Turkista tuli Helsinkiin perjantaina 26.8. virallinen delegaatio keskustelemaan niin sanotusta ”yhteisymmärrysasiakirjasta”, jonka Turkki, Ruotsi ja Suomi allekirjoittivat tasan kuukautta aiemmin osana Nato-jäsenyysprosessia.
Asia oli niin kiusallinen ja häpeällinen, että virallisesti Suomen sen enempää kuin Ruotsinkaan valtiot eivät tiedottaneet kokouksen sisällöstä mitään julkisuuteen. Myös kokouksen tarkka ajankohta ja paikka salattiin.
Ulkoministeriön tiedotuslinja etukäteen oli kylmäkiskoinen: ”ei kommenttia”.
Samaan aikaan kun Suomen, Ruotsin ja Turkin edustajat kokoontuivat salaiseen kokoukseensa, ulkoministeriön edustalla kokoontui sen vastainen mielenosoitus. Mielenosoittajat vaativat, ettei Suomen valtio myöntyisi Erdoğanin vaatimuksiin poliittisten vankien luovutuksista ja asekaupoista.
Protestin eturivissä olivat Suomessa asuvat kurdit, jotka ovat huolissaan tulevaisuudestaan ja siitä, mitä Suomen valtio heille tulee tekemään. Huudoissa vastustettiin Suomen Nato-jäsenyyttä ja peräänkuulutettiin kurdien kuulemista.
Turkin delegaatiossa oli ministeriöiden edustajien lisäksi myös nk. turvallisuuselinten, siis valtion väkivaltakoneiston, työntekijöitä. Kokouksen tarkoitus oli ”syventää yhteisymmärrystä” entisestään koskien Suomen ja Ruotsin yhteistyötä Turkin kanssa, Nato-jäsenyyden edellytyksenä.
Käytännössä tämä tarkoittaa valtioiden salaisten poliisien tiiviimpää yhteistyötä, asekauppojen avaamista sekä Turkin ”terroristeiksi” leimaamien poliittisten pakolaisten karkottamista Turkkiin.
Myöhemmin julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan uusia vaatimuksia ei esitetty, toisin sanoen Turkin vaatimukset perustuvat aiemmin allekirjoitettuun yhteisymmärryspöytäkirjaan. Siinä edellytetään asekaupan vapauttamista, poliittisten vankien luovuttamista, terrorismilainsäädännön yhdenmukaistamista sekä yhteistyön syventämistä valtioiden väkivalta- ja valvontakoneistojen välillä.
Nato-pöytäkirja ei ole ”vain paperi”
Suomalaisten hallituspoliitikkojen ja valtavirtavasemmiston piirissä Turkin kanssa solmitun ”yhteisymmärryspöytäkirjan” poliittista merkitystä on pyritty vähättelemään, samoin kuin laajemmin Nato-jäsenyyden vaikutuksia.
Valtioiden allekirjoittaman sopimuksen on esitetty olevan vain paperi, joka ei tarkoita mitään, ja jonka myötä mikään ei muutu. Vasemmalta esitetty kritiikki on haluttu maalata turhaksi pelotteluksi, ja huoli poliittisten turvapaikanhakijoiden luovutuksista Turkkiin perusteettomaksi.
Ruotsissa valtio on kuitenkin jo luovuttanut yhden ihmisen Turkille näiden vaatimusten perusteella, ja maan turvallisuuspoliisi Säpo on nostanut pöydälle terrorismilain muutokset.
”Suomi tuomitsee terrorismin sen kaikissa ilmenemismuodoissa ja toimii aktiivisesti sen estämiseksi”, kirjoitti presidentti Sauli Niinistö kesäkuussa osana Turkin liehittelyä. Tosiasiassa Suomi ei tuomitse terroria kaikkialla. Suomi ei tuomitse Israelin harjoittamaa valtioterrorismia Palestiinassa. Suomi ei tuomitse Yhdysvaltain brutaaleja sortotoimia, joita se sekä tekee kotimaassaan että ympäri maailman.
Ja koska Suomi allekirjoitti yhteisymmärrysasiakirjan Turkin kanssa, tarkoittaa se myös sitä, ettei Suomi tuomitse Turkin itsensä tekemää terroria, jonka se kohdistaa poliittista oppositiota ja etnisiä vähemmistöjä kohtaan. Niinistön ilmiselvä valhe osoittaa terrorismin vastaisen sodan kaksinaamaisen logiikan.
”Terrorismin” määritelmä on ylipäätään mielivaltainen, ja sen varjolla on oikeutettu sotarikoksia, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain ja Iso-Britannian hyökkäyssota Irakiin 2003. Niin sanottu ”terrorismin vastainen sota” alkoi vuonna 2001. Se on tuhonnut miljoonien ihmisten elämän. Sotien suorien uhrien lisäksi miljoonat ovat joutuneet lähtemään kodeistaan pakolaisiksi ja tuho ympäristölle on mittaamaton. Terrorismin vastaisen sodan logiikassa vihollinen on aina terroristi, siinä missä liittolaisten sotarikokset painetaan villaisella.
