Kuva: Vallankaappauksen vastainen mielenosoitus Tunisian pääkaupungissa vuonna 2021. Dodos photography, CC BY-SA 4.0.

Joulukuun 17. päivänä vuonna 2010 katukauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä palamaan Sidi Bouzidin kaupungin pormestarin toimiston ulkopuolella, Tunisiassa. Bouazidin myyntikärry ja tuotteet oli takavarikoitu tuntia aiemmin. Hän kuoli saamiinsa vammoihin kaksi viikkoa myöhemmin.

Bouazidin luokkavihan purkauksen ja polttoitsemurhan syynä oli ratkaisematon taloudellinen epätoivo. Polttoitsemurha on ollut ja on edelleenkin poliittisen protestin äärimmäinen muoto monissa arabimaissa ja Lähi-idän alueella. Joulukuun 17. päivän tapahtumat käynnistivät ”arabikevääksi” kutsutun tapahtumaketjun. Arabiproletariaatti monissa maissa oli elänyt hirmuhallintojen alla vuosikymmeniä ja kärsinyt köyhyydestä, syrjäytymisestä ja kaikinpuolisesta sorrosta. ”Arabikevään” tapahtumiin kuului Tunisian Zine el-Abidine Ben Alin diktatuurin kaatumisen lisäksi Egyptin presidentti Hosni Mubarakin ero, Jemenin vallankumous ja presidentti Ali Abdullah Salehin syrjäyttäminen sekä Libyan sisällissota ja presidentti Muammar Gaddafin kuolema.

Uusliberaalissa lännessä ”arabikevättä” tuettiin ja kannustettiin, mutta ei hirmuhallintojen kaatumisen takia, vaan uusliberaalien intressien vuoksi: länsi sai lisää jalansijaa Lähi-idässä, ja pystyi vähentämään esimerkiksi Venäjän ja Turkin vaikutusvaltaa alueella. ”Arabikevään” aikana ja sitä seuranneissa kriiseissä erityisesti Yhdysvallat on pyrkinyt käännyttämään puolelleen Venäjän entisiä liittolaisia, kuten Libyaa, Irakia, Jemeniä, Syyriaa, Libanonia ja Egyptiä. Valtataistelun keskellä Lähi-idän proletaarit elävät monin paikoin helvetillisissä oloissa keskellä sotaa, terrorismia, köyhyyttä ja pakolaisuutta.

Nyt, yli kymmenen vuotta ”arabikevään” jälkeen, Tunisian poliittiset ristiriidat maallis-porvarillisen lännen ja teokraattis-porvarillisen islamin välillä ovat kärjistyneet.

Talouskriisi ja kansainvälisen pääoman virta Tunisiaan

Vuoden 2019 lopulla alkanut koronapandemia järkytti talouden normaalitilaa kaikkialla, mutta erityisen pahasti globaalissa etelässä. Pandemian aiheuttama taloudellinen romahdus oli tärkein syy poliittisten kriisien puhkeamiseen myös Tunisiassa. Maan matkailuala ja maatalous- ja teollisuussektorit kärsivät pahoin, mikä johti Tunisian talouden supistumiseen noin 9 % vuonna 2020. Virallisten tilastotietojen mukaan työttömyysaste yleisesti oli noin 18 % ja nuorisotyöttömyysaste yli 40 % vuoden 2020 lopussa. Tuotannon supistuminen johti hintojen nousuun sekä valtion budjetin valtavaan alijäämään, jonka arvioitiin olevan noin 10 % vuoden 2020 bruttokansantuotteesta.

Talousromahduksen myötä amerikkalaiset, eurooppalaiset ja muut kansainväliset imperialistiset pankit ja yritykset alkoivat käyttää hyväkseen huonontuvia olosuhteita Tunisiassa ja Lähi-idän alueella yleensä. Näihin tahoihin kuuluu muun muassa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki (EBRD), Afrikan kehityspankki (AfDB), Euroopan investointipankki (EIP) ja Kuwait Fund For Arab Economic Development (KFAED). Suomen valtio osallistuu kehitysyhteistyöhön esimerkiksi Finnpartnershipin ja Investointituki kehitysmaille -rahoitusinstrumentin (PIF) kautta.

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) yrittää ajaa omaa talouspolitiikkaansa suuryritysten ja pankkien lisäksi Tunisian valtion kautta kehitysyhteistyöhankkeiden, talouden uudistamisen, liiketoimintaympäristön kehittämisen, koronaepidemian torjunnan rahoituksen ja sosiaaliturvan ja infrastruktuurin uudistamisen avulla. Tunisian hallituksen odotetaan saavan IMF:ltä 4 miljardin dollarin lainan sillä ehdolla, että hallitus toteuttaa useita porvarillisia talousuudistuksia neljän vuoden aikana. IMF lykkäsi lainapäätöstä viimeksi joulukuussa 2022.

