellista edustuksellista demokratiaa, jota käytetään luokkadiktatuurin peittämiseen, vaan työväenluokan ja talonpoikien neuvostojen proletaarista demokratiaa.

Heinäkuun 11. päivän mielenosoituksissa kaikki edellä mainitut ainekset sekoittuivat: työläisten tyytymättömyys heidän elinolojensa huononemisen vuoksi, närkästys sensuuriin ja tukahduttamiseen, sekä myös demokratian puolustuksen demagoginen käyttö vastavallankumouksellisten ja imperialistien puolesta. Nämä olivat suurelta osin spontaaneja mielenosoituksia, jotka kutsuttiin yhteen sosiaalisessa mediassa (joka on Kuubassa aivan äskettäinen ilmiö, joka on tulos Raúl Castron hallinnon aikana tehdystä osittaisesta alan avaamisesta). Mielenosoitusten koostumus ja vaatimukset olivat heterogeenisiä, eikä niillä ollut vakiintunutta poliittista johtajuutta.

Hallitus tuomitsi protestit nopeasti imperialismimyönteisiksi mielenosoituksiksi ja käytti poliisia tukahduttamaan niitä useissa kaupungeissa. Tähän kuului myös tunnettujen sosialististen militanttien (joista osa oli jopa PCC:n jäseniä) pidätyksiä Havannassa. Kuuban sosialistien sosiaalisessa mediassa jakamat raportit osoittivat kuitenkin, että mielenosoitukset johtuivat ruoan ja lääkkeiden puutteesta, sekä parempien elinolojen vaatimuksista, ja että niillä oli kannatusta kansan keskuudessa. Esimerkiksi Havannassa suurin osa poliisin pidättämistä mielenosoittajista asuu Centro Habanassa, joka on työläiskaupunginosa, johon monet muuttivat sisämaakunnista nälkää pakoon 1990-luvun kriisin aikana. Vallankumouksen puolustamiseen sitoutuneita ryhmiä oli läsnä ja niitäkin pidätettiin poliisin toimesta.

Hallitus itse tunnusti tavallaan näiden mielenosoitusten legitimiteetin, kun Díaz-Canel meni henkilökohtaisesti San Antonio de los Baños-naapurustoon – jossa mielenosoitukset alkoivat – keskustelemaan kaduilla olevan väestön kanssa, yrittäen rauhoitella ihmisten mielialaa. Menisikö presidentti ”CIA:n palkkasotureiden” mielenosoituksen keskuuteen, kuten hallituksen tiedotusvälineet myöhemmin mielenosoituksia syytti, kun kävi selväksi, että rauhoitteluyritys ei toiminut?

Samalla on tärkeää tunnustaa, että mielenosoitusten päävaatimuksena oli myös abstraktin demokratian puolustus hallitusta vastaan. Iskulause ”SOS Cuba” levisi nopeasti sosiaalisessa mediassa, vaatien ulkomaalaista interventiota saarelle. Samoin levisi iskulause ”Pátria y vida” (”kotimaa ja elämä”), joka on viittaus viimeaikaiset talousuudistukset tuomitsevaan rapmusiikkiin. Tällä iskulauseella vaaditaan ”vapautta, ei enää doktriineja” sekä ”kotimaa ja elämä” vallankumouksen nationalistisen iskulauseen sijaan, joka on ”Pátria o muerte”, eli ”kotimaa tai kuolema”. Oikeistolaiset, imperialismia ja kapitalismia kannattavat ryhmät olivat varmasti läsnä ja yrittivät ohjata väestön närkästystä omiin vastavallankumouksellisiin tarkoitusperiinsä, mutta nämä voimat eivät johtaneet näitä mielenosoituksia välittömästi ja automaattisesti.

Johtopäätös on, että tällainen spontaanius ja heterogeenisuus eivät salli 11. päivän mielenosoitusten luonnehtimista CIA:n vastavallankumoukselliseksi operaatioksi, kuten Kuuban hallinto ja sen epäkriittiset kannattajat muissa maissa tekevät. Toisaalta osan sosialistisesta vasemmistosta antama epäkriittinen tuki näille mielenosoituksille yksinkertaisesti siitä syystä, että niillä on kannatusta kansan keskuudessa ja että niillä on joitain edistyksellisiä vaatimuksia, samalla kun jätetään huomiotta oikeiston läsnäolosta aiheutuvat riskit, on opportunistista ja täysin tuomittavaa. Tämän hajanaisuuden vuoksi näiden mielenosoitusten merkitys ja sisältö ovat taistelukenttä itsessään. Kyseessä on taistelu siitä, kuka johtaa kasvavaa kansan tyytymättömyyttä elinolojen heikentymiseen ja byrokraattiseen hallintoon. Näiden mielenosoitusten luonnetta ei ole määritelty ja se riippuu niiden tulevasta kehityksestä.

Arpa on heitetty: kapitalismin palauttaminen vastavallankumouksella tai vallankumouksen yhteiskunnallisten saavutusten ylläpitäminen poliittisen vallankumouksen kautta

Tällä hetkellä hallitus on reagoinut voimakkaasti, ja paljon suurempia tukimielenosoituksia järjestettiin heinäkuun 12. päivänä. Kuitenkin oikeisto on erittäin hyvin valmistautunut taistelemaan tyytymättömän kansan johtajuuden asemasta, kutsuen samalla koolle uusia mielenosoituksia, jonka sisältö tulee olemaan selkeämmin määritelty kuin heinäkuun 11. päivän mielenosoitusten. Byrokratia itse, joka 11. päivänä pidätti sosialistisia ja LGBT-aktivisteja, mahdollisti viime vuosina kapitalismia kannattavien ”kansalaisjärjestöjen”, kuten evankelisten kirkkojen ja oikeistolaisten ryhmien, kasvun saarella.  Näillä tahoilla on suuri mediatuki, jota he saavat kansainväliseltä porvarilliselta lehdistöltä, ja varmasti myös operatiivinen ja materiaalinen tuki CIA:n kaltaisilta imperialistisilta toimijoilta. Niillä on siis hyviä mahdollisuuksia hallita Kuuban väestön oikeutettua tyytymättömyyttä ja käyttää sitä ”demokraattiseksi” naamioidun vastavallankumouksellisen prosessin hyväksi.

Ainoa tapa välttää tämä kehitys on muodostaa sosialististen kaadereiden ydin, joka on järjestäytynyt byrokratiasta riippumattomaan puolueeseen ja joka taistelee johtaakseen kansan tyytymättömyyttä toiseen suuntaan. Tämän poliittisen järjestön tulee osoittaa työpaikoissa ja työväen lähiöissä, ​​että byrokraattinen hallinto ei ole sosialismin aito edustaja ja ennen kaikkea sitä, että ulkomaalaisten interventio ja kapitalismin palauttaminen eivät ole ratkaisu Kuuban kansan kohtaamiin ongelmiin. Päinvastoin ne vain pahentavat niitä valtavasti. Tarvitaan jyrkkä vastustus saartoa ja kaikkea ulkomaista puuttumista vastaan. Tarvitaan luja oppositio ja taistelu oikeistolaisia ja kaikkia kapitalismin kannattajia vastaan. Mutta ilman minkäänlaista poliittista tukea byrokratialle, joka päivän päivältä häpäisee sosialismin voimistaen vastavallankumouksen kannatusta. Niin kauan kuin opposition mielenosoitukset ovat heterogeenisiä ja ilman kapitalistista johtajuutta ja ohjelmaa, sosialistien velvollisuus on ohjata niitä kohti tällaista ohjelmaa.

Valitettavasti todennäköisin skenaario on kuitenkin se, että oikeistolaiset onnistuvat saamaan lähiaikoina hegemoninen aseman yleisessä tyytymättömyyden johtamisessa, onnistuvat kutsumaan koolle omia mielenosoituksia, joilla on kapitalismia ja imperialismia kannattavaa sisältöä, vaikkakin abstraktiin demokratian puolustamiseen naamioituina. Tässä skenaariossa, vaikka ylläpidetäänkin tiukkaa vastustusta byrokraattista hallintoa vastaan, aitojen sosialistien velvollisuus on sulkea rivit kaikkia vastavallankumouksellisia yrityksiä vastaan, tukea kaikkia byrokratian toimia niiden tukahduttamiseksi ja järjestää omia aloitteitaan samaan suuntaan. Näin voidaan luoda alusta tulevaisuuden taistelulle byrokratiaa vastaan, vallankumouksen ja sosialismin puolustamiseksi.

Alas Kuuban rikollinen imperialistinen saarto! Jyrkkä ei ulkomaiselle ​​väliintulolle saarelle! Kuuban vallankumouksen yhteiskunnallisia saavutuksia on ehdottomasti puolustettava! Vastavallankumoukselliset tahot on karkotettava mielenosoituksista! Vallankumousta ja sen saavutuksia puolustavia ääniä ei saa tukahduttaa! Tarvitaan sosialistinen työväenpuolue, joka puolustaa Kuuban vallankumouksen yhteiskunnallisia saavutuksia ja taistelee proletaarisen demokratian puolesta! Alas byrokratia, eläköön sosialismi! Vallankumouksen tulee laajentua kansainvälisesti, jotta Kuuba voi todella murtaa eristyksensä!