Kuva: Oleg Mityukhin

Suomen poliittinen keskustelu kiehuu sotaintoilun höyryissä. Porvarilliset puolueet ja valtion johto soittavat sotarumpuja. Näiden tahojen puheiden perusteella vaikuttaa siltä, että Venäjä on hyökkäämässä Suomeen huomenna, että on tartuttava aseisiin isänmaan puolesta ja liityttävä Nato-”puolustusliittoon”. Kokoomuslaiset ovat lujina perinteisessä natomyönteisyydessään, samalla kun vihreiden edistyksellinen naamio mureni (taas) ja puolue liittyi militarismin kuoroon. Tässä yksipuolisessa narratiivissa on yksi selkeä pahis: Putin ja sen johtama Venäjän valtio.

Kaikki tietävät kuitenkin, että tangoon tarvitaan kaksi. Laitoin yllä ”puolustusliiton” lainausmerkkien väliin hyvästä syystä. Nato ei edelleenkään ole mikään puolustusliitto. Se on hyökkäysliitto. Se on ylikansallinen väline, jolla Yhdysvallat pyrkii ylläpitämään omia ja liittolaistensa taloudellisia ja geopoliittisia intressejä ympäri maailmaa. Liiton toiminnalla vuosikymmenten saatossa ei ole mitään tekemistä Yhdysvaltain maantieteellisen koskemattomuuden kanssa, vaan se on yksinkertaisesti yhdysvaltalaisen imperialismin aseellinen haara. Nato on myös taloudellisesti tärkeä Yhdysvalloille, nimittäin sen aseteollisuudelle. Tämä voidaan todeta esimerkiksi hiljattaisesta HX-hankkeesta, minkä johdosta Yhdysvallan presidentti Joe Biden jopa kiitti Suomen presidenttiä aseostoksesta.

Pohjoisamerikkalainen imperialismi on edelleen maailman vahvinta, ja Venäjä kutistuu sen vieressä geopoliittisella pelilaudalla. Toisin kuin Nato, joka on laajentunut Venäjän rajoille, ei Venäjä ole mikään eksistentiaalinen uhka tai ylivoimainen kilpailija Yhdysvallan imperialismille.  Vaikka Venäjä on vaatimattomampi, ”pelkästään” alueellinen imperialistinen valtio, olisi silti naiivia ajatella, että se istuisi toimettomana, kun Nato piirittää maata tukikohdilla, järjestää jatkuvia sotaharjoituksia sen rajojen tuntumassa, asettaa diplomaattisia ja kaupallisia kiristyskeinoja jne. Venäjän Ukrainan-politiikka, joka laukaisi myös Suomen liberaalien sotahimot, tule nähdä tässä laajemmassa geopoliittisessa kontekstissa, samoin kuin Suomen tapaus itse. Vain suomalaisten liberaalien patrioottien kapeassa näkökulmassa pääasiallinen kysymys ja tekijä poliittisessa analyysissa voisi olla pienen valtion, kuten Suomen tai Ukrainan, koskemattomuus.

Tässä pelataan isojen poikien peliä – tässä skaalassa Suomen tai Ukrainan koskemattomuus on toissijainen asia, samoin kuin se oli toisessa maailmansodassa. Tässä skaalassa Venäjä ei ole hyökkääjä; on melko mahdotonta paikantaa, kuka aloitti mitäkin ja milloinkin. Mutta yksi asia on nähdäkseni selvää: tämä konflikti on imperialististen voimien välinen sota, taistelu, joka on hyvin epätasainen, sillä että lännen imperialismi on mittaamattomasti vahvempi ja aggressiivisempi kuin Venäjän, joka yrittää pelkästään pysyä mukana pelissä isomman vastustajan kanssa. Tästä johtuu, että Yhdysvallat ovat aina se ”hyökkääjä” ja Venäjä käy ”puolustuksellista” sotaa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että sosialistien ja kommunistien pitäisi tukea Venäjää Yhdysvaltoja vastaan. Leniniä lainaten, tämä on (epätasainen) sota orjanomistajien välillä orjuuden säilyttämiseksi ja lujittamiseksi, kun taas meidän tehtävämme on orjuuden murskaaminen.