Kaikki kirjoittajan Juho Tamminen artikkelit

Ihmisoikeuskomissaari: Turvapaikanhakijoiden säilöönotto lopetettava välittömästi – Suomen viranomaiset eivät kommentoi

Kuluneen viikon torstaina Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaari Dunja Mijatović vaati jäsenvaltioita lopettamaan turvapaikanhakijoiden säilöönoton koronakriisin jatkuessa. Ainakin Belgia, Espanja, Alankomaat sekä Iso-Britannia ovat ilmoittaneet ryhtyvänsä toimiin.

Pandemia vaikuttaa myös turvapaikanhakijoihin Suomessa. Aiheesta on kuitenkin saatavilla tietoa niukasti. Viime tiistaina Yle uutisoi Joutsenon säilöönottokeskuksen asukkaiden syömälakosta.

Proletaarit haastatteli Stop Deportations -vapaaehtoisverkoston aktivisti Outi Poppia vangittujen turvapaikanhakijoiden tilanteesta.

Säilöönotoille ei perusteita

Turvapaikanhakijan vangitsemisen perusteena on maasta poistaminen. Nyt, kun pandemian seurauksena ketään ei voida käytännössä palauttaa, ei säilöönotoille ole perusteita.

Poliisi voisi milloin tahansa purkaa säilöönottovaatimuksen. Turvapaikanhakijoiden vapauttamiseksi riittää poliisin ilmoitus siitä, ettei ole perusteita pitää henkilöitä vankeudessa.

Tällä hetkellä vaikuttaisi kuitenkin, että poliisilla on vahva tahto jatkaa säilöönottoja, huolimatta Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaarin vetoomuksesta.

– Tiedusteltaessa poliisi on vastannut vain, että ”palautukset ovat vähäisiä” ja että ”hiljaista on”, kertoo Outi Popp.

Mikäli poliisissa myönnettäisiin, että pakkopalautuksia ei nyt toteuteta lainkaan, poliisin olisi vaikeaa perustella säilöönottojen jatkamista.

Säilöönotto on monella tapaa tavallista vankeusrangaistusta tiukempi toimenpide. Säilössä olevien henkilöiden liikkuminen on vähemmän vapaata ja toiminta rajatumpaa. Sen lisäksi moni säilöön otettu ei tiedä, miten pitkään vankeus kestää, ja odottaako vapautumisen jälkeen paluulento potentiaalisesti hengenvaarallisiin oloihin.

Turvapaikanhakijoiden oikeusturva on ylipäätään heikompi kuin muun väestön. Sitä heikennettiin edellisen hallituksen kaudella, ja mahdolliset muutokset vievät pitkään.

Suomella jo aiempi langettava päätös

Vaikka pakkopalautukset Irakiin keskeytettiin jo syksyllä 2018, kun Irakin hallitus ilmoitti vastustavansa kansalaistensa pakkopalautusta, on Irakiin jatkettu ns. ”vapaaehtoisia palautuksia”. On eri asia, miten vapaaehtoista palaaminen tosiasiassa on.

Suomi sai langettavan päätöksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta, kun ”vapaaehtoisesti” Irakiin palannut käännytetty turvapaikanhakija sai surmansa vain viikkoja paluunsa jälkeen. Tästä huolimatta “vapaaehtoisuuteen” perustuvia palautuksia jatkettiin, kertoi Yle uutiset helmikuussa.

– Sen lisäksi Afganistaniin on ennen koronatilannetta pakkopalautettu ihmisiä n. kerran kahdessa viikossa, arvioi Popp.

Pakkopalauttamalla Suomi tuomitsee ihmisiä, jotka voitaisi pelastaa, tarpeettomaan kärsimykseen ja pahimmissa tapauksissa kuolemaan.

Kasvava terveysriski säilöönottokeskuksissa

Tilanne on kestämätön. Säilöönottokeskuksen ahtaissa elinoloissa sosiaalinen eristäytyminen koronan takia ei ole käytännössä mahdollista.

Sen lisäksi useat turvapaikanhakijat kuuluvat riskiryhmiin; vaikeat olot ja raskas turvapaikkaprosessi luovat ahdistusta ja stressiä, jotka pahentavat jo olemassa olevia terveysongelmia. Henkisen ja fyysisen kärsimyksen määrä on suuri.

Syntyy erittäin rumaa jälkeä, mikäli koronavirus leviää säilöönottokeskuksiin. Näin on käynyt jo Ruotsissa. Sairaanhoito on keskuksissa minimitasoa, ja lääkärille pääseminen vaikeata. Säilöönotettuja on aiemmin vapautettu terveyssyistä; nyt sille on erittäin akuutti ja kiireellinen syy.

Stop Deportations –verkoston tietojen perusteella Joutsenon säilössä tiedetään olevan henkilöitä, joilla on ollut aikaisempia hengitystiesairauksia, mutta vapautuksia ei silti ole edes harkittu.

Viranomaiset eivät kommentoi vaatimusta

Suomen viranomaiset eivät ole aktivistien pyynnöistä huolimatta kommentoineet Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaarin vaatimusta lainkaan.

