Tämä on Proletaarien lukijan lähettämä mielipidekirjoitus Helsinki ilman natseja -mielenosoituksen linjasta Ukrainan valtiota kohtaan. Julkaisemme työväenluokkaisia kirjoituksia työstä, yhteiskunnasta ja politiikasta. Jutussa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Proletaarit-järjestön linjaa. Mikä haluat lähettää meille tekstin, ota yhteyttä proletaarit@gmail.com.
Teksti: helsinkiläinen antifasisti
Kuva: Soihtukulkue fasisti Stepan Banderan kunniaksi Kiovassa 1. tammikuuta 2015. All-Ukrainian Union «Freedom» Picasa web album, CC BY 3.0.
Luin perjantaina tämänvuotisen Helsinki ilman natseja -mielenosoituksen kutsutekstin [tapahtuma ja kutsuteksti Facebookissa], ja se jäi vaivaamaan. Tekstin esittämä analyysi sisältää merkittäviä ja hälyttäviä puutteita, kun ottaa huomioon historiallisesti poikkeuksellisen tilanteen johon tänä vuonna on päädytty – ja mitä kaikkea hirveää kuluneen vuoden aikana on jouduttu todistamaan.
Kutsu asettuu oikeistoa ja äärioikeistoa vastaan – kuten oikein on – mutta äärioikeiston kannatus mainitaan siinä lähinnä tiettyjen eurooppalaisten puolueiden vaalimenestyksen kautta. Tämä ohittaa kokonaan sen tosiasian, että konkreettisilla, aseistetuilla ja väkivaltaisilla fasistisilla toimijoilla on tänä vuonna historiallisen laaja poliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen tuki taustallaan.
Vaikka yhtäältä tekstissä kaikkien valtioiden tunnukset leimataan autoritäärisiksi tunnuksiksi, toisaalta Ukrainan valtion katsotaan edustavan vapautta ja autoritarismin vastaisuutta – joka tietenkään ei voisi olla kauempana totuudesta, jos oikeasti tarkastellaan kyseisen valtion toimintaa demokratian rajoittamiseksi, vasemmiston kieltämiseksi, työväen oikeuksien polkemiseksi, apartheid-Israelin ottamista esikuvakseen, jne.
Mikä olennaisempaa mielenosoituksen otsikon ”Helsinki ilman natseja” kannalta, kyseinen valtio on integroinut äärioikeiston valtion virallisiin rakenteisiin, asevoimien lisäksi kaupunkien järjestyskaarteihin, jopa sivistyksen ja kulttuurin aloille. Sekä historialliset, holokaustia toteuttaneet fasistit kuten Stepan Bandera, että tämän päivän ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneet uusnatsitaistelijat kuten Asovan pataljoona on mytologisoitu ja nostettu kansallissankareiksi.
Tähän konkreettiseen natsismin ilmentymään teksti ei ota mitään kantaa.
Ironista on tietysti, että Putinin Venäjän ”denatsifikaation” nimissä toteutettu hyökkäyssota Ukrainassa on ainoastaan voimistanut tätä kehitystä ja itse asiassa kiihdyttänyt sekä ukrainalaisen yhteiskunnan ”natsifikaatiota” että Ukrainan asevoimissa toimivien fasistien normalisoimista maailmalla. Se on tehnyt myös antifasismille yleensä vakavan karhunpalveluksen, sillä sekoittamalla nykyisen hyökkäyssodan toisessa maailmansodassa saavutettuun voittoon fasismista Venäjä lokaa sekä tämän päivän antifasistista toimintaa että historiallista antifasismin perintöä, joka kuuluu kaikille fasismia vastaan taistelleille kansalaisuuteen katsomatta.
Mikä vakavinta, Ukrainan sota on saanut ensimmäistä kertaa tänä vuonna poliittiset tahot ympäri Eurooppaa (ja laajempaa ”länttä”) liittymään avoimesti Ukrainan taantumuksellisen valtion ja sen tukemien äärioikeistolaisten asejoukkojen kannattajiksi. Tähän tukijajoukkoon lukeutuvat mukaan niin viralliset valtiolliset tahot, kuten Suomen hallitus puolueineen, kuin toisaalta marginaalisimmat äärioikeistojärjestöt, kuten uusfasistinen ”Sinimustien” puolue, joka tämän vuoden vappuna poliisin suojeluksessa keräsi ukrainalaisille aateveljilleen tukea Tampereella.
Ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan fasismi on onnistuttu rehabilitoimaan ja valtavirtaistamaan niin pitkälle, että holokaustia toisessa maailmansodassa toteuttaneiden, kirjaimellisten fasistijärjestöjen slogan ”Slava Ukraini” on, ei ainoastaan Ukrainassa valtion ja asevoimien käyttämä tunnus, mutta myös laajemmin länsimaisten poliitikkojen kaikkialla toistelema iskulause. Suomen valtio ja kaduilla marssiva ulkoparlamentaarinen äärioikeisto, poliitikot Sanna Marinista Jussi Halla-ahoon ovat asettuneet ulkopoliittisesti samalle puolelle niin, että yhden lausuntoa asiassa ei voi erottaa toisesta.
Tähän vaaralliseen yhteiskunnalliseen kehitykseen teksti ei ota mitään kantaa.
Ukrainalaisen äärioikeiston voimistuminen ei ole vain kyseisen maan sisälle rajoittuva ongelma, sillä nämä organisaatiot ovat verkostoituneet kansainvälisesti. Helsingissä Ukraina-mielenosoituksia järjestänyt Ukrainalaisten yhdistys Suomessa on kerännyt samalla taloudellista ja materiaalista tukea ”Muurahaisille”, jotka linkittyvät äärinationalistisen Oikean sektorin aseellisiin joukkoihin.
Oikea sektori käyttää maailmansotien välillä perustetun Ukrainan nationalistien järjestön (OUN) punamustaa lippua. OUN oli toisessa maailmansodassa Ukrainassa holokaustia toteuttanut järjestö, joka oli vastuussa kymmenien tuhansien siviilien tappamisesta. Tämä ei estänyt suomalaisia poliitikkoja esiintymässä samoissa mielenosoituksissa ja samojen tahojen kanssa, jotka tukivat Oikeaa sektoria ja esiintyivät sen punamustien lippujen alla.
Tähän Helsingissä tapahtuneeseen järjestäytyneeseen fasismin tukemiseen teksti ei ota mitään kantaa.
Aiemmin tahot kuten Asovan pataljoonan poliittinen siipi esiintyivät ainoastaan marginaalisten toimijoiden kanssa, kuten esimerikisi suomalaisten ja virolaisten etnonationalistien ”Awakening” ja ”Etnofutur”-konferensseissa fasisteiksi julistautuneiden PS-nuorten ja Junes Lokan tapaisten hörhöjen seurassa, esitellen ideologiaansa Euroopan takaisin valtaamisesta valkoiselle rodulle.
Sen sijaan tänä vuonna Asovan pataljoona on esiintynyt presidentti Zelenskyin rinnalla eurooppalaisten valtioiden parlamenteille, saanut puffausta ja synninpäästöjä valtavirtamedialta. Mikä pahinta, Ukrainan sota on kiihtyvässä määrin vetänyt puoleensa kansainvälisiä vierastaistelijoita, joiden riveissä todistetusti on koulutusta hakemaan lähteneitä uusnatseja.
Tähän uusnatsien voimistumiseen teksti ei ota mitään kantaa.
Myös Suomesta on tiettävästi lähtenyt taistelijoita Ukrainaan. Jo nyt ukrainalaiset ja helsinkiläiset uusnatsit käyttävät samoja tunnuksia – SS-joukkoja varten kehitettyä Sonnenrad-tunnusta, ns. mustaa aurinkoa (saks. Schwarze Sonne). Tänään se komeilee sekä virallisissa sotilasunivormuissa Ukrainassa että katunatsien huppareissa Kontulassa.
Merkillepantavaa tänä vuonna on ollut myös tämän kehityksen valkopesu mediassa. Yle toteutti esimerkiksi ”kansallismielisistä naisista” kertovan dokumenttisarjan, jonka pääosassa esiintyi uusnatsi sama tunnus päällään. (Myöhemmin Sonnenrad oli kuvamanipuloitu sarjan mainosbannerista piiloon.)
Toisaalla Nato-liittoutumista kannattavat innokkaat ”informaatiosodan” taistelijat sekä valtavirtamedian artikkeleissa että netin kommenttikentillä ovat nopeita selittämään miten uusnatsien perustamissa ja pyörittämissä pataljoonissa ”eivät kaikki ole natseja” ja ”itse asiassa he ovat vain kansallismielisiä”. Nämä ovat tuttuja selityksiä myös itsenäisyyspäivänä Helsingissä nähtyjen natsimarssien yhteydessä, joiden soihtukuvasto on sekin identtinen Kiovassa järjestettyjen vastaavien kokoontumisten kanssa.
Kaikki todisteet natsitunnusten käytöstä Ukrainan asevoimissa selitetään myös nopeasti joko väärinkäsityksiksi tai pelkäksi vastapuolen valtiolliseksi propagandaksi, vaikka uusia esimerkkejä virtaa uutiskuviin päivittäin. Sonnenradin lisäksi yleisessä käytössä ovat muut suoraan toisesta maailmansodasta periytyvät SS-joukkojen tunnukset. Tämäkin muistuttaa uusnatsien taktiikasta Suomessa, kun kirjaimellisesti hakaristilippujen kanssa marssineet äärioikeistolaiset oikeudessa selittivät, ettei kyseessä välttämättä ole natsitunnus.
Mitä tapahtuu, kun yhteisten tunnusten alla sotilaskoulutuksen ja taistelukokemuksen saaneet vierastaistelijat palaavat Ukrainasta ”länteen” – myös Suomeen – tukenaan kotimaassaan sankarimainetta nauttivat ulkolaiset toimijat?
Tämä kysymys ei ole teoreettinen, sillä Italiassa poliisi paljasti jo ensimmäisen äärioikeistolaisen terroristijärjestön, jolla oli suora yhteys Ukrainan Asovan pataljoonaan. Vähemmän yllättäen kyseisellä järjestöllä oli käytössä tismalleen sama Sonnenrad-tunnus, joka esiintyy ukrainalaisten sotilaiden univormuissa ja itähelsinkiläisissä lähiökuppiloissa.
Tähän, myös Helsingissä realisoituvaan, konkreettiseen uhkaan teksti ei ota mitään kantaa.
Osana ”vapauden” ja ”autoritarismin” abstraktia dikotomiaa tekstissä mainitaan kolme valtiota, Putinin Venäjä, islamistinen Iran ja Erdoğanin Turkki. Näiden valtioiden kerrotaan ”puuhastelevan keskenään”. Lisäksi todetaan, että vaikka eurooppalainen oikeisto retorisesti vastustaisi näitä tahoja, se tarjoaa sisällöllisesti samaa. Tämä on totta, mutta vain kiusallisen pieni osa totuutta.
Tosiasiassa nämä valtiot eivät vain puuhastele keskenään osana jotain ekslusiivista ”autoritäärien” kerhoa. Kuten moni muu valtio jossa taantumus hallitsee, myös Erdoğanin Turkki on osa sotilasliitto Natoa, eikä mitenkään vähäpätöinen osa – Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on tänä vuonna useaan otteeseen korostanut, miten tärkeä liittolainen Turkki Natolle on. Siitäkin huolimatta, että Turkki käy parhaillaan omaa hyökkäyssotaansa rajojensa ulkopuolella.
Tähän imperialistiseen sotilaalliseen ja poliittiseen rintamaan liittymistä ei Suomessa enää aja vain oikeisto, vaan ennen kaikkea nykyinen hallituksemme, joka käytännössä jäsenyyttä hakee ja edistää. Samalla kun Turkki pommittaa kurdeja, tappaa siviilejä, vainoaa toisinajattelijoita ja vaatii kurdiaktivistien luovuttamista ulkomailta, sen tiedustelupalvelujen ja ministeriöiden kanssa ei pidä yhteyttä Suomen oikeisto tai äärioikeisto, vaan ”vihervasemmistolainen” hallituksemme, joka on allekirjoittanut Turkin valtion kanssa sopimuksen yhteistoiminnasta. Hallituksemme, ei oikeisto, on tällä hetkellä Turkin tärkein liittolainen Suomessa.