Kansainvälisten lainojen ehtoihin kuuluu korkojen ja verojen nostamista, yksityistämistä, palveluiden ja julkisten menojen vähentämistä, peruselintarvikkeiden tukien leikkaamista, palkkojen alentamista sekä valuutan devalvoimista. Kaikki tämä Tunisian kapitalistiseen tuotantoon mahdollisesti kohdistuvien riskien torjumiseksi sekä sen talousjärjestelmän ja poliittisen järjestelmän vakauttamiseksi.

Politiikan, jossa velkoja annetaan vastineeksi yksityisten voittojen turvaamisesta, ytimenä on pääoman ja kaupan vapauttaminen kaikista rajoituksista. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä on siirtymässä uusliberaalin järjestelmän herruuden ja dominoinnin vaiheeseen, jossa sorretut ja köyhät luokat kärsivät ensimmäisinä tuotannon kaaoksesta.

Tunisian yleinen ammattiliitto (UGTT) on toistuvasti lakkoillut IMF:n asettamien vaatimusten estämiseksi, viimeksi tammikuussa 2023.

Länsi-imperialismin ja islamismin konflikti

Poliittiseen ja taloudelliseen kriisiin ajautuneen Tunisian presidenttinä on ollut lokakuusta 2019 alkaen juristi ja lakitieteen professori Kais Saied. Saied on kaudellaan keskittänyt valtaa monin tavoin itselleen, ja pyrkinyt heikentämään Tunisian suurinta puoluetta, islamistista Ennahdaa, muun muassa esittäen maan talousvaikeuksien johtuvan islamistisesta terrorismista ja kansainvälisestä muslimiveljeskunnasta. Saied pyrkii ajamaan Ranskan ja sen presidentti Emmanuel Macronin mallin mukaista muslimivihamielistä politiikkaa Tunisiassa.

Vastauksena kiihtyviin hallituksenvastaisiin protesteihin Saied toteutti heinäkuussa 2021 vallankaappauksen määräten armeijan keskeyttämään parlamentin toiminnan ja erottaen pääministeri Hichem Mechichin. Presidentti sai käsiinsä täyden toimeenpano- ja lainsäädäntövallan, ja ajoi Tunisian lähestulkoon sisällissodan partaalle. Ennahdan johtaja Rašid al-Ghannuši järjesti mielenosoituksia Saiedin hallintoa vastaan. Saiedia tukevat mielenosoitukset olivat myös suuria.

Seuraava pääministeri, sitoutumaton teknokraatti Najla Bouden, aloitti toimessaan vuoden 2021 lokakuussa, mutta saman vuoden joulukuussa Saied ilmoitti, että parlamentin toiminta pysyy keskeytettynä seuraavan vuoden ajan, joulukuun 2022 parlamenttivaaleihin asti. Syyksi Saied ilmoitti taloudellisen kriisin jatkumisen ja koronaepidemian torjunnan epäonnistumisen.

6. helmikuuta 2022 Saied hajotti Tunisian korkeimman tuomioistuimen, ottaen haltuunsa viimeisenkin vallan kolmijako-opin mukaisen hallinnon haaran. 30. maaliskuuta, kahdeksan kuukautta parlamentin toiminnan keskeyttämisen jälkeen, Saied määräsi parlamentin muodollisen hajottamisen, ”valtion ja sen instituutioiden säilyttämiseksi”.

Saied käyttää hyvin samanlaista retoriikkaa ”väestönvaihdosta”, kuin mitä kuullaan eurooppalaisilta ja pohjoisamerikkalaisilta rasisteilta. 21. helmikuuta 2023 pitämässään puheessa Saied vaati ”kiireellisiä toimenpiteitä” Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulevien laittomien siirtolaisten ”virran” pysäyttämiseksi. Siirtolaisuus on Saiedin mukaan osa ”rikollista järjestelyä muuttaa Tunisia kokonaan afrikkalaiseksi, rikkoen sen yhteyden arabi- ja muslimimaailmaan”.

Helmikuun 2023 alusta alkaen ainakin kymmenen tunisialaista oppositiopoliitikkoa on pidätetty, mukaan lukien maan suurimman oppositionblokin, Kansallisen pelastusrintaman (engl. National Salvation Front, NSFT) jäsen Ben Mbarek. Mbarek, joka on myös Citizens Against the Coup (suom. Kansalaiset vallankaappausta vastaan) -ryhmän johtaja, on ryhtynyt nälkälakkoon pidätyksen jälkeen. NSFT järjesti 6. maaliskuuta hallinnon kielloista huolimatta suuren mielenosoituksen vaatien kaikkien pidätettyjen vapauttamista. Oppositioblokin johtaja, Ahmed Najib Chebbi, huomautti puheessaan myös Tunisian liittolaisten, kuten Ranskan, Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen, tuominneen pidätykset.