Toki kaikki viranomaiset ovat enemmän tai vähemmän kiireisiä, mutta ei voi olla niin, että yksikään henkilö ei kykene kommentoimaan vastuullaan olevien ihmishenkien kohtaloa. Sen sijaan Joutsenon vastaanottokeskuksen apulaisjohtaja Antti Jäppinen on esittänyt varsin ikäviä kommentteja mediassa nälkälakkolaisista.

Viranomaiset ovat sitoutuneet olemaan kommentoimatta yksittäistapauksia, mutta MTV:lle antamassaan haastattelussa Jäppinen sanoo ”Yksi asian äänekkäimmistä esilletuojista oli syömässä jo eilen”.

– Tällainen kiusaava puhe on asiatonta ihmiseltä, jonka tehtävänä on huolehtia erittäin haavoittuvassa asemassa olevista, ihmettelee Popp.

Ihmisten tuella on väliä

Ajantasaisen tiedon saaminen pakkopalautuksista on hankalaa.

– Viranomaiset antavat käännytyksistä ja säilöönotetuista lukuja jälkikäteen, mutta niistä ei kerrota silloin kun ne tapahtuvat. Monet säilöönotot ja käännytykset jäävät siis pimentoon, Outi Popp kertoo.

Vapaaehtoiset pystyvät neuvomaan ja auttamaan säilöönotettuja vain jos heihin otetaan yhteyttä, ja he toimivat usein yhteistyössä oikeusavustajien kanssa.

– Säilöönoton ja pakkopalautuksen voi pysäyttää vain laillisin keinoin, esimerkiksi oikeuden päätöksellä tai terveydentilan vuoksi.

Mielenosoitukset ovat kuitenkin tärkeä tapa osoittaa solidaarisuutta ja kansalaismielipidettä.

– Mediahuomio tuo myös valoa turvapaikanhakijoiden käännytyksiin, joita viranomaiset haluavat toteuttaa mieluummin huomaamattomasti, Popp toteaa.

Lue myös Joutsenon säilöönottoyksikön nälkälakkolaisten viesti. Lisää yleistietoa pakkopalautuksista löydät esimerkiksi Stop Deportations –verkoston sivuilta ja twitteristä.

Postin johdolle taas tuntuvat bonukset – olemmeko samassa veneessä?

Nyt poikkeustila-aikana kuulemme yhä enemmän sitä, miten olemme ”kaikki samassa veneessä”. Kaikkien pitää nyt puhaltaa yhteen hiileen niin tästäkin selvitään, tarvitaan talvisodan henkeä ja niin edespäin.

Kuten olemme aiemmin kirjoittaneet, nämä talkoot eivät taaskaan koske kaikkia yhtä lailla. Moni matalapalkka-alalla työskentelevä on saanut viime päivinä kuulla olevansa välttämättömyys yhteiskunnan pyörimiselle, mutta palkkakuitti kertoo toista tarinaa.

Myös postinjakelu on tärkeää eristyksen aikana. Etäasioinnin korostuessa logistiikan merkitys korostuu. Posti on jo aikaisemmin ottanut hoitaakseen kotihoidon tehtäviä, ja etenkin syrjäseuduilla huolehtii monien vähempiosaisten jokapäiväisen arjen sujuvuudesta. Posti hoitaa myös elintarvikekuljetusta, minkä merkitys oletettavasti korostuu, kun epidemian leviämistä hillitään liikkumista rajoittamalla.

Siitä ei ole kauaa aikaa, kun Postin johdon sikamaisuus ja valtion porvarillinen omistajaohjaus kaatoivat hallituksen. Postilaiset joutuivat taistelemaan kynsin ja hampain työehtojensa heikentämistä vastaan, ja työnantajapuoli käytti kaikki vippaskonstit. Nyt Postin johdolle on luvassa kaksinkertaiset bonukset seuraavien kolmen vuoden aikana. Suurin summa on jopa 60% palkasta.

Syytä bonuksille ei kerrottu tarkasti, vaan niiden sanotaan ”liittyvän eräisiin aikaisempien vuosien projekteihin”. Kyyninen tarkastelija voisi veikata, että yksi näistä ”projekteista” oli työehtojen polkeminen ja työvoiman halpuuttaminen. On aivan pöyristyttävää toimintaa sekä Postin johdolta, että vasemmistolaiseksi itseään kutsuvalta hallitukselta, että viimevuotisesta postikiistasta huolimatta johtoa palkitaan näin avokätisesti.

Varsinkin, kun samanaikaisesti Postin tytäryhtiö Transval on jo aloittanut YT-neuvottelut ja posti lomauttaa ja osa-aikaistaa huomattavan määrän työntekijöitään. En usko, että nämä myöskään jäävät viimeisiksi lomautuksiksi, kun joka tuutista povataan uutta lamaa koronaepidemian takia.

Ei ehkä ihan mene jakeluun. Olisi houkuttelevaa sanoa, että en ymmärrä tätä toimintaa, ja että omistajaohjaus on hölmöä ja lyhytnäköistä. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan kuten jo aiemman postikiistan aikana kerroimme, kyse on luokkakantaisesta ilmiöstä. Työehtojen heikennys ja palkkojen laskeminen ovat kapitalismille normaaleja, väistämättömiä toimintoja.

