Tämä artikkeli on viimeinen osa kolmiosaista sarjaa, joka käsittelee Natoa kommunisminvastaisena projektina. Ensimmäinen osa: Kolmas valtakunta, joka ei koskaan päättynyt. Toinen osa: Valkoinen terrori toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa.

Teksti: Mikko Silvennoinen.

Kuva: Jack Ruby ampuu Lee Harvey Oswaldin (public domain).

What is the truth, and where did it go?
Ask Oswald and Ruby, they oughta know
“Shut your mouth”, said the wise old owl
Business is business, and it’s a murder most foul

Bob Dylan

Onko olemassa poliittisessa keskustelussa yleisesti käytössä olevaa käsitettä tai ilmaisua, jonka varsinainen sisältö olisi yhtä määrittelemätön ja älyllisesti heiveröinen kuin “salaliittoteoria”? “Demokratia” ja “vapaus” ovat myös kärkikahinoissa, mutta voiton vie salaliittoteoria.

Mitä termi salaliittoteoria itse asiassa tarkoittaa? Sitä käyttävät liberaalisti (pun intended) jopa politiikantutkijat akateemisissa teksteissä vaivautumatta juurikaan määrittelemään sitä. Tai määritellen sen villisti toisistaan poikkeavin tavoin.

P2 – paikka jonne salaliittoteoriat menevät kuolemaan

Vuonna 1981 Italian poliisi teki kotietsinnän herttaisen patjakauppiaan, vanhemman herrasmiehen Licio Gellin kotiin Toscanan Arezzossa. Kotietsintä liittyi kansainväliseen vakoiluun ja valtion salaisten asiakirjojen vuotamiseen. Tapauksen ytimessä oli vapaamuurariloosi nimeltä Propaganda Due, lyhyemmin P2.

Gelli tunnettiin naapurustossa lupsakkaana seuramiehenä. Paitsi patjakauppias, Gelli sattui olemaan myös fasisti ja P2-loosin suurmestari. Kotietsinnän yhteydessä löydettiin 962 nimen lista, joka koostui loosin jäsenistä ja kontakteista. Kyseessä oli Italian yhteiskunnan ylimpien kerrostumien Kuka kukin on -katalogi. Myöhemmin lista täydentyi sadoilla vaikutusvaltaisilla nimillä. Mukana oli poliitikkoja kansanedustajiin ja ministereihin asti, katolisen kirkon edustajia, upseereita ja tuomareita. Nimien joukossa oli vielä 1980-luvun alussa vain liikemiehenä tunnettu Silvio Berlusconi. P2 toimi valtiona valtion sisällä. Se mahdollisti hallitsevan luokan koordinaation virallisten porvarivaltion rakenteiden ulkopuolella. CIA käytti P2-loosia välineenään Italian sisäisiin asioihin sekaantumiseen ja mm. stay behind -terrorin rahoittamiseen sekä organisoimiseen.

Mikäli Propaganda Duesta ei olisi kyseisen listan kaltaisia kiistattomia todisteita, olisi se prototyyppinen salaliittoteoria. Jo fakta, että kyseessä on kirjaimellisesti vapaamuurariloosi tuntuu sarjakuvamaisen ylitseampuvalta yksityiskohdalta. Mutta kyseessä on historiallinen, tapahtunut tosiasia. Sen pitäisi yksinään tehdä tyhjäksi salaliittoteoria-sanan ylimielisen heittelyn, kun keskustellaan yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vallasta. Vastaavia tapauksia on helminauhana 1980-luvulta meidän päiviimme. Jeffrey Epsteinin pienessä mustassa kirjassa oli häkellyttävä kokoelma vaikutusvaltaisten globaalin hallitsevan luokan jäsenten puhelinnumeroita: Clintonit, Michael Bloomberg, Donald Trump, kuvernöörit Andrew Cuomo ja Bill Richardson (myös USA:n YK-suurlähettiläs), edesmennyt senaattori Ted Kennedy, Tony Blair, Israelin entinen pääministeri Ehud Barak, jopa viihdetaiteilijoiden kansainvälistä kermaa, kuten Mick Jagger, Alec Baldwin, John Cleese ja Courtney Love. Listalla on luonnollisesti myös yksi Soros, Georgen veljenpoika Peter Soros.

