Aihearkisto: Analyysit

Syvempää katsausta ja erittelyä eri työväenluokkaa puhuttelevista aiheista.

Portugali: jäikö talouskuripolitiikka ja uusliberalismi menneisyyteen?

1 - António_Costa,_European_Parliament_14-03-2018_european commissionpng
Portugalin pääministeri António Costa. Kuva: Euroopan komissio

Monet Euroopan vasemmistossa, joskus myös Suomessa, ovat kehuneet Portugalin hallitusratkaisua viimeisten neljän vuoden aikana. Maata johti sosialistisen puolueen (PS) hallitus, jolla oli parlamentissa vasemmistoblokin (BE) ja CDU-koalition (johon kuuluu kommunistinen puolue PCP ja vihreät PEV) tuki. Monet esittivät tämän ratkaisun vaihtoehtona talouskuripolitiikalle ja mallina muille Euroopan maille. Tämän tulkinnan mukaan PS:n voitto äskettäisissä 6. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa voidaan katsoa tärkeäksi voitoksi vasemmistolle. Voitto on erityisen tärkeä nyt, kun vasemmisto kokee massiivisia tappioita muualla Euroopassa. Mutta onko tämä todella työväenluokan ja vasemmiston voitto? Entä päättyikö talouskuripolitiikka Portugalissa todella vuonna 2015 PS:n hallitukseen nousun myötä? Maan viimeaikaisen historian analyysi on tarpeen näiden vaalien todellisen merkityksen arvioimiseksi.

Troikan vuodet

Vuoden 2011 alussa Portugali oli lähellä konkurssia. Se oli kuluttanut miljardeja pelastaakseen raunioituneita pankkeja vuoden 2008 kriisin seuraukselta, sekä muita rahoituslaitoksia, jotka menivät konkurssiin mm. korruption ja rikollisuuden vuoksi. Tuolloinen PS:n hallitus neuvotteli lainasta ns. troikan kanssa (IMF, Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki). Myöhemmin vuonna 2011 valittu hallitus, joka koostui oikeistopuolueista PSD:stä ja CDS-PP:stä, toimeenpani kyseisen lainasopimuksen talouspoliittiset ehdot seuraavien neljän vuoden ajan. Sopimus toi maalle neljä vuotta politiikkaa, jonka päätavoitteena oli köyhdyttää maata siirtämällä resursseja työväestöltä ja keskiluokilta maan velkojille.

Kuten yleensä tapahtuu EU:n ja IMF:n ”pelastussopimuksissa”, suunnitelmana oli leikata palkkoja, sosiaalietuuksia, eläkkeitä ja vapauttaa työmarkkinoita entisestään. Tavoitteena oli toteuttaa visio, joka EU:lla on ollut Portugalin taloudesta siitä lähtien, kun maa liittyi EY:hyn vuonna 1986. Visioon kuuluu rajoittaa Portugalin maataloustuotantoa ja ajaa maan teollisuus alas, ja sen sijaan tehdä sen taloudesta riippuvainen palvelusektorista mm. luomalla maasta iso lomakeskus pohjois- ja keskieurooppalaisille varakkaille turisteille ja eläkeläisille. Työväenluokka on pidettävä kesynä, ylityöllistettynä, kurjilla palkoilla elävänä, äärimmäisen epävarmoissa työsopimuksissa, aina työttömyyden Damokleen miekan alla. Sosiaalipalvelujärjestelmä, julkinen liike, energia, ym., olisi yksityistettävä (ellei niitä ollut jo yksityistetty). Maan taloudelliset resurssit oli tarkoitus tyhjentää julkisen velan mekanismin kautta.