Turkki on sortanut kurdeja jo vuosikymmeniä. Terrorismin vastainen sota on vain viimeisin tekosyy, jota Turkki käyttää oikeutuksena vähemmistöjen sortamiseen.
Lisäksi julkisuudessa on vakuuteltu, että oikeuksistaan taistelevien kurdien vainoaminen ”terrorismin vastaisuuden” nimissä on pelkkä Erdoğanin tulkinta pöytäkirjasta, johon Suomi ja Ruotsi eivät ole sitoutuneet – vaikka juuri yhteiseen näkemykseen sitoutumisesta koko yhteisymmärryspöytäkirjassa on kysymys. Turkin ”turvallisuushuolet” legitimoidaan asiakirjassa erikseen ja valtion tueksi luvataan kaikki mahdolliset toimet sen ”terrorismin vastaisessa” toiminnassa.
Tapaaminen Helsingissä ei ollut yksittäinen erikoisuus Suomen Nato-jäsenyysprosessissa, vaan lähtölaukaus Suomen valitsemalla tiellä. Tulevaisuudessa tulemme näkemään enemmän salaisia kokouksia, valvonta- ja väkivaltakoneiston voimistumista ja poliittisen opposition vainoamista maiden rajojen yli.
On täysin varmaa, ettei tämä tule jäämään viimeiseksi salaiseksi kokoukseksi, jossa Suomen valtiolle tullaan ihmisoikeuksia rutiininomaisesti polkevien Nato-kumppaneiden taholta tuomaan ukaaseja. On pikemminkin niin, että Nato-jäsenyyden myötä tästä tulee pysyvä asiaintila, eikä Suomea kiristä tulevaisuudessa vain Turkki, vaan Naton johtaja Yhdysvallat tulee esittämään toinen toistaan häikäilemättömämpiä vaatimuksia. Eikä sen tarvitse tehdä sitä suinkaan näiden jäsenneuvottelujen yhteydessä, se voi odotella kaikessa rauhassa, kunnes Suomi on täysjäsen. Ja koska neuvottelut ovat pääasiassa salaisia, ne kokoukset, joista saamme tietää, ovat vain jäävuoren huippu.
Jo Naton ”rauhankumppanina” Suomen valtio osallistui niin Irakin kuin Afganistaninkin laittomiin miehityksiin. Hävittäjähankinnat ovat vain viimeisin osoitus siitä salaisen ja hämärän vaikuttamisen määrästä, jota Yhdysvallat harjoittaa. Kuten kirjoitimme aiemmin, myönsi Yhdysvallat jopa ansiomitaleja hävittäjähankinnoissa vaikuttaville kenraaleille – ”yllättäen” Suomi valitsikin yhdysvaltalaiset pommikoneet ja maksaa niistä tulevina vuosina n. 30 miljardia euroa.
Vasemmiston ja rauhanliikkeen on tehtävä valinta
Suomalaisen hallitusvasemmiston käännettyä takkinsa Nato-kysymyksessä on vasemmiston ja rauhanliikkeen piirissä esitetty, että Naton vastustajien ja kannattajien välillä on löydettävä kompromissi. Tässä ajattelussa Suomi Naton jäsenenä voisi ”vaikuttaa sisältäpäin” ja kehittää imperialistista sotilasliittoa parempaan suuntaan.
Vasemmistoliiton kansanedustaja ja ministeri Hanna Sarkkinen esitti, että Natosta voitaisiin tehdä ilmastonmuutoksen torjuja ja ihmisoikeuksien puolustaja, vaikka kyseessä on maailman suurimpiin yksittäisiin saastuttajiin lukeutuva sotilasliitto, jonka jäsenvaltiot ovat syyllistyneet vuosituhannen suurimpiin ihmisoikeusloukkauksiin.
Samalla linjalla on ollut Rauhanpuolustajien mediassa haastateltu Arja Alho, joka kompromissiratkaisuna esitti rauhanliikkeen yhdistyvän toimintaan ”Naton uudistamisen puolesta”. Hänen mukaansa on syytä ”viritellä keskustelua siitä, millaiseen Natoon haluamme seuraavat vuosikymmenet kuulua.”
Perjantain mielenosoitus osoitti konkreettisesti, miksi tämä on väärä linja vasemmistolle ja rauhanliikkeelle. Se on selän kääntämistä Naton ja sen jäsenvaltioiden uhreille. Ei voida samaan aikaan puolustaa kurdeja ja tehdä yhteistyötä heidän sortajiensa kanssa.
Meidän ei tule kuunnella poliitikkojen selittelyjä eikä toimettomuuteen tähtääviä vakuutteluja. Sen sijaan, että rauhanliike ja vasemmisto hakevat kompromisseja imperialistien ja militaristien kanssa, on pyrittävä siihen, että Suomen, eli Naton, ulkopoliittista linjaa vastaan toimitaan jatkuvasti ja laajemmin.
Proletaarit 