Saied edustaa länsimaista liberaalidemokratiaa ja ranskalaista imperialismia Tunisiassa. Ennahda-puolue ja sen johtaja al-Ghannuši asettuvat Saiedia vastaan teokraattisen islamin puolesta; nämä osapuolet kiistelevät keskenään siitä, kuinka porvarivalta ja pääoman kasaantuminen turvataan Tunisiassa, kuinka proletariaatin sortamista tulee jatkaa. Kummatkin vaihtoehdot asettuvat kansainvälisen monopolikapitalistisen järjestelmän viitekehykseen, globaaliin kapitalistiseen verkostoon. Osa taloudellisista motiiveista heijastelee Välimeren altaan kaasukiistaa, ja erityisesti Turkin ja Ranskan välisiä erimielisyyksiä ja kamppailua Pohjois-Afrikan maiden hallinnasta.

Tunisia erityisesti on tärkeä portti sen naapurimaa Libyan hallintaan. Libya oli aikoinaan ottomaanien, Turkin valtion edeltäjän, hallinnassa, ja edelleenkin suurin osa libyalaisesta öljystä virtaa Turkkiin. Libyan toisen sisällissodan aikana vuosina 2014-2020 Ranska ja Turkki tukivat sodan vastakkaisia osapuolia – huomionarvoista on, että kyseessä on kaksi Nato-maata. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan myös kritisoi Tunisian presidentti Saiedin päätöstä hajottaa parlamentti maaliskuussa 2022; vastauksena kritiikkiin Tunisia kutsui takaisin Turkin suurlähettiläänsä.

Tunisian luokkataistelun tilanne ja tulevaisuuden suunta

Kapitalistinen globaali järjestelmä, imperialismi, ei ole jättänyt sijaa kansallisten porvareiden edistykselliselle politiikalle. Imperialismi on sulauttanut yhteen kaikkien maiden porvariluokat yhdessä kansainvälisen proletaarien sortamiseen ja syrjäyttämiseen, ahneuden, rasismin ja sotien lietsomiseen ja demokraattisten perusoikeuden kumoamiseen. Tunisia ei ole saari tässä maailmanpoliittisessa järjestelmässä, eikä sitä voi käsitellä erillisenä globaalista taloudellisesta tilanteesta.

Ben Ali -diktatuurin kukistumisesta huolimatta, ns. arabikevät ei pystynyt nostamaan esiin proletaarista, vallankumouksellista vaihtoehtoa Tunisiassa sen enempää kuin muuallakaan. Tämä johtuu osittain imperialismin aktiivisesta väärän tiedon ja syrjäyttämisen politiikasta, jonka se kehitti ja käynnisti koko alueella tukemalla yhtä poliittisista vaihtoehdoista oman etunsa varmistamiseksi. Kommunismin ja marxilaisuuden vastustaminen on ollut Yhdysvaltojen kansainvälisen strategian ydin toisesta maailmansodasta lähtien; se on valmis tukemaan mitä tahansa poliittista tahoa, joka asettuu työläisiä vastaan. Lähi-idän liberaalit yrittävät toteuttaa arabimaailmassa Ranskan mallin mukaista sekularistista politiikkaa, joka, työväenluokkaisen politiikan puuttuessa, on luonut kasvualustan teokraattisille islamistisille puolueille. Näihin kuuluu muslimiveljeskunta ja Iranin shiiahallinto, taliban Afganistanissa, ja monet muut islamistiset puolueet Egyptissä, Tunisiassa, Libanonissa, Jemenissä, Irakissa ja muissa arabimaissa.

On varmaa, että nämä porvarilliset muutokset ja vallankaappaukset hallitsevissa elimissä eivät paranna työväenluokan ja koko Tunisian proletariaatin toimeentuloa ja asemaa. Poliittiset kriisit tulevat pahenemaan talouskriisin seurauksena: inflaatio ja Tunisian valtion ottamien velkojen ehdot hankaloittavat miljoonien elämää sorretuissa luokissa ja kerroksissa.

Vallankumouksellisten proletaarien pitää irtautua kokonaan reformistien ja muiden vanhojen blokkien kommunistien ja sosiaalidemokraattien puolueista ja järjestäytyä ajamaan itsenäistä työväenluokkaista linjaa Tunisiassa ja muualla arabimaailmassa.