Kyse ei ole siitä, että päättäjämme olisivat hölmöjä, vaan siitä, että he ovat häikäilemättömiä porvareita. Omistajaohjauksesta vastaava hallitus voisi milloin tahansa sanoa, että nyt tälle on pantava piste, bonukset jäihin, kerran ollaan samassa veneessä. Koska näin ei tehdä, voidaan tästä päätellä vain, että hallitus harjoittaa järjestelmällisesti porvarillista omistajaohjauspolitiikkaa.

Olemme todellakin samassa veneessä. Aivan kuin airoihin kahlehditut kaleeriorjat ja kannella patsastelevat aateliset, keikumme samoilla aalloilla. Vaan ero on siinä, että toisten työ vie laivaa eteenpäin samalla, kun toiset vain nauttivat auringosta.

Luulevatko Postin johto ja Suomen hallitus, että Postin työntekijät ovat unohtaneet alle vuosi sitten käydyn työtaistelun? Pelaavatko he ehkä sillä oletuksella, että koronan takia kukaan ei ryhdy vastarintaan? Me muistamme poikkeusolojen jälkeenkin, ketkä tämän yhteiskunnan pitävät pystyssä, ja kenen työ on välttämätöntä.

Kuva: Postin lakkolaisia marraskuussa 2019.

Kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma?

Suomen nykyinen hallitus on kutsunut ympäristöpolitiikkaansa maailman kunnianhimoisimmaksi ilmasto-ohjelmaksi. Tarkoitus on tehdä Suomesta hiilineutraali vuoteen 2035. Onko näillä suunnitelmilla toivoakaan toteutumisesta?

Artikkelin kuvan olen muuten ottanut viime viikolla. Siinä varsinaissuomalainen metsä uinuu helmikuisen lumipeitteen alla.

***

Ensikäteen kritiikkiä voi esittää siitä, ettei hiilineutraalius yksinkertaisesti riitä, jos ilmastonmuutos halutaan saada kuriin – tarvitaan hiilinegatiivisuutta. Käytännössä tämä vaatii hiilinielujen kasvattamista: ilmakehän hiilidioksidia täytyy saada vuosittain sidottua enemmän kuin nyt syntyvät päästöt kasvattavat pitoisuutta.

Voimme toki tyytyä sanomaan, että ihmeitä ei voi tehdä, ja Roomaakaan ei rakennettu päivässä, mutta mikäli kyseessä todella on ”maailman kunnianhimoisin ilmasto-ohjelma”, voisi olettaa, että sillä pyritään hiilinielujen radikaaliin kasvattamiseen ja äkkiä.

Valtakunnallisista lehdistä olemme saaneet jälleen lukea siitä, että tavoitteet takkuavat ja hallitusta vaivaa eripura ilmastopolitiikasta. Tilanne on erityisen hälyttävä, sillä viime vuoden marraskuussa julkaistu laskelma osoitti, että metsien hiilinielujen kapasiteetti on yliarvioitu lähes kaksinkertaisesti.

Vielä vuonna 2018 arvioitiin, että Suomen metsät kykenisivät sitomaan lähes puolet kaikesta Suomessa syntyvistä hiilidioksidipäästöistä. Uusi laskelma paljastaa, että hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä ei riitä 22 miljoonan tonnin päästövähennys – joka muuten on kaksinkertaisesti koko Suomen tieliikenteen aiheuttama päästömäärä. Sen sijaan tarvitaan n. 39 miljoonan tonnin päästövähennys nykytilasta, mikäli halutaan päästä hiilineutraaliuteen.

Negatiivisuudesta puhumattakaan.

Hallituskriisi näytti jo olevan lähellä, kun Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Maria Ohisalo teki näyttävän ulosmarssin Kesärannasta hallituspuolueiden keskustellessa ilmastopoliittisista toimista. Vihreät kuitenkin palasivat nöyrästi ruotuun ja laiha sopu saatiin aikaan. Pääministeri Sanna Marin sanoi tiedotustilaisuudessa, ettei hallituksen pidä keskittyä metsähakkuiden vähentämiseen. Tämä tilanteessa, jossa hiilinielut on todettu auttamattoman riittämättömiksi!

Marin totesi, että on tärkeämpää keskittyä päästövähennyksiin. On sanomattakin selvää, että tämä päätös palvelee metsäteollisuuden etuja, noh, koko planeetan tulevaisuuden kustannuksella. Varsinkin nyt, kun olemme kokeneet käytännössä ikuisen marraskuun talven sijaan, kun hyönteiskanta uhkaa romahtaa, ruissato kärsii lumettomuudesta, lajien monimuotoisuus on alhaisempaa kuin koskaan, jne. jne. Luulisi hälytyskellojen soivan!

Tämäkö on nyt sitä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa?

Hallituksen toimiin tyytymättömät osoittavat usein Keskustan suuntaan, kun puhutaan ”vasemmistolaisen” hallituksemme taantumuksellisesta politiikasta. Toinen syntipukki on edellinen hallitus, joka toki teki suurta vahinkoa, mutta on silkkaa poliittista teatteria sanoa, että kaikki aika menee Sipilän tekemien reikien paikkailuun. Hallitusta ei johda Keskusta, ja jos johtaakin, osoittaa se vain muiden puolueiden selkärangattomuuden ja lupausten tyhjyyden!

Ympäristöasioita ajavana puolueena esiintyvä Vihreät teki ulosmarssillaan jälleen saman tempun, kuin lukemattoman monta kertaa aiemmin (esim. ydinvoimakysymyksessä, Talvivaarassa, nyt metsätaloudessa ym. Näyttävä protestiliike, jolla turvataan omien äänestäjien luottamus, kuitenkaan riskeeraamatta vallankahvaa pätkääkään. Tämä ei toki ole pelkästään Vihreiden synti: porvarillinen parlamentarismi on pohjimmiltaan teatteria, jossa mielikuvat vaikuttavat tekoja enemmän. Siispä Vihreät voivat jatkossakin esiintyä ympäristön puolustajina, vaikka konkreettiset teot puhuvat päinvastaista.

Kunnianhimoinen politiikka porvarillisessa järjestelmässä ei suinkaan tarkoita tavoitteiden väsymätöntä ajamista ja jatkuvaa kamppailua oikeudenmukaisuuden puolesta. Se tarkoittaa ennemminkin kirjaimellisesti kunnian himoitsemista.

Kunnian perässä porvaripoliitikot ovat, eivät edistyksen! Mainetta ja kunniaa varmasti symbolisilla teoilla ja ulosmarssinäytelmillä saavuttaakin, muttei koskaan parempaa tulevaisuutta.

Kyse ei ole siitä, että päättäjät olisivat pahoja ihmisiä. Päinvastoin, uskon, että suurin osa heistä on ihan mukavia ja kilttejä tyyppejä. Kyse on systemaattisesta ongelmasta: Suomi on porvarivaltio, sen edustajainlaitos porvarillinen edustajainlaitos.

Poliitikkojemme kädet ovat sidotut tekemään politiikkaa kapitalismin ehdoilla. Tämän vuoksi kunnianhimoisinkin tavoite vesittyy heti, kun se tulee vastakkaiseksi teollisuuden ja talouden intressien kanssa.

Mitä sitten olisi oikeasti kunnianhimoinen ilmastopolitiikka? Tiedeyhteisö on yksimielinen: kapitalismi nykyisellään syöksee planeettamme elinkelvottomaksi. Ihan ensimmäiseksi olisi siis tehtävä periaatteellinen päätös: voitontavoittelua ei saa harjoittaa ympäristön tuhoutumisen kustannuksella.

Tämän luulisi olevan kaikille selvää. Jos bisnestä saa vapaasti tehdä piittaamatta ympäristöstä, syntyy aina uusia Talvivaaroja, uusia öljyvuotoja, ilmastonmuutoksen kiihtymisestä puhumattakaan. Uskon vakaasti, että jokainen työväenluokkainen ihminen on samaa mieltä: mikäli bisnes tuhoaa elinolosuhteet meiltä ja lapsenlapsiltamme, on kyseessä moraaliton bisnes, jonka on loputtava. Samoin, kuin ymmärrämme orjuuden olevan väärin pelkästään intuitiivisesti, ymmärrämme kyllä, että planeetan raiskauksen on loputtava.

Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ei myönnä uraanilupia Talvivaaralle. Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ei kumartele metsäteollisuuden edessä, vaan kasvattaa hiilinieluja. Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka kieltää voitontavoittelun ympäristölle vahingollisella tavalla. Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ottaa huomioon eri ihmisten tarpeet ja tilanteen, eikä sälytä laskua köyhimpien yhteiskuntaluokkien maksettavaksi.

Ne tahot, yritykset ja hallitukset, jotka ovat omalla toiminnallaan saattaneet Maapallon tähän tilaan, on saatettava vastuuseen. Julkiseen liikenteeseen ja kestävään asumiseen on panostettava. Vastuu ei ole eikä saa olla yksittäisellä kuluttajalla, kun elämme maailmassa, jossa 100 suurinta yritystä on vastuussa 71 prosentista päästöistä. On siirryttävä ”arjen pienistä ilmastoteoista” ja hallituksen laimeasta teatterista kohti inhimillisyyttä ja kestävyyttä painottavaa työväen yhteisrintamaa.

Tämä on kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa.

Elämme ihmiskunnan kohtalonhetkiä. Tämän päivän päätökset tulevat vaikuttamaan siihen, mikä on inhimillisen sivilisaation tulevaisuus lähivuosikymmeninä. Tämän takia me emme voi luottaa siihen, että päättäjät tekevät kaiken puolestamme, oli hallitus miten innostava ja kansainvälisesti suosittu eli ei.

Mitä tehdä, kun edistyksellisimmätkin poliitikot ovat elinkeinoelämän puolella inhimillisyyttä vastaan? Miten toimia tilanteessa, jossa päättäjiemme toiminta priorisoi aina voitontavoittelua, vaikka on kaikkien tiedossa, että nykymenolla saadaan aikaan peruuttamatonta katastrofaalista vahinkoa?

Välittömästi meidän on vaadittava väsymättä ja kritiikkiä säästämättä, että hallitus lunastaa lupauksensa ja tekee ympäristötuholle oikeasti jotain.  Tähän mennessä he ovat tehneet ympäristön eteen asioita vain, jos se samalla hyödyttää taloutta – tai ei ainakaan haittaa sitä.

Jos hallitus ei kykene vastaamaan vaatimuksiimme vaan asettuu pääoman puolelle ekosysteemiä vastaan, meillä on kuitenkin toinen vaihtoehto. Ottamalla valta työväen käsiin voimme pysäyttää tämän farssin ja estää tulevat katastrofit.

Työväellä on käsissään todellinen voima: me olemme ne duunarit, jotka lopunkaiken rakentavat, kuljettavat, lajittelevat, myyvät, hoitavat, korjaavat, siis toimeenpanevat ne asiat, joita poliittisilla päätöksillä ohjataan. Me voimme myös kieltäytyä: meidän ei ole missään nimessä pakko totella sellaista valtaa, joka priorisoi taloustilannetta inhimillisen elämän edellytysten yli.

Ei, meillä on moraalinen velvollisuus asettua vastarintaan. Sen sijaan, että hiljaa kiltisti anoisimme politiikan eliitiltä, on työväen aika astua johtoon. Meille kaikille on välttämätöntä, että vielä tulevaisuudessakin meillä on puhdasta vettä, viljeltävää maata, hengitettävää ilmaa.

Työväellä on yhteiset intressit, ja ne ovat porvariston ja pääoman intresseille vastakkaiset. Meitä ei auta, jos pörssikurssit nousevat pari pykälää. Me sen sijaan ymmärrämme, että ympäristön eteen on pakko tehdä jotain, tai meillä ei ole tulevaisuutta.

Ympäristötuho vaikuttaa eniten vähäosaisimpiin, siispä rikkailla ei ole mikään kiire. He voivat kyllä maksaa hieman ylimääräistä selvitäkseen yhä rappeutuneemman luonnon keskellä. Meillä ei tuota vaihtoehtoa ole. On vain tämä yksi planeetta, emme saa antaa kapitalismin tuhota sitä.

Tulevaisuus on, tänään enemmän kuin koskaan, sosialismi tai barbarismi.

Silakkaliike – Oikeistopopulismin vastavoima vai peilikuva? | Analyysi

”Jos oikeistopopulismi tarjoaa luokkavihaa ilman luokkatietoisuutta, vaikuttavat silakat ja sardiinit tarjoilevan heijastusta tästä. Luokkasopua ilman luokkatietoisuutta.”

Viime päivinä olemme saaneet seurata sosiaalisessa mediassa kovalla tahdilla leviävää Silakkaliikettä, joka on noussut vastustamaan fasismia, rasismia, populismia ja tulehtunutta keskustelukulttuuria. Tavoitteet ovat varsin jalot, ja kannatan niitä. Populismille, fasismille ja rasismille todellakin kaivataan kipeästi vastavoima. Toivotan kaikki antifasistiset liikkeet tervetulleiksi; oli jo aikakin. Silti minun on pakko ilmaista sekä pettymykseni liikkeen alkutaipaleesta että pessimismini sen onnistumisen mahdollisuuksista. Pyrin seuraavassa kirjoituksessa purkamaan, miksi suhtaudun epäluuloisesti Silakkaliikkeeseen, vaikka allekirjoitankin sen julkilausutut tavoitteet.

Kalat sameissa vesissä

Liikkeen alku on ollut vähintäänkin hatara. Vaikka kaikkien liikkeiden alkutaipaleella on hapuilua, ei silakoiden tapauksessa voida puhua pelkästään alkukankeudesta, vaan järjestelmällisistä ongelmista. Tosin ehkä ei voida puhua mistään koherentista liikkeestä; jäsenmäärää on julkisuudessa laskettu lähinnä Twitter-seuraajien ja Facebook-ryhmien jäsenten määrästä. Mikäli liikkeen jäsenyys todella perustuu tähän, ei kyse ole mistään liikkeestä, vaan brändistä. Sosiaalisen median tykkäykset eivät ole yhtä kuin organisoitu kansanliike, muutoinhan mainoskampanjoitakin voisi pitää jonkinlaisina ”liikkeinä”.

Kirjoitushetkellä Silakkaliike on ehtinyt toimia sosiaalisessa mediassa reilun viikon. Sen aikana se on jo onnistunut vetämään rajuja jakolinjoja antifasistisen ja antirasistisen toiminnan sisälle. Paikoin kovempia keinoja – vähintäänkin retoriikkaa – on käytetty enemmän ”vääränlaisia” antirasisteja vastaan kuin tosiasiallisia rasisteja vastaan. Liike on pikapikaa taantumassa käytöstapapoliisiksi, jossa ketään kohtaan ei saa käyttäytyä vähääkään ikävästi. Liikkeen Facebook-ryhmässä on mm. ehditty kieltää rasismia ajavien perussuomalaisten (ja muiden puolueiden) poliitikkojen mainitseminen nimeltä, koska se on rinnastettu ”maalittamiseen”. Suositun pilapiirtäjä Sira Moksin piirros kiellettiin, koska sen katsottiin loukkaavan Halla-ahoa henkilönä. Liike peräänkuuluttaa löyhästi määriteltyä ”suoraa toimintaa” oikeistopopulismia vastaan, mutta on hankala kuvitella, mitä se voisi olla, jos edes pilapiirrokset eivät ole sallittuja.

Väitän kuitenkin, että kyse ei ole ryhmän moderoinnin puutteellisuudesta tai ryhmän vetäjien kokemattomuudesta. Nämä ongelmat ovat lähtöisin Silakkaliikkeen ideologiasta itsestään. Silakat sanovat vastustavansa populismia, mutta toimivat itse tosiasiassa järin populistisesti. Oikeistopopulismia ei voi peitota ”tolkun ihmisen populismilla”; natsit eivät lakkaa olemasta natseja, jos heille vain on kilttejä. Liika keskittyminen keskusteluilmapiiriin sekä puhumisen sävyyn uhkaa suistaa silakoiden jalot tavoitteet raiteiltaan jo heti alussa. Pyrin seuraavaksi argumentoimaan, miksi Silakkaliike ei juuri eroa muusta populismista, ja miksi sen julkilausumat tavoitteet ovat keskenään ristiriitaisia.

Populismista

Kielitoimiston sanakirja määrittelee populismin seuraavasti: ”kansansuosioon varsinkin demagogisin keinoin tähtäävä poliittinen toiminta”. Kun tarkastelee edustuksellista politiikkaa, ei voi olla huomaamatta, että kaikenlaiseen pelon- ja vihanlietsontaan perustuva politiikka on todellakin nousussa, sekä Suomessa että maailmalla. Tätä vastaan on asettunut italialainen Sardiiniliike, jonka päätavoite on oikeistopopulismin ja fasismin vastustaminen. Pohjolassa ei luonnollisesti elä sardiineja, joten niiden täkäläinen serkku, silakka, toimii liikkeen maskottina Suomessa. Sekä Silakka- että Sardiiniliike perustuu viehättävään ajatukseen joukkovoimasta; parvessa niin pienoinen kala on voimakas ja voi vastustaa petokaloja. Tämän lisäksi sardiinit, kuten kotoiset silakkammekin, pakkautuvat toreille tiiviiksi massaksi, ”kuin sardiinit purkissa.” Sardiini on liikkeen edustajien mukaan hiljainen kala, se ei riehu, tappele, eikä metelöi. Pintapuolisesti tämä vaikuttaa siis täysin vastakkaiselta oikeistopopulismille.

Silakkaliike, kuten italialainen vanhempansa, on omien sanojensa mukaan puoluepoliittisesti sitoutumaton. Liikkeiden julkilausuttuihin tavoitteisiin kuuluu mm. läpinäkyvyys, väkivallattomuus, tosiasioissa pysyminen sekä vetoomus siitä, että poliitikot keskittyvät hoitamaan niitä asioita, joita hoitamaan heidät on valittu. Siis yhteisiä asioita eikä vaalikarjan kosiskelua. Kuulostaa peräti kannatettavalta.

Harmillista sekä ironista on, että Silakkaliike on itsessään läpeensä populistinen projekti. Se vaikuttaa ensisilmäyksellä oikeistopopulismin vastakohdalta, mutta on itse asiassa sen heijastus. Peilikuvassa oikea käsi muuttuu vasemmaksi, mutta heijastuksessa näkyy silti samanlainen tyyppi.

Oikeistopopulismi on perinteisesti tarjonnut luokkavihaa ilman luokkatietoisuutta. Näin esimerkiksi Suomen johtava oikeistopopulisti Halla-aho toimii. Hän parjaa ”eliittiä”, vaikka itse kuuluu objektiivisesti tarkasteltuna juuri tähän eliittiin. Hän asuu hienostoalueella, nostaa korkeaa palkkaa, nauttii jatkuvasta ja ilmaisesta mediajulkisuudesta sekä toimii ensisijaisesti samoissa vallan kabineteissa, joita populistit haukkuvat. Henkilökohtaisen positionsa lisäksi hänen poliittiset tavoitteensa hyödyttävät nimenomaan taloudellista eliittiä, sillä veronkierto, halpatyövoima ja työehtojen heikentäminen ovat kaikki Halla-ahon agendalla. Sosiaaliturva on luksusta, johon ei ole varaa. Entinen puheenjohtajansa saattaisi sutkauttaa ”kuinka te kehtaatte, ja kyllähän te kehtaatte.”

Siispä oikeistopopulismi ajaa rikkaiden porvarien asiaa samalla, kun itse nostattaa pyhää herravihaa. Luokkatietoisuus on ollut perinteisesti se työkalu, jolla työväenluokka on voinut nähdä yhteiset intressimme sekä niiden vastakkaisuuden porvariston intresseille: hitsari, hoitaja, kassatyöntekijä, opiskelija, työtön, köyhä, eläkeläinen sekä maahanmuuttaja, kaikki hyödymme suhteellisesti samoista asioista. Esimerkiksi maksuton ja kaikille saatavilla oleva sosiaaliturva, terveydenhuolto ja koulutus ovat poliittisia tavoitteita, joista me kaikki työväenluokkana hyödymme. Porvaristolla sen sijaan on omat intressinsä: verotuksen alentaminen, julkispalvelujen alasajo, työehtosopimusten yleissitovuuden purku… Tämän kaltaiset toimet hyödyttävät niitä, joilla on jo paljon niiden kustannuksella, joilla on vähästään yhä vähemmän. Porvarivalta ei kuitenkaan aina ehdottomasti vain kurjista työväenluokan asemaa, vaan se saattaa myös ehkäisevänä myönnytyksenä antaa jotain pientä periksi. Tämä tosin vain työväenluokan painostuksen alla, ja pitkässä juoksussa porvariston motiivi myönnytyksille on radikaalin työväenpolitiikan heikentäminen. Kun esimerkiksi myönnetään pieni palkankorotus, ei tyytymättömyys välttämättä enää riitä systemaattisen veronkierron ja korruption vastustamiseen laajassa rintamassa, varsinkin jos samalla leikataan toisen työväenluokkaisen ryhmän elämisestä. Meidät usutetaan kilpailemaan keskenämme, eikä vastustamaan yhdessä porvarivaltaa. Rasismista ja sen kaltaisesta vastakkainasettelusta hyötyvät nimenomaan porvarit, sillä jakautunut työväenluokka on heikko työväenluokka. Hajota ja hallitse.

On tärkeää huomata fasismin, oikeistopopulismin ja kapitalismin suhde: ne kaikki ajavat nimenomaan porvariston etua. Historiallisesti fasismi on hyödyttänyt rikkaita työväen ja köyhien kustannuksella, ja tekee niin myös nykypäivänä. Oikeistopopulismissa ei ole kyse siitä, että ”politiikka olisi rikki” tai mennyt jotenkin ”liian pitkälle”. Se on luonnollinen seuraus työväenliikkeen aseman heikkenemisestä: kun vastavoimaa ei ole, tulee porvari aina häikäilemättömämmäksi omien etujensa saavuttamiseksi.

Sitoutumattoman parven ongelma

Sardiinien ja silakoiden sitoutumattomuus, siis näennäinen epäpoliittisuus, on ongelmallista. Silakkaliike välttelee eksplisiittisesti poliittisten kannanottojen tekemistä kuin ruttoa – jopa siihen asti, että poliittisten puolueiden kritisointi ryhmässä on rinnastettu kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Mitä muuta perussuomalaiset voisivat enää vaatiakaan! Kokoomuksen ja perussuomalaisten kosiskelu samaan parveen oikeistopopulismia vastaan on johtanut Silakkaliikkeen ennenaikaiseen omien eviensä katkomiseen. Kun epäoikeudenmukaisuuden edessä ei uskalleta seisoa suoraselkäisesti ja asettua yksiselitteisesti sitä ajavia tahoja vastaan, seuraa myönnytyksiä taantumuksellisille.

Ongelmallista silakoiden epäpoliittisuudesta tekee myös se, että populismin tunnuspiirre on asettua retorisesti (korruptoituneena nähdyn) politiikan ulkopuolelle. Tuoreessa muistissa on edelleen perussuomalaisten nousu nimenomaan ”epäpoliittisena kansanliikkeenä”. Myös esimerkiksi Juha Sipilän suosio perustui pitkälti siihen, että tämä tuli ”politiikan ulkopuolelta” ja vetosi epäpoliittisina itsensä kokeviin ihmisiin. Vihdoinkin, joku järkityyppi, joka ei politikoi vaan hoitaa yhteisiä asioita, hurraa!

Populismi ylipäänsä katsoo aina taaksepäin, menneisyyteen, jolloin ”kaikki oli paremmin”. Oikeistopopulisteille tämä tarkoittaa myyttistä traditionaalisten yhteiskuntien neitseellistä tilaa, jota ei tosiasiassa koskaan ollut olemassa. Silakoille ihannoitava menneisyys vaikuttaa olevan tolkun ihmisen paratiisi, jossa ketään ei kiusattu, ja politiikka oli asiallista ja järkiperustaista. Tämäkin on vain fantasia; politiikkaa on aina tehty myös salonkikelpoisuuden ulkopuolella. Sen lisäksi olisi kuolettava virhe olettaa, että kiltisti argumentoitu politiikka olisi jotenkin inhimillistä tai oikeudenmukaisempaa.

Mutta mitä ihmettä se politiikka sitten on? Yksinkertaisimmillaan se voidaan ymmärtää nimenomaan tänä ”yhteisten asioiden hoitamisena”. Mitä siis itse asiassa vaaditaan, kun peräänkuulutetaan epäpoliittisuutta? Vaatimus on toki ymmärrettävä siinä mielessä, että meillä länsimaissa on vuosikymmenet nähty politiikka ainoastaan edustajainlaitoksen toimintana. Todellisuudessa kaikki ihmisen sosiaalisen todellisuuden yhteinen muokkaaminen on poliittista. Olemme yhteiskuntaeläin, emmekä voi paeta politiikkaa mitenkään – ellei sitten muuttamalla erakoksi korpeen. Jokainen lakko, työtaistelutoimi, mielenosoitus, protesti, kansalaistottelemattomuus, mielipidevaikuttaminen ym. on poliittista. Aina, kun on pyrkimys yhdessä vaikuttaa siihen, millainen yhteiskuntamme on ja miten se toimii, ollaan politiikan alueella: hoitamassa yhteisiä asioita.

Tämän takia Silakkaliikkeen puoluepoliittisen sitoutumattomuuden voi tulkita vain populismiksi. Se pyrkii erottumaan retorisesti politiikasta, jonka näkee olevan varsin likaista peliä. Niinhän parlamentaarinen politikointi onkin, mutta samalla lapsi uhkaa nyt mennä pesuveden mukana. Meidän ei tule kahlita itseämme vaalikarjaksi, joka passiivisesti odottaa neljän vuoden välein vaaleja, ja käy välillä kadulla huutamassa pari iskulausetta toivoen, että ne edustajat VIHDOIN kuulisivat.

Siispä Silakkaliike – niin toiveikkaalta kuin se aluksi kuulostaakin – saattaa jopa heikentää yhteistä asemaamme. Mikäli alistumme siihen, että esitämme vain abstrakteja vaatimuksia edustajistolle, emmekä itse tee mitään, pysyy tilanne edelleen samana. Saanen muistuttaa, että pakkopalautuksiakin tehtiin ja tehdään edelleen täysin politiikan pelisääntöjen mukaisesti ja lain kirjainta noudattaen. Mikäli järjestelmä on systemaattisesti epäoikeudenmukainen, ei auta, että kökkö johtaja vaihdetaan vähän mukavamman oloiseen kaveriin. Parlamentaaristen poliitikkojen kädet ovat sidotut: he voivat vain toteuttaa porvarillista politiikkaa porvarillisen järjestelmän sisällä. Oikeistopopulismi on toki rumempaa kuin vaikkapa uusliberalismi, mutta kuten olemme saaneet viime päivät oppositiosta kuulla, kokoomuksen ja perussuomalaisten tavoitteet ovat yhteneväiset. Ei auta, vaikka epäinhimillistä politiikkaa tehtäisi miten ”sivistyneesti”.

Jos oikeistopopulismi tarjoaa luokkavihaa ilman luokkatietoisuutta (mitä muutakaan voisi olla ”työväenpuolue ilman sosialismia”?), vaikuttavat silakat ja sardiinit tarjoilevan heijastusta tästä. Luokkasopua ilman luokkatietoisuutta. Meidän tulisi kiltisti alistua jatkuviin leikkauksiin ja kurjistamiseen, ja tervehtiä näistä hyötyvää pankkiiria ystävänä. Olettaen tietysti, että kumpikin osapuoli käyttäytyy siivosti.

Mikä neuvoksi?

Mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa toinen osapuoli harjoittaa järjestelmällistä väkivaltaa toista kohtaan? Eläkkeiden heikentäminen kirjaimellisesti satuttaa ja tappaa ihmisiä. Pakkopalautuksessa turvapaikanhakija lähetetään erittäin todennäköiseen kuolemaansa. Opiskelijoilta leikkaaminen ja ilmastonmuutoksen edessä venkoilu tekee meidän kaikkien tulevaisuudesta synkempää. Tilannetta, jossa omistavan luokan politiikka johtaa heikompiosaisten joukkokärsimykseen ja lopulta kuolemaan, kutsui jo Engels osuvasti sosiaalimurhaksi.

Tulisiko meidän ottaa tämä kaikki avosylin vastaan, niin kauan kuin se on esitetty nätisti? Tulisiko meidän vain seistä hiljaa ”riehumatta”, kun kaikki se, mitä olemme yhdessä rakentaneet sukupolvesta toiseen, puretaan ja voitot tungetaan pohattain taskuun? Ei, ei, ja vielä kerran ei. Edustajainlaitoksen kädet ovat sidotut järjestelmän toimesta, mutta me olemme vapaat toimimaan. Me voimme ottaa politiikan omaksemme, tuoda sen kaduille, koteihin, työpaikoille, kouluihin, kaikkialle. Politiikka vaikuttaa kaikkialla, joten meidän pitäisi myös harjoittaa sitä kaikkialla.

On aika ottaa politiikka takaisin. Vain järjestäytymällä yhdessä voimme aikaansaada todellista muutosta. On aika sanoa ”ei, nyt riittää” ja tarttua härkää sarvista. Meillä, työväenluokalla, on todellinen valta käsissämme. Rekkakuskit voivat pysäyttää aselastit. Lentokenttätyöntekijät voivat panna pisteen pakkopalautuksille. Sairaanhoitajat voivat sanoa ”nyt riittää” ja vaatia lakkoaseella tunnustusta ja kunnon palkkaa kirjaimellisesti elintärkeästä työstään. Yhdessä olemme voimakkaita: epäpoliittisesti torilla kyyhöttämisen sijaan voimme pysäyttää koko yhteiskunnan toiminnan, mikäli se ei ole oikeudenmukainen. Juuri järjestäytynyt työväenluokka voi tehokkaasti vastustaa oikeistopopulismia, fasismia sekä muita porvarivallan lieveilmiöitä. Se onnistuu parhaiten ottamatta mukaan kokoomuslaisia, perussuomalaisia tai muitakaan porvareita. Postin lakko osoitti, että työväellä on totisesti mahdollisuus peitota porvariston metkut – tuli se sitten uusliberaaleilta tai oikeistopopulisteilta.


Kirjoittaja: Juho Tamminen

Mikäli tämä kirjoitus herätti sinussa kiinnostusta, harkitse julkaisujemme tilaamista suoraan sähköpostiisi tai Proletaareihin yhteyden ottamista.

Artikkelikuva: Wikipedia (Olev Mihkelmaa)