2 - que se lixe a troika manif 2.3.2013
2011-2015 oli suurien joukkoliikehdintöjen aikaa. Kuvassa Que Se Lixe a Troika:n (”Troika hiiteen”) mielenosoitus 2.3.2013, johon osallistui yli miljoona ihmistä eri puolilla maata. Kuva: Jorge Humberto

Troikan aikana näimme myös joitain suurimmista ja taistelukelpoisimmista yhteiskunnallisista protestiliikkeistä vallankumouksellisten päivien 1974–1975 jälkeen. Vuodesta 2011 vuoteen 2015 meillä oli kaksi yleislakkoa, ja satoja tuhansia ihmisiä tulvi kaduilla marssimassa troikkaa vastaan kerta toisensa jälkeen. Sosiaalinen tyytymättömyys oli niin syvää, että ammattiliitojen lisäksi osittain spontaanit liikkeet kykenivät säännöllisesti kutsumaan koolle satatuhatpäisiä mielenosoituksia. Nämä mielenosoitukset puolestaan mobilisoivat yhteiskunnan sektoreita, joita on yleensä vaikeampaa mobilisoida, kuten prekaarista ja järjestäytymätöntä työväkeä, yhteiskunnan keskikerroksia jne. Keskiluokat radikalisoituivat niin, että aloimme melkein puhua hallintojärjestelmän kriisistä. Vasemmistolla oli erinomainen tilaisuus johtaa tuo valtava sosiaalinen voima kohti sosialistista ratkaisua työväenluokan johdolla.

António Costan ”härveli”

Vuonna 2015 saavutettiin jonkin verran edistystä: vaikka hallitsevalla oikeistopuolueella oli parhaat suhteelliset tulokset, António Costan johtama oppositiossa oleva PS pystyi tekemään sopimuksen vasemmistopuolueiden kanssa ja sai parlamentin enemmistön tukemaan hallitustaan. Kyseessä ei ollut koalitio sanan oikeassa merkityksessä, koska vasemmisto ei ollut muodollisesti hallituksessa, vaan oli vain sitoutunut tukemaan hallitusta parlamentissa. Tämä epätavallinen ratkaisu – etenkin Portugalissa, jossa ei ole epätavallista, että pääpuolueet saavat yksin itse ehdottoman enemmistön ilman koalitioita – sai julkisissa keskusteluissa nimen ”geringonça”, mikä tarkoittaa ”härveliä” tai ”vekotinta”.

3 - geringonca the economist
António Costan ”härveli”. Kuva: David Parkins/The Economist

Tuolloin tarvittiin jonkinlainen väliaikainen sopimus PS:n kanssa. Neljä vuotta kestäneen mitä ankarimman uusliberalistisen ohjelman jälkeen vasemmiston olisi vastuutonta jättää käyttämättä tämä mahdollisuus sysätä oikeisto hallituksesta. Mutta, oli tarpeellista tehdä selvä ero vasemmiston ja hallitusohjelman välillä, ja tästä erittäin poikkeuksellisesta sopimuksesta ei voisi koskaan tulla pysyvää sopimusta. PS ei koskaan lopettaisi uusliberalistista politiikkaa, vaikka voisi antaa sille ”inhimilliset” kasvot. Tilapäisen sopimuksen olisi pitänyt olla pelkästään jälleen yksi askel joukkojen mobilisoimiseksi: sen olisi pitänyt asettaa PS:n hallitukselle paineita ja paljastaa, kuinka PS väistämättä hakee tukea oikeistolta. Valitettavasti tapahtui päinvastoin: sopimuksesta tuli pysyvä, ja vasemmisto ketjutettiin käytännössä hallituksen tukijoiden rooliin. ”Härvelistä” tuli melkeinpä de facto hallituskoalitio.

Costan hallituksella oli hädin tuskin mitään tarjottavana vasemmistolle. Maailmanlaajuinen taloudellinen elpyminen on sallinut jonkin verran myönnytyksiä, kun minimipalkkaa nostettiin vähän (485 eurosta kuukaudessa vuonna 2014, 600 euroon kuukaudessa vuonna 2019), osa palkkojen ja eläkkeiden leikkausten troikan vuosilta peruutettiin, julkisen liikenteen hintoja ja köyhimpien perheiden sähkölaskuja laskettiin, tietyt yksityistämishankkeet perutettiin, jne.