Tähän oman valtiomme ja hallituksemme poliittisten puolueiden syyllisyyteen verisen autoritarismin tukemisessa teksti ei ota mitään kantaa.
En jaksa uskoa että nämä olisivat jääneet vahingossa mainitsematta kutsutekstissä, vaan kyseessä lienee tietoinen propagandistinen valinta.
Koska yleinen mielipide on tällä hetkellä mitä on, ei olisi soveliasta tai laajaan yleisöön vetoavaa mainita mitään ukrainalaisista uusnatseista, Naton ja Turkin yhteydestä tai Marinin hallituksen liittoutumisesta kummankin taantumuksellisen tahon kanssa. Ukrainan natsismin esiinnostamisen koetaan myös mahdollisesti tukevan Venäjän narratiivia, joten asiasta on parempi olla hiljaa.
Antifasistien ei tule muokata fasismin vastustustaan sen mukaan mikä tuon tai tämän, ”oman” tai ”vieraan” taantumuksellisen valtion intressi sattuu olemaan. Olemme vapaita kehittämään oman poliittisen linjan, ja itse asiassa se olisi tässä tilanteessa aivan olennaista.
Tosiasiassa Venäjä hyödyntää propagandassaan ja ”denatsifikaationsa” oikeuttamisessa nimenomaan tätä ”läntistä” kaksinaamaisuutta, jossa kirjaimellisia uusnatseja ei kyetä tuomitsemaan, koska se ei olisi poliittisesti soveliasta.
Nämä mainitut tämän vuoden ilmiöt eivät ole mitään merkityksettömiä yksityiskohtia tai pikkujuttuja. Ne ovat esimakua tulevasta etenkin jos Suomi otetaan mukaan Natoon, ja tulevat vaikuttamaan suomalaisen politiikan suuntaan negatiivisesti vuosikausia tästä eteenpäin, sekä yleisesti että erityisesti antifasismin kannalta.
Aiempina vuosina mielenosoituksissa kuultu slogan ”Ei natseja Helsinkiin – ei natseja minnekään!” ei voi toteutua, jos natseja ei vastusteta kaikkialla siellä missä natsismia esiintyy, jos tietyt natsit jätetään poliittisen korrektiuden nimissä vaille kritiikkiä ja tuomitsemista, jos, mikä kaikkein hirveitä, asetutaan heidän kanssaan samalle puolelle. Antifasistien ei tule muokata fasismin vastustustaan sen mukaan mikä tuon tai tämän, ”oman” tai ”vieraan” taantumuksellisen valtion intressi sattuu olemaan. Olemme vapaita kehittämään oman poliittisen linjan, ja itse asiassa se olisi tässä tilanteessa aivan olennaista.
Antifasistiselle liikkeelle nämä ovat kohtalonkysymyksiä. Lepsu suhtautuminen ”omalla” puolella taisteleviin uusnatseihin on jo tukenut eurooppalaista äärioikeistoliikettä, mukaanlukien aseellista terrorismia, ja tulee tukemaan sitä myös jatkossa.
Mikä olennaisinta, asia ei kosketa ainoastaan kourallista antifasistisia aktivisteja jotka järjestävät marsseja kerran vuodessa, vaan kaikkia niitä joihin fasismi jatkuvasti arkielämässä hyökkäyksensä kohdistaa – etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, työväenliikettä ja poliittista vasemmistoa, jokaista taantumuksen vastustajaa.
Toivoisin todella että me suomalaiset antifasistit pystyisimme parempaan. Muuten edessä on aiempaakin synkempiä vuosia.
Proletaarit osallistuu Helsinki ilman natseja -mielenosoitukseen osana Punaista blokkia.
Proletaarit 
Yksi kommentti artikkeliin ”Lukijalta: Ei natseja minnekään?”
Kommentointi on suljettu.