Salaliittoteoria – alati pakeneva horisontti

Mikä sitten on salaliittoteorian yleisesti hyväksytty määritelmä, jos sellaista edes on? Kun määritelmä kirjoitetaan auki, se menee yleensä jotenkin näin: “Salaliittoteoria on ajattelumalli, jossa epämääräisten varjoissa toimivien voimien katsotaan ohjailevan merkittäviä tapahtumia historiassa omien tarkoitusperiensä mukaisesti, salassa julkisuudelta ja virallisen politiikan ulkopuolella. Laajimpien salaliittoteorioiden mukaan koko maailma on itse asiassa tällaisten ryhmittymien ohjauksessa. Suosituimpia ehdokkaita koko maailman hallitsijoiksi ovat mm. juutalaiset pankkiirit sekä liskojen ja ihmisten välimuotona kuvatut ns. reptiliaanit.”

Tällaisella hölynpölyllä on epäilemättä uskovaisensa. Mutta liberaalin intelligentsian on huomattavasti vaikeampi kiistää Italian senaatin tutkimusraportteja, Euroopan parlamentin julkilausumia tai poliisin pöytäkirjoja kuin torjua väitteitä liskoihmisten maailmanvalloituksesta. Silti salaliittoteoria-termi tuntuu olevan immuuni kriittiselle tarkastelulle. Syy tähän tuntuu olevan suurelta osin psykologinen, rationaalisuuden tavoittamattomissa. Ihmisillä on perustarve tuntea olonsa turvalliseksi. Tätä varten meillä on esimerkiksi psykologian termein coping-mekanismeja ja sorrumme ajatteluvirheeseen, joka tunnetaan “oikeudenmukaisen maailman hypoteesina”.

Coping-mekanismit tähtäävät kognitiivisen dissonanssin sovittamiseen, jotta pystyisimme jatkamaan toimimista vaikeissakin oloissa. Kognitiivinen dissonanssi tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että omaa käsitystämme siitä, miten maailma toimii uhkaavat todisteet, joiden mukaan maailma toimiikin toisella tavalla. Ihmismieli kamppailee itsensä kanssa, kun tietoisuuteen pyrkii kaksi ristiriitaista, toisensa ulossulkevaa käsitystä. Tämän ristiriidan voi sovittaa tai tukahduttaa monella tavalla. Yksi näistä on takertua ajatukseen — kaikkea todistusaineistoa vastaankin — että “salaliittoja on mahdotonta pitää salassa, jos niihin osallistuu vähänkin useampi henkilö” tai että olemme kulttuurina saavuttaneet niin korkean kehitystason, että “demokraattinen, avoin järjestelmämme” ei yksinkertaisesti sallisi kaikkine valvontamekanismeineen kauaskantoista ja seurauksiltaan merkittävää rikollista vehkeilyä ylimpien vallanpitäjien taholta.

Tätä voi pitää versiona ajatteluvirheestä “oikeudenmukaisen maailman hypoteesi”, jonka mukaan paha saa väistämättä palkkansa eikä maanpetos voi kukoistaa, niin kuin Elizabeth I:n hovissa vaikuttanut Sir John Harington totesi kyynisessä aforismissaan:

Treason doth never prosper: what’s the reason?
Why, if it prosper none dare call it treason.

Maanpetos ei kukoistaa voi: miks’ oi miks’?
Katsos, jos kukoistaa, kukaan ei kutsu sitä siks’.

Florida State Universityn professori Lance DeHaven-Smith on kuvaillut salaliittoteoriaa “amerikkalaiseksi kuin omenapiirakka”. Hän huomauttaa, että Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus on käytännössä salaliittoteoria. Kuuluisan aloituksen jälkeen siinä kuvaillaan yksityiskohtaisesti, miten Yrjö III:n hallitus on vehkeillyt riistääkseen Pohjois-Amerikan siirtokunnilta niille Britannian lain mukaan kuuluvat vapaudet ja oikeudet.