Muilta osin ”härvelin” tulokset työväelle ovat huonot: miljardit ovat jatkaneet virtaamistaan julkisen velan korkoihin ja kaatuneiden pankkien rahoittamiseen, troikan vuosien työ- ja asuntolait on pidetty ennallaan, julkinen investointi on ollut vähäisempää kuin koskaan, ja julkiset palvelut ovat olleet vakavasti alirahoitettuja. Sanomattakin on selvää, että palkat ja eläkkeet ovat edelleen surkeat elinkustannuksiin nähden. Työsuhteiden epävarmuuden, työttömyyden ja käytännössä olemattoman perusturvan ongelmat jatkuvat, elleivät ne ole jopa pahentuneet. Julkinen terveysjärjestelmä on dramaattisessa alirahoituksen tilassa, julkisia investointeja työpaikkojen luomiseksi ei ole tehty, sosiaaliset perusoikeudet, kuten asuminen, ovat pysyvästi vaarassa kiinteistökeinottelun ja turismin kasvun takia, monien muiden maata ahdistavien sosiaalisten ongelmien lisäksi.

Ne helpotukset mitä työläiset kokivatkin viimeisen neljän vuoden aikana, johtuvat pikemminkin globaalin kapitalistisen talouden suhteellisesta noususta ja matkailun kasvusta kuin hallituksen päättäväisestä toiminnasta. Näiden vuosien talouskasvu on perustunut matkailuun, alhaisiin palkkoihin, prekaarityöhön, kiinteistökeinotteluun ja julkisten palvelujen avautumiseen yksityisille sijoituksille. Vaikka minimipalkkaa on nostettu, keskipalkka ei ole seurannut samaa suuntausta. Epävarmat työsuhteet, alhaiset palkat ja korkeat vuokrat kalvavat edelleen työläisten ja heidän perheidensä arjen hyvinvointia.

Vasemmisto kanavoi vuosien 2011-2015 kamppailujen aikana syntyneen valtavan sosiaalisen mobilisaation tukemaan porvarillista hallitusta, joka edustaa EU:n johtaman uusliberalismin ja talouskuripolitiikan jatkuvuutta. Sen sijaan, että tämä mobilisaatio olisi suunnattu kohti BE:n ja PCP:n johtamaa työväenhallitusta, nämä puolueet tyytyivät turvamaan Costan selustan parlamentissa. Sen sijaan, että nämä sosiaaliset voimat oltaisiin koottu työväenluokan johdon alle kohti aitoa välirikkoa uusliberalismin kanssa ja kohti sosialistista vaihtoehtoa, vasemmisto tyytyi palkkojen ja eläkkeiden kurjiin korotuksiin. Samalla kun sosiaalidemokraatit ympäri Eurooppaa paljastettiin Brysselin ja Berliinin kätyreiksi ja heidät sysättiin poliittisesti mitättömään asemaan (mistä Kreikan PASOK on hyvä esimerkki), vasemmisto pelasti Portugalin demarit, ja sai itse vastineeksi vähäisiä muruja. Vasemmiston ohjelmien keskeisistä kysymyksistä, kuten julkisesta velasta, finanssijärjestelmästä, eurosta ja EU:sta jne., yksinkertaisesti luovuttiin. Vasemmisto käytti vaikutusvaltaansa ammattiliitoissa, etenkin ammattiyhdistysten keskusliitossa CGTP:ssa, kasvavan tyytymättömyyden jarruttamiseen.

