Olen hiljattain käynyt THL:n lähisuhdeväkivaltakurssia ja en voinut olla ajattelematta Pohjoismaisen työnhaun mallin ympärillä käytyä keskustelua. Kurssilla käytetyn väkivallan määritelmän mukaan väkivalta on ”teko, joka aiheuttaa tai voi aiheuttaa teon kohteelle ruumiillista, seksuaalista, henkistä tai taloudellista haittaa tai kärsimystä, mukaan lukien tällaisilla teoilla uhkaaminen, pakottaminen tai mielivaltainen vapaudenriisto.” Korostus itse lisäämäni.

Rakenteellinen väkivalta ei ole verrattavissa lähisuhdeväkivaltaan, mutta lopputulokseltaan niillä ei ole merkittävää eroa. Karenssit, sosiaaliturvan leikkaukset ja muut toimet, jotka huonontavat työttömien ja muiden heikossa asemassa olevien taloudellista asemaa ovat väkivaltaisia toimia. WHO:n väkivallan määritelmä lisää myös ”perustarpeiden tyydyttämättä jättämisen” ja ”kehityksen häiriytymisen”. Tiedämme, että köyhyys tarkoittaa lyhyempää elinikää, huonompaa terveyttä ja vaikuttaa etenkin lasten kehitykseen huonontavasti huolimatta omista valinnoista.

Työttömien ”aktivointi” ja ”kannustaminen” nykyisellä ”pohjoismaisella mallilla” ovat rakenteellista väkivaltaa ja sellaisena siitä pitäisi puhua. Kaikki, jotka puolustavat sosiaaliturvan leikkauksia niiltä, ketkä eivät pysty tai halua työllistyä, kannustavat väkivallan käyttöä työllisyyden nostajana. Se on vain epäsuorempi tapa kohdistaa väkivaltaa huono-osaisiin, kuin potkaista heidän ovensa sisään ja marssittaa heidät ase ohimolla töihin. Näin rakenteellinen väkivalta on normalisoitu suomalaiselle enemmistölle ja nykyisen hallituksen kannattajat nyökyttelevät mukana: ”kyllä, tämä on oikea ja moraalinen keino ja tätä mallia pitää puolustaa.”

Kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten harjoittama politiikka on tavallaan rehellistä: kaikki tietävät ja ymmärtävät, että heidän politiikkansa tavoite on luoda eriarvoisuutta ja syrjiä eri ihmisryhmiä omilla prioriteeteillaan. Sen sijaan vasemmistoliittolaisten, vihreiden ja sosiaalidemokraattien pitää saada väkivalta näyttämään auttamiselta, jotta se uppoaisi heidän äänestäjiinsä. Rakenteellisesta väkivallasta huono-osaisia kohtaan pitää puhua ”tarpeellisena”, jotta keskiluokkainen suomalainen voi nukkua yönsä rauhassa kuvitellen olevansa hyvien puolella. Näin narsistinen manipulointi tulee osaksi eduskuntapuolueiden toimintamallia ja viestintää.

Ihmisarvoinen elämä kuuluu kaikille. Useimmilla se tuntuu toteutuvan vain puheissa, ei politiikassa. Puoluepolitiikka ajaa ihmisarvon edelle, koska saavutetuista valta-asemista on pidettävä kiinni keinolla millä hyvänsä, vaikka kumartamalla porvarilliselle kurjistamispolitiikalle tulevaisuuden hallitusyhteistyön ja ministeripaikkojen toivossa. Näin väkivaltakoneisto jatkaa jauhamista samalla, kun poliittiset broilerit taputtelevat itseään selkään. Mikään ei ole oksettavampaa kuin suomalainen konsensuspolitiikka.