Kun salaliittoteoria-diskurssia tarkastellaan marxilaisen kriittisesti, havaitaan, että sen käyttöä hyvin erilaisissa asiayhteyksissä yhdistää eräs piirre: se on retorinen keino pönkittää kapitalistis-porvarillista status quota. Sen tarkka määritelmä lipsuu otteesta kuin märkä kala, mutta sen käytön implikaatio on aina sama.

Meidän hallitseva luokkamme tietää, mitä se tekee. Meidän maailmassamme yhteiskunnallisessa hierarkiassa kohoaminen todistaa moraalisesta paremmuudesta; mitä korkeammalla yhteiskunnassa, sitä pyyteettömämpi luonne. Poliittisen järjestelmämme rakenne on sellainen, että hallitsevan luokan on mahdotonta suorittaa merkittäviä poliittisia rikoksia (edes pikkuporvarillisen moraalin standardein).

Katsos, joku aina puhuisi, he selittävät meille alentuvasti virnuillen, ikään kuin emme ymmärtäisi että yksi plus yksi on kaksi.

Älkää huolehtiko. Meillä on homma hanskassa. Menkää takaisin unille, prolet.

Ehkä raivostuttavin piirre tässä kaikessa on liberaalien pöyhkeä itsetyytyväisyys ja totaalinen kyvyttömyys introspektioon samalla, kun he psykologisoivat niitä, jotka eivät purematta niele kaikkea, mitä hallitseva luokka heille syöttää. Eräs useimmin kuultu alentuva “totuus salaliittoteoreetikoista” on, että usko näihin määritelmällisesti tuulesta temmattuihin teorioihin kertoo irrationaalisesta turvallisuushakuisuudesta. Ajatuksena on, että salaliittoteoreetikot eivät siedä todellisuuden sattumanvaraisuutta ja kehittävät siksi itselleen satuja. He eivät pysty elämään sen kanssa, että joskus maailmanhistoriallisiin tapahtumiin on syynä vain sattuma tai yksittäinen epävakaa yksilö, liberaalit luennoivat meille.

Mutta tämä rakennelma romahtaa jo, kun sitä tarkastelee liberaalien oman halpamaisen psykologisoinnin logiikalla: mitä “lohdullista” on uskoa, että hallitseva luokka vehkeilee ihmiskunnan suurta enemmistöä, proletariaattia, vastaan samalla kun väittää olevansa sen viimekätinen turva? Mitä psykologisesti tyynnyttävää on ajatuksessa, että meidän hyväntahtoiset hallitsijamme ovat tosiasiassa valmiita uhraamaan omat suojattinsa ja jopa murhaamaan luokkapettureita omasta piiristään ylläpitääkseen nykyistä talousjärjestelmää, kaiken läpäisevää militarismia, joka elämän alueelle leviävää turvallistamista sekä yhden vaihtoehdon politiikkaa, omaa herruuttaan ja status quota?

Ei mitään.

Silti nämä halvat selitykset, mantrat ja epä-älylliset psykologisoinnit toistuvat julkisessa keskustelussa kuin tympeän rallatuksen kertosäe rikkinäiseltä vinyylilevyltä.

Salaliitot luokkavallan instrumenttina

Yhdysvaltalainen marxilainen intellektuelli, akateemikko ja poleemikko Michael Parenti on analysoinut keskustelua liittyen John F. Kennedyn murhaan vuonna 1963. Essee julkaistiin vuonna 1996 kokoelmassa nimeltä Dirty Truths. Parenti otti osaa 1990-luvun alussa leimahtaneeseen aiheesta käytyyn keskusteluun, joka alkoi Oliver Stonen menestyselokuvasta JFK vuonna 1991.