Vasemmistopuolueiden ja ay-liikebyrokratian jarruttamisesta huolimatta olemme nähneet parin viime vuoden aikana mm. autoteollisuuden työntekijöiden, sairaanhoitajien, satamatyöläisten ja kuorma-autokuljettajien tärkeitä lakkoja. Nämä taistelut ovat yleensä liittyneet työntekijöiden perusoikeuksiin, kuten työajan määrittelyyn, palkankorotuksiin ja ylityökorvauksiin. Jotkut näistä työtaisteluista ovat uhanneet tärkeitä talouden osia. PS:n hallituksen vastaus näihin lakkoihin on ollut julma, ja se on hyökännyt lakko-oikeutta vastaan tavalla, jota Portugalin porvarillisen demokratian historian aikana ei ole ennen nähty. Lakkopäiville asetettujen pakollisten palveluiden vähimmäistaso asetettiin 100 prosenttiin, poliisia ja armeijaa käytettiin lakkovahtien purkamiseen, rikkurityövoimaa käytettiin, uusia ammattiliittoja haastettiin oikeuteen, lakkolaisia vainottiin ja pidätettiin, jne. Se että työväenpuolueet olivat käytännössä liitossa hallituksen kanssa tarkoitti, että taistelevilla työläisillä ei ollut vaikuttavaa poliittista organisaatiota, joka puolustaisi heidän lakko-oikeuttaan. Mikä pahempaa, jotkut BE:n, PCP:n ja CGTP:n johtajat ovat julkisesti hyökänneet lakossa olevia työläisiä vastaan. Tunnettu BE:n johtaja ja entinen ay-aktiivi António Chora oli yksi kovimmista äänistä Volkswagenin tehtaan lakkoja vastaan, ja PCP:n ja CGTP:n johtohahmot hyökkäsivät kuorma-autojen kuljettajien ammattiliittoa vastaan. Useat näiden järjestöjen johtajat vastustivat oikeutta kerätä lakkovaroja sairaanhoitajien lakkojen aikana. Tämän seurauksena oikeistolaiset opportunistit ja jopa äärioikeistolaiset hahmot ilmestyivät joidenkin näiden kamppailujen ohjaajaksi yrittäen hyödyntää vasemmiston antautumista opportunistisesti tukemalla taistelussa olevia työntekijöitä.

4 - sérgio sousa
Ahtaajat ovat olleet yksi Portugalin työväenluokan taistelevimpia sektoreita. Kuva: Sérgio Sousa

Poliittinen kenttä muuttui lokakuun eduskuntavaaleissa

Juuri tässä valossa meidän on analysoitava 6. lokakuuta pidetyt parlamenttivaalit: suhteellinen enemmistö, kuten tavallisesti, pidättäytyi äänestämästä, mikä viittaa porvarillisen demokratian legitimiteetin rapautumiseen. Äänestysprosentti oli vain 54,5%, mikä oli 2,5% vähemmän kuin vuonna 2015. PS hyötyi vaaleissa talouden elpymisen mahdollistamista erittäin vähäisistä parannuksista. Sen kannatus nousi 4% edellisistä vaaleista 36,7 prosenttiin. Se ei silti pystynyt saavuttamaan absoluuttista enemmistöä, mikä oli puolueen päätavoite. BE:ta ja CDU:ta rangaistiin melkein kaikesta, mihin ei troikan lähdön jälkeen tehty muutosta. BE säilytti suhteellisen kannatuksensa (10%), mutta menetti yli 50 000 ääntä vuoden 2015 vaaleihin verrattuna. CDU:n kannatus puolestaan laski edellisistä vaaleista 2%, ja oli 8,2%. Puolue menetti viisi kansanedustajaa. Monet entiset vasemmiston äänestäjät jättivät tällä kertaa äänestämättä, samalla kun monet hävityt äänet todennäköisesti löysivät tiensä PS:lle ja myös muille pienemmille puolueille, kuten keskustavasemmistolaiselle ja EU-myönteiselle Livre-puolueelle, joka myös valittiin parlamenttiin ensimmäistä kertaa, sekä eläinoikeuksiin keskittyvälle PAN-puolueelle, jonka kannatus nousi yhdestä neljään kansanedustajaan.

