Tämä artikkeli on ensimmäinen osa kolmiosaista sarjaa, joka käsittelee Natoa kommunisminvastaisena projektina. Lue sarjan toinen osa täällä: Valkoinen terrori toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. Viimeinen osa: Heidän ja meidän salaliittoteoriat – salaliitot luokkavallan välineenä.

Teksti: Mikko Silvennoinen.

Adolf Heusinger oli natsiupseeri, joka osallistui toisen maailmansodan aloittaneen Puolan invaasion suunnitteluun monien muiden Saksan sotilasoperaatioiden joukossa. Hänen ammatillinen asemansa oli niin lähellä valtakunnankansleria, että hän haavoittui Claus von Stauffenbergin asettaman pommin räjähdettyä Hitlerin itärintaman päämajassa Sudenpesässä. Joutuessaan liittoutuneiden vangiksi Saksan antauduttua kenraali Heusinger toimi Wehrmachtin karttaosaston johtajana. Tätä taustaa vasten saattaa vaikuttaa ensinäkemältä oudolta, että vuonna 1961 löydämme hänet Washington, DC:stä Naton sotilaskomitean puheenjohtajan (Chair of the NATO Military Committee) tehtävästä.

Toisen maailmansodan Saksan myöhemmistä vaiheista tulee monesti mieleen tieteiskirjailija Philip K. Dickin lausahdus ”Imperiumi ei koskaan päättynyt”. Yleisesti hyväksytty totuus on, että Natsi-Saksan taru päättyi suhteellisen siististi Nürnbergin oikeudenkäyntiin ja viimeistään Willy Brandtin polvistuttua juutalaisten muistomerkillä Varsovassa. Vuonna 1970 Länsi-Saksan talousihmeestä saattoi olla vain ylpeä. Vain parikymmenen vuoden takaiset tapahtuvat olivat kuin pahaa unta. Israel oli jo vuonna tuominnut 1962 Adolf Eichmannin kuolemaan, ja Natsi-Saksan rikokset ja synnit oli tuotu päivänvaloon ja käsitelty.

Tosiasia kuitenkin on, että USA kuori natsiupseereista niin sanotusti kermat päältä ennen kuin Nürnbergin syyttäjät päästettiin heidän kimppuunsa. Korkea-arvoisimmat natsit oli toki uhrattava, mutta he eivät välttämättä edes olleet kiinnostavimpia. Esimerkiksi von Ribbentropin tyhmyys ja Göringin monumentaalinen narsismi olivat kaikkien tiedossa. Syntyi operaatio Paperclip, jonka puitteissa hyödyllisimmät natsit kuljetettiin ns. ”rottalinjoja” (engl. ratlines) pitkin oikeuden tavoittamattomiin.

Natsiupseerien höveli kohtelu sodan jälkeen vertautuu fasismin nauttimaan arvostukseen läntisen maailman keskuudessa yllättävän lähelle toisen maailmansodan alkua asti. Churchill oli suuri Mussolinin ihailija ja brittiaristokratia helli vahvoja natsisympatioita. Tätä teemaa käsittelee Kazuo Ishiguro kirjassaan Pitkän päivän ilta, josta on myös tehty kuuluisa elokuva. Windsorin kuningashuone on peräisin Saksasta. Ylipäänsä läntisiä hallitsevia luokkia kammoksutti Neuvostoliitosta huokuva bolševismi, jonka tukahduttamiseksi ne olivat lähettäneet 26 armeijaa tukemaan tsaristeja Venäjän sisällissodassa.

Erityisesti kommunisminvastaisuudessa ns. läntisten demokratioiden ja Natsi-Saksan johto olivat täysin samoilla linjoilla. Strategit Whitehallissa ja Washingtonissa näkivät Hitlerin pitkään hyödyllisenä etuvartiona jumalatonta kommunismia vastaan. Amerikkalainen teollisuusmagnaatti Henry Ford vihasi juutalaisia fanaattisesti, ja julkaisi omasta pussistaan pahamaineisen juutalaisvastaisen väärennöksen Siionin vanhimpien pöytäkirjat englanniksi. Kapitalistisen massatuotannon (ja proletariaatin riiston) innovaattori Ford kävi vuonna 1933 henkilökohtaisesti Berliinissä vastaanottamassa Adolf Hitleriltä Saksan kotkan suurristin. Ford on ainoa amerikkalainen, jota Hitler kehui nimeltä Mein Kampfissa, ja vuolaasti myös muissa yhteyksissä. Orson Wellesin Citizen Kanen esikuvana toiminut sanomalehtiparoni William Randolph Hearst maksoi Hitlerille ja muille natsijohtajille 1 500 dollaria (nykyrahassa 20 000 dollaria) artikkelilta näkemystensä esittelyyn lehdissään. Hearst myös tapasi Hitlerin vuonna 1934 pian tämän valtaannousun jälkeen.

Tätä taustaa vasten Nato näyttäytyy ainoastaan loogisena jatkumona läntisessä antikommunismissa. Eräs vähemmän muisteltu historiallinen fakta on, että siinä missä Nato perustettiin vuonna 1949, perustettiin sen vastapooli Varsovan liitto vasta vuonna 1955, reaktiona Länsi-Saksan uudelleenvarustelulle ja Natoon liittymiselle. Seuraavassa artikkelissa luon katsauksen Naton toimiin Länsi-Euroopassa kylmän sodan aikana.