Kapitalistisen lännen 2020-luvun kalkkeutuneessa yhden totuuden ilmapiirissä tuntuu uskomattomalta, että kyseinen elokuva ja sen aiheuttama yleinen pöyristys pakottivat aikoinaaan Yhdysvaltain kongressin perustamaan lautakunnan, jonka tehtävä oli miljoonien tapaukseen liittyvien salaisiksi julistettujen virallisten asiakirjojen julkistaminen. Tutkijat ovat saaneet käyttöönsä kasoittain kiinnostavia asiakirjoja, mutta edelleen Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden valtio pimittää olennaisia dokumentteja.

Pohtikaapa sitä, toverit.

Pohtikaapa sitä seuraavan kerran, kun joku liberaali alkaa laiskan ivallisesti jälleen kerran länkyttää salaliittoteoreetikoista ja reptiliaaneista.

Miten 1960-luvun alussa tapahtuneen poliittisen murhan tutkimuksiin liittyvät dokumentit voisivat mitenkään uhata 2020-luvun Yhdysvaltain ”kansallista turvallisuutta”? Koko termi ”kansallinen turvallisuus” on menettänyt täysin merkityksensä, tai se tosiasiallisesti viittaa hallitsevan luokan turvallisuuteen. Ja Suomessa kansallinen turvallisuus -puhe on vasta yleistymässä. Jälleen olemme tragikoomisen myöhässä kansainvälisten trendien suhteen.

Ja muistakaa, että viimeisimpänä “oranssi uhka” presidentti Trump lykkäsi asiakirjojen julkistamista, jonka olisi pitänyt lain mukaan olla pakollista. Kun hallitsevan luokan edut ovat uhattuina, porvarillinen laki joustaa.

Se siitä ajatuksesta, että Trump edustaisi jotain todellista haastetta Yhdysvaltain skleroottiselle hallitsevalle luokalle. Tätä emme tietysti marxilaisina uskoneet valmiiksikaan, mutta tehtäköön tämä vielä tässä yhteydessä selväksi.

Parenti ottaa esseessään tähtäimeensä anarkistisen, maailmankuulun kanssapoleemikkonsa Noam Chomskyn, joka on johdonmukaisesti läpi vuosien asettunut vasemmistolaisesta, ns. strukturalistisesta näkökulmasta puolustamaan Warrenin komission “lopullista” selvitystä murhasta. Tämän, edelleen arkijärkenä kulkevan selityksen mukaan tekijä oli yksinäinen, epävakaa ja erittäin kommunistinen Lee Harvey Oswald ilman minkäänlaista kolmansien tahojen sekaantumista asiaan. Chomskyn argumentaation mukaan John F. Kennedy kuului itse hallitsevaan luokkaan, joten sillä ei ollut motiivia poistaa tätä vallasta. Tämän linjan argumentaatioon liittyy myös syvästi erheellinen käsitys Kennedystä ajatuksiltaan jäykkänä kylmän sodan ideologina, joka olisi valmistautunut joka tapauksessa laajentamaan Yhdysvaltain osallistumista Vietnamin konfliktiin, kuten Lyndon B. Johnson päivien sisällä Kennedyn murhasta ryhtyi tekemään. Tämän historiallisen valeen vääräksi osoittamiseen ei käsillä olevassa tekstissä ole tilaa, mutta ohjaan kiinnostuneet lukemaan John M. Newmanin uraauurtavan tutkimuksen JFK and Vietnam, jossa historioitsija ja mm. sotilastiedustelussa työskennellyt Newman käytännössä kuvailee dokumenttilähteisiin ja omaan tutkimukseensa nojaten JFK:n murhan motiivin.

Parenti huomauttaa Chomskyn luonnehdintaan Kennedystä kylmänä soturina, että samalla Chomsky tulee olettaneeksi, että CIA:lla oli Kennedyn ideologisesta luonteesta sama käsitys 1963 kuin Chomskylla 1990-luvun puolessavälissä. Parenti toteaa hapokkaasti, että “valta-asemiinsa linnoittautuneet eliitit ovat pahamaineisia siitä, että ne eivät jaa vasemmistolaisten analyytikkojen näkemyksiä asioista”. Analogiana Parenti nostaa esiin Franklin D. Rooseveltin New Deal -politiikan. Vasemmalta sen voidaan katsoa tehneen reaalisesti suhteellisen vähän työväenluokan eteen ja itse asiassa vain antaneen kapitalismille jälleen yhden mahdollisuuden jatkaa kompasteluaan kriisistä toiseen. Mutta hallitsevan luokan muut siivet ja porvariston laajat kerrostumat vihasivat Rooseveltia luokkapetturina tulipunaisella raivolla (ja jopa lähes järjestivät vallankaappauksen kenraali Smedley Butlerin johdolla, mutta se on toinen tarina) siitä huolimatta.

Parenti huomauttaa, että strukturalismiin vetoavat kommentaattorit kuten Chomsky myöntävät joskus salaliittojen ajoittaisen esiintymisen, joskin vähäpätöisten sellaisten, joilla ei juuri ole vaikutusta asioiden kulkuun. Chomsky et al. muistavat kuitenkin aina lisätä liturgian, jonka mukaan yksittäisiin tapahtumaketjuihin ja salahankkeisiin keskittyminen vie huomion tuhoisasti pois OIKEASTI tärkeistä institutionaalisen ja rakenteellisen vallan muodoista. Näin strukturalistit pakottavat keskustelun joko-tai-uralle, jossa tarkastelu on joko korrektin strukturalistista tai “konspirationaalista”, jossa ainoastaan muodottomat pimeät voimat ja salaseurat (ehkä vapaamuurariloosi nimeltä P2?) ohjaavat maailmanhistoriaa.

Chomskyn jeesusteluun instituutioista Parenti täräyttää: “Oletan, että yksi näistä Chomskyn tarkoittamista instituutioista on CIA”. Parenti määrittelee CIA:n institutionalisoiduksi salaliitoksi.

Sillä mitä muuta Yhdysvaltain julkisen valtion “uskottavasti kiellettävissä olevat” salaiset operaatiot mukaan lukien valtionpäämiesten salamurhasuunnitelmat ja vaalien manipulointi ovat kuin salaliittoja?

Salaliittoteoria – CIA:n aseistama termi?

Kirjassaan Conspiracy Theory in America professori DeHaven-Smith tekee mielenkiintoisen havainnon: sanan “salaliittoteoria” käyttö halventavassa merkityksessä on lisääntynyt mediassa selvästi 1960-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien. Lexis-Nexis-tietokannassa tekemiensä hakujen perusteella DeHaven-Smith toteaa, että ennen 1960-lukua salaliittoteoria-sanaa käytettiin erittäin harvoin ja neutraalina ilmaisuna. Sittemmin käsite salaliittoteoria on kokenut suoranaisen arkipäiväistymisen. Yksi selitys tälle saattaa olla CIA:n alun perin salaisessa muistiossa, joka lähetettiin vuonna 1967 CIA:n asemapäälliköille.

Muistion otsikko on Countering Criticism of the Warren Report eli “Warren raportin kritiikin torjunta”. The New York Timesin (ironia paljastuu hieman myöhemmin) julkisuuslainsäädäntöön perustuvan tiedustelun perusteella vuonna 1976 paljastuneessa muistiossa asemapäälliköitä ohjeistetaan kädestä pitäen torjumaan eli nykyslangilla “debunkkaamaan” väitteitä liittyen kyseenalaisiin piirteisiin virallisessa versiossa JFK:n murhasta. Suositukset kuulostavat hätkähdyttävän tutuilta, koska niiden mukaisia argumentteja kuulee edelleen usein: väitetty salaliitto JFK:n surmaamiseksi olisi välttämättä niin laaja, että “joku puhuisi” eikä sitä voisi pitää salassa, salaliittoteoreetikkoja ajavat “älyllinen ylpeys”, pakkomielteet ja muut psykologiset patologiat tai vaihtoehtoisesti rahallinen hyöty. Merkittävää tässä on CIA:n sanavalinta conspiracy theorists, jonka käyttö ennen muistion julkaisua ei siis ollut yleistä.

CIA:n johto kehottaa asemapäälliköitä hyödyntämään “propaganda-agenttejaan” (engl. propaganda assets)
Yhdysvaltain hallitsevalle luokalle — CIA:n perustivat Wall Streetin pankiirit ja lakimiehet — hyväksyttävän totuuden levittämisessä. Watergatesta julkisuuteen raketoinut Carl Bernstein paljasti Rolling Stonessa vuosikymmen myöhemmin vuonna 1977, että Mockingbirdiksi (suom. matkijalintu) kutsutun operaation puitteissa pelkästään USA:ssa 400 “riippumatonta” journalistia oli toiminut CIA:n käskyjen mukaan. Heidän joukossaan olivat mm. The New York Timesin (ironiavaroitus) julkaisija Arthur Sulzberger, vaikutusvaltainen kolumnisti Stewart Alsop sekä koko Time-lehden organisaatio.

Muistiossa CIA ei siis viitannut propaganda-agentteinaan mihinkään paikallislehtien reporttereihin vaan maailman vaikutusvaltaisimpiin journalisteihin.

Salaliitot ja historiallinen välttämättömyys

Friedrich Engelsin määritelmän mukaan valtio on pohjimmiltaan joukko “aseistettuja ihmisvartaloita”. Engelsin ytimeen porautuvaa analyysia meidän tulee marxilaisina soveltaa kaikissa olosuhteissa, kaikkiin historiallisiin ilmiöihin. Meidän ei tule antaa pikkuporvarillisen jankkauksen salaliittoteorioista ja niihin uskovista hyväuskoisista hölmöistä häiritä meitä ja viedä katsettamme pois luokkataistelun todellisesta luonteesta. Katsokaamme totuutta suoraan silmiin: porvarivaltion todellinen ydin on väkivalta. Tästä näkökulmasta mikään toimenpide ei lopulta ole liian alhainen porvarivaltion edustajille, mikään teko ei liian likainen.

Kuten Leon Trotski erittelee tekstissään Heidän moraalinsa ja meidän, pikkuporvarillinen moralisointi on pintakuohua, josta liberaalit ovat valmiita opportunistisesti luistamaan heti kun tilanne niin vaatii ja porvariston intressit ovat uhattuina. Jos laajemmat liberaalit kerrostumat eivät innokkaasti kannatakaan sortoa ja kommunismin tukahduttamista raa’alla väkivallalla, ovat he valmiita vähintään kääntämään katseensa. Historiallinen välttämättömyys ilmaisee itsensä joskus sattumien kautta, joskus salaliittojen muodossa. Se, että Napoleon Bonaparte, Josif Stalin tai Donald Trump olisivat kukin voineet olla myös joku toinen hallitsevan luokan keulakuva ei poista näiden yksittäisten ihmisten erityispiirteiden vaikutusta kussakin historiallisessa tilanteessa.

Historian kulkua ohjaavat dialektiikan lait, mutta eivät mekaanisesti vaan ihmisten kautta. Luokkien, ja joskus kabaalien, klikkien, eturyhmien tai peräti yksittäisten henkilöiden kautta. Marxilainen historiakäsitys ei ole mekanistinen saati deterministinen, kuten kapitalismin apologistit väittävät ja ovat väittäneet niin kauan kuin kommunismi on ollut uhka heidän hegemonialleen.

Se, että Yhdysvaltain hallitsevan luokan elementit vehkeilivät surmatakseen John F. Kennedyn tai että Naton korkein johto tietoisesti hyväksyi terrorin eurooppalaisia siviilipopulaatioita kohtaan ei ole ristiriidassa sen kanssa, että historiallinen kehitys etenee dialektisen materialismin mukaisesti.

Leon Trotski määritteli Neljännen internationaalin periaatteet sanoin, jotka ovat hyvä ohjenuora kaikille marxisteille:

Kohdata todellisuus silmästä silmään; kieltäytyä hakemasta helpointa reittiä; kutsua asioita niiden oikeilla nimillä; puhua massoille aina totta, miten kitkerää tahansa se olisikin; olla pelkäämättä vastoinkäymisiä; olla totuudellinen niin pienissä kuin suurissakin asioissa; perustaa ohjelmansa luokkataistelun logiikalle; olla urhea, kun toiminnan hetki tulee.

Meidän tehtävämme marxisteina on analysoida ihmiskunnan kehityksen pohjavirtauksia historiallisen materialismin menetelmin, ei antautua väittelemään yksittäisistä tapahtumista pikkuporvarillisten ennakkoluulojen, ylimielisten olettamusten ja silkan tietämättömyyden pohjalta.

---

Postscript kahdesta ajankohtaisesta uutisesta lokakuussa 2022

Lokakuussa 2022 esiintyi julkisuudessa kaksi tapausta, jotka demonstroivat erinomaisesti yllä esittämäni kritiikin relevanssin.

1. Qatarilainen ja hyvin porvarillinen Al-Jazeera julkaisi perusteellisen journalistisen pommin brittiläisen Labour-puolueen sisäisestä valtataistelusta nimellä The Labour Files.

Osa 1 https://www.youtube.com/watch?v=elp18OvnNV0
Osa 2 https://www.youtube.com/watch?v=5DTMF0MSXng
Osa 3 https://www.youtube.com/watch?v=P-cHBQf5z_M
Osa 4 https://www.youtube.com/watch?v=db-Gpmfajp8

Tai reportaasin olisi paremminkin PITÄNYT olla journalistinen pommi. Valtavirtamedia on pääsääntöisesti vaiennut kuoliaaksi jutun, jossa vuodettuun sähköpostikirjeenvaihtoon perustuen vedenpitävästi todistetaan Labourin puoluebyrokratian torpedoineen oman johtajansa Jeremy Corbynin puheenjohtajuuden valehtelemalla, mustamaalaamalla, kiusaamalla ja vakoilemalla Corbynille lojaaleja jäseniään. Samalla kun Corbyn absurdisti maalattiin juutalaisvihamieliseksi kiihkoilijaksi, puolueessa rehotti rasismi mm. tummaihoisia ja palestiinalaisia jäseniä kohtaan sekä räikeä misogynia. Nykyinen puheenjohtaja Sir Keir Starmer on ollut toiminnasta tietoinen.

“Jos uutinen on mehevä, totta kai mediat raportoivat sen.”

Ei pidä paikkaansa.

“Joku aina puhuu, salaliittoja ei voi pitää salaisina ikinä kauaa.”

Ei näemmä tarvitse edes huolehtia salassapidosta, kun globaali uutismedia voi julkaista moniosaisen reportaasin läntisen kehittyneen teollisuusmaan toisesta valtapuolueesta, jossa julkistetaan salaliittoon osallisille raskauttavia meilejä ilman että mitään tapahtuu tai mikään muuttuu.

2. Itämerellä sattunut Venäjän kaasuputken sabotaasi. Ilman todisteiden häivääkään länsimediat syyttivät tapahtuneesta muutaman tunnin kuluessa Venäjää. Syyllisiksi tarjottiin mm. venäläisiä kalastusaluksia, jotka olisivat yön pimeydessä salaa häärineet eräässä maailman tarkimmin valvoituista merialueista, Nato-jäsenmaiden välittömässä läheisyydessä. Kremlin ohjauksessa Venäjän omaa infrastruktuuria sabotoivat kalastusalukset eivät siis täytä “salaliittoteorian” tunnusmerkistöä, kun taas epäilyt Yhdysvaltain osallisuudesta (jota puoltaisi mm. USA:n selkeä intressi vapauttaa Euroopan markkinoita omalle kaasulleen) sivuutetaan totutulla loukkaantuneella ylimielisyydellä.