Populistista äärioikeistoa edustava uusi Chega-puolue hyötyi todennäköisesti myös vasemmiston virheistä. Sen johtaja André Ventura valittiin parlamenttiin. Tämä on ensimmäinen kerta Portugalin demokratian historiassa, kun avoimesti perustuslain vastaisen äärioikeiston edustaja valitaan parlamenttiin. Silti ”trumpilaisen” tai ”bolsonarolaisen” äärioikeiston esiintyminen Portugalissa heijastaa todennäköisesti perinteisten porvarillisten puolueiden PSD:n ja CDS:n konkurssia. Troikan vuodet leimasivat puolueet pysyvästi, ja ne kärsivät suuren tappion. 27,9% äänistä meni PSD:lle ja 4,3% CDS:lle, mikä tarkoittaa, että puolueet menettivät valtavan määrän kansanedustajia ja ääniä. PSD:llä on 10 ja CDS:lla 13 kansanedustajaa vähemmän kuin vuonna 2015. CDS:n eli kristillisdemokraattien kannatuksen lasku oli vaalien dramaattisin: sen edustajamäärä laski kahdeksastatoista viiteen kansanedustajaan. Ääriliberalistisen IL-puolueen nousu eduskuntaan liittyy todennäköisesti myös perinteisen oikeiston konkurssiin. Puolue sai vaaleissa läpi yhden edustajan.

Jos BE:tä ja PCP:tä ei pidetty vaihtoehtoina hallitukselle ennen ”härveliä”, niitä ei varmasti nähdä sellaisina nyt. Erityisesti PCP:tä, jolla on perinteisesti ollut vahva rooli ammattiliitoissa, rangaistaan sen antamasta (äänettömästä tai avoimesta) tuesta Costan hallituksen toimille työväenliikettä vastaan. Tämä luokkatietoisuuden puute maksoi PCP:lle viisi kansanedustajaa.

Minne nyt?

Vaikka PS ei ole kerännyt kampanjassaan mitään intomielistä voimaa, se on kyennyt varmistamaan menestyksekkäästi hegemoniansa tärkeimpien sektoreiden, sekä porvariston että keskiluokan ja työväenluokan keskuudessa. Costan uusi hallitus tarvitsee tuekseen vain kymmenen kansanedustajaa muista puolueista saadakseen enemmistön parlamentissa. Varsinkin suurpääoma on tyytyväinen tähän ratkaisuun, koska Costan ”härveli” on ollut erittäin tehokas poliittinen väline turvaamaan kapitalismin vakauden Portugalissa, Brysselin ja Berliinin tiukassa ohjauksessa. Ei ole sattumaa, että EU:n johto on viimeisten neljän vuoden aikana osoittanut Costan hallitukselle kiitosta, hyläten perinteisen oikeiston eurooppalaisen suurpääoman edustajana maassa. Tällä kertaa Costa ja vasemmistopuolueet eivät ole kirjoittaneet sopimusta, mutta kaikki osoittaa, että vasemmistoreformistit jatkavat toimimistaan PS-hallituksen ehdoilla, PCP:n hiukan taistelevammasta retoriikasta huolimatta.

Tällä voi olla tuhoisia seurauksia. Jos yleinen talouden elpyminen on antanut PS:lle mahdollisuuden rakentaa riittävän vahva hegemonia hallitukselleen, tuleva talouskriisi tulee murskaamaan sen hegemonian nopeasti. Sen mukana tulee uusi porvarillisen poliittisen hallintojärjestelmän legitiimiyden ja koko kapitalistisen talousjärjestelmän kriisi. Jääkö vasemmisto Costan rinnalle, kun PS menettää yhteiskunnallisen vaikutusvaltansa? Tämä voi tarjota nouseville äärioikeistolaisille voimille mahdollisuuden hyödyntää sosiaalista tyytymättömyyttä ja toimia kapitalismin varaventtiilinä sosiaalisten levottomuuksien kanavoimisessa. Vai yhdistyykö vasemmisto yhtenäisen hallitusohjelman ympärille, joka tarjoaa sosialistisen ratkaisun kapitalistiseen kriisiin ja purkaa siten julkisen velan ja EU:n uusliberalismin kahleet? Marxilaisesta ja vallankumouksellisesta näkökulmasta jälkimmäinen skenaario on se, johon meidän pitäisi pyrkiä.

 

Poliittinen ilmastolakko ja luokkataistelu

Ilmastolakosta yleislakko?

Ilmastolakko, johon on tähän asti osallistunut pääasiassa koululaisia, opiskelijoita ja ruokatauollaan käyviä työläisiä, pyrkii laajentumaan varsinaiseksi lakoksi ja jopa yleislakoksi syyskuun 27. päivä, jota edeltävän viikon ajan on odotettavissa tempauksia ja performansseja erilaisilta aktivistiryhmiltä. Ilmastolakko ei kuitenkaan omalla painollaan muutu yleislakoksi, vaan se on siihen tietoisesti ohjattava ja järjestettävä.

Taistelu ilmastonmuutosta vastaan on olennaista, lähestulkoon jokainen on tästä yhtä mieltä, ainakin julkisesti. Erimielisyydet  nousevat esiin siinä vaiheessa, kun kyseeseen tulee keinot, joilla ilmastonmuutosta vastaan taistellaan. Taistelu keinoista on yhtä olennaista kuin taistelu ilmastonmuutosta vastaan yleisesti, sillä ilman oikeita keinoja ei tule oikeaa lopputulosta. Tälläkin hetkellä käydään taistelua lakon merkityksestä, ja taistelun tulos tulee ratkaisemaan omalta osaltaan, kuinka vaikuttava tästä kaavaillusta yleislakosta tulee. Luokkataistelun osapuolet pyrkivät määrittämään lakon omaksi edukseen, työväki työväen eduksi ja porvaristo porvariston eduksi, eikä palveltu luokkaetu aina ilmene siitä, minkä luokkainen henkilö puhuu tai toimii: työläisen suusta voi tulla porvarin sanoja, hän voi toimia porvarillisen vallan sanelemilla keinoilla.

Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö eli SAK on ilmoittanut jakavansa hernekeittoa ilmastolakossa, mutta se ei lähde lakkoja julistamaan, eikä puhettakaan ole sellaisesta. Vaikka vegaaninen hernekeitto uhkaa paatuneita setiä, joista monet vieroksuvat kaikkia vähäisiäkin yrityksiä torjua ilmastonmuutosta, se valitettavasti ei ole uhka porvarilliselle ylivallalle.

Politiikkaa ja paastoamista

Taistelua keinoista käyvät vastakkaiset porvarillinen ja työväen luokka, mutta eivät välittömästi ja kokonaisuuksina, vaan organisaatioidensa kautta. Porvarillisen luokan organisaatioista ratkaisevin on porvarillinen valtio, jonka yksi instituutioista on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto eli Sitra. Ajatushautomon roolissa se on julkaissut Oras Tynkkysen kirjoittaman ohjeistuksen ilmastolakkoilijoille, ”8+1 tapaa osallistua ilmastolakkoon”. Tynkkynen ei ole vain Sitrassa vanhempi neuvonantaja, vaan on myös hallituspuolue Vihreän liiton pitkäaikainen jäsen. Mitä keinoja porvarillisen valtion ajatushautomo ja liberaalin vihreän liiton kokenut jäsen sitten tarjoavat ilmastolakkoilijoille? Workshoppaamista, paastoamista, vapaaehtoistyötä, ja niin edelleen, mutta ei lakkoilua. Syö hernekeittoa, älä syö hernekeittoa, miten vain, kunhan et lakkoile!

Sitran kehotuksia. Porvarillinen valtio suojelee kapitalistisia yhteiskuntasuhteita kehottamalla kaikkeen muuhun paitsi työväen vallankäyttöön, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö työpaikalla voisi ja pitäisi puhua ilmastonmuutoksesta, etteikö pitäisi opiskella.

Nimen perusteella voisi kuvitella, että ilmastolakkoon kuuluisi nimenomaan lakkoilu, siis työväen yhdessä sovittu töiden jättäminen, mutta kuten jo totesimme, keinoista käydään taistelua, eikä porvarillisen valtion instituutio ole halukas kehottamaan työläisiä käyttämään valtaansa, ei ilmastonmuutoksen kohdalla eikä minkään muunkaan ongelman. Oras Tynkkysen teksti kommentoikin lakkotyökalua seuraavin sanoin:

Lakko on järeä työkalu. Suomen kaltaisissa maissa sitä usein karsastetaan muussa käytössä kuin suoraan työntekijöiden välittömien etujen puolustamisessa. […] Onneksi tapoja osallistua on monia muitakin.

Kun ilmastonmuutos on erittäin vakava uhka, minkä kokoomuspresidentti Niinistökin myönsi puheessaan Yhdistyneiden kansakuntien 74. yleiskokouksessa, ja työväki voisi poliittisella lakolla painostaa pääomaa toimimaan eri tavalla, ja jopa vaatimattomasti pysäyttää saastuttavan toiminnan ainakin tämän yhden lakon ajaksi, niin työkalun järeys ei ole työväelle ongelma vaan päin vastoin se on työväelle etu, jonka käyttämättä jättäminen voi olla kohtalokasta, kun porvarillinen luokka vaikuttaa haluttomalta ja kyvyttömältä tekemään mitään vakavaa ilmastokatastrofin lieventämiseksi tai hallitsemiseksi. Sen sijaan porvarillinen valta kehottaa luottamaan markkinoiden tai teknologian voimaan, samalla kun vaivihkaa kapitalistit itse omalta osaltaan pohdiskelevat, voisivatko jatkaa elämäänsä luksusbunkkereissa tai ehkä ulkoavaruudessa.

Forbesin videossa alapuolella esitellään esimerkiksi sitä, kuinka maailmanlopunsuojaan varataan ennemmin tilaa miljardöörien hamstraamille taideteoksille kuin ihmisille.

Lakkotyökalun ”ongelma” ei ole järeys, ja vähiten se on ongelma ilmastonmuutoksen kaltaisen eksistentiaalisen uhan kohdalla, joka tuo mukanaan mieletöntä hävitystä ja tuhoa siinäkin tapauksessa, että se ei päätä ihmiseloa tyystin. Lakkotyökalun ”ongelma” on se, että käyttäessään tätä työkalua työväenluokka saattaa rohkaistua käyttämään sitä uudestaan, ja poliittisen lakon ollessa kyseessä voi mieleen juolahtaa käyttää sitä vaikka minkälaisten vaatimusten tekemiseen ja jopa niiden saavuttamiseen. Työväki saattaisi alkaa tekemään politiikkaa, eikä vain kuuntelemaan hurskasta höpinää paastoista tai viimeisintä konsulttilätinää tiekartoista. Tämä olisi ongelma porvaristolle, ei työväenluokalle. Vai miltä kuulostaisi se, että liitot menisivät lakkoon tukeakseen Teollisuusliitosta kuulunutta esitystä kieltää lailla yksipuolinen työehtosopimuksen vaihtaminen, tai se, että työläiset menisivät lakkoon, kunnes karkoitukset (mukaanlukien kaikki palautukset jne.) lopetettaisiin? Porvaristo mielellään välttäisi tällaisen työväenluokan poliittisen rohkeuden ja aloitekyvyn, ylipäätänsä työväenluokan itsenäisen politiikanteon. Työväen ”ongelma” järeän lakkoaseen kohdalla on lähinnä sen omat johtajat liitoissa ja puolueissa, jotka jarruttelevat ja peruuttavat lakkoja heti kun tarjoutuu tilaisuus päästä neuvottelupöytään, ja jotka pääasiassa pysyvät hiljaa, jos ei ole pakko jotain sanoa. He ovat välittömin ja vaarallisin este työväenluokan esiinastumiselle politiikan ja historian näyttämölle.

Työväenvallan uhka

Ilmastolakosta toivotaan vastakkainasettelun välttävää, kaikille yhteistä juhlaa ja performanssia, johon voi osallistua kuka tahansa yhdenvertaisena, jopa pahin saastuttaja, minkä jälkeen kaikki voivat jatkaa vanhaan tuttuun tapaan, ikään kuin katastrofi ei olisi jo täällä. Tässä valossa lakkotyökalu onkin aivan liian järeä, ja sen sijaan Sitra suosittelee esimerkiksi paastoamista tai somessa viestittelyä. Sama kaikille yhteisen juhlan tai performanssin asenne on todettavissa siinä, että Greta Thunbergin tulisiin puheisiin vastaavat Euroopan unionin eri maiden johtajat taputtamalla, ikään kuin he olisivat samalla asialla kuin Greta ja muut ilmastonmuutosta tosissaan vastustavat. Taputettuaan ja hymisteltyään he jatkavat ilmastotuhon toteuttamista, eivätkä he muuta voi. Heille ilmastonmuutosta vastustaviin tapahtumiin osallistuminen on mahdollisuus esiintyä ikään kuin he vastustaisivat ilmastonmuutosta. Ilmastolakkoon osallistuminen on porvarilliselle vallalle mahdollisuus piilottaa se, että ilmastokatastrofi on seurausta porvarillisesta luokkapolitiikasta, johon voi vastata vain työväenluokka omaa voimaansa käyttämällä. Ilmastolakkoon osallistuminen on porvarilliselle vallalle tilaisuus estää ilmastolakon muuttuminen ilmastolakoksi. Ostakaa sähköautoja ja kierrättäkää, mutta älkää lakkoilko, he sanovat. Pääoman etu on se, ettei voitontavoittelun ja kilpailun yhteyttä saastuttamiseen huomioida, ettei heidän omistukseensa kajota.

 

Lakkoilu on vaarallista porvarille siksi, että se kohdistuu heidän omaisuuteensa, jonka määrä riippuu heidän kyvystään käyttää hyväksi työläisten työvoimaa. Yksityinen omistus on olennaista porvarilliselle vallalle, ja samalla se on myös yksi keskeisistä esteistä ilmastonmuutokseen vastaamiselle, sillä yksityiset omistajat, omaa etuaan ajatellen, saavat aikaan valtaisaa yhteiskunnallista tuhoa, eivätkö he aio lopettaa oman etunsa ajamista, vaikka se tarkoittaisi pahimmillaan ihmiselon loppumista. Tätä on kapitalistinen rationaalisuus, tätä tarkoittaa yksityisen omaisuuden vapaus. Lakko on lupaus yhteiskunnallisesta vallasta ohjata pääomaa, kun tämä valta on toistaiseksi kapitalisteilla ja kapitalistien etua palvelevalla valtiolla. Lakko on työväen ylivallan varjo, jota porvari säikähtää, sillä hän tietää, ettei työväen demokratia lainkaan sietäisi saastuttamista ja ympäristön tuhoamista yksityisen voitontavoittelun nimessä, puhumattakaan muusta yhteiskunnallisesta haitasta, jota porvaristo on tuottanut repimällä voittonsa työväen selkänahoista esimerkiksi terveydenhoidossa. Sama julmuus, joka kohtaa hoitokodissa työväenluokkaista vanhusta ja hänen hoitajiaankin, kohtaa myös työväenluokkaa ilmastonmuutoksen hampaissa. Työväen ohjauksessa tuotannon ehdot määräisi tarve ja yhteiskunnallinen hyöty, ei pääoman voitto, ja se olisi kapitalismin ja sen julmuuden loppu. Työväenvalta kieltäisi tyystin yksityiselle pääomalle edulliset oikotiet, esimerkiksi saasteiden kaatamisen järviin ja meriin silloin, kun on mahdollista käsitellä ne saasteet jollain muulla tavalla, vaikka se jotain maksaisi. Se tekisi lopun järkyttävästä ökyilystä, ja samaan aikaan antaisi työväenluokan ohjaukseen ne varat, jotka työläiset aiemmin omalla raadannallaan ovat kapitalisteille luoneet.

”Yhteisen ongelman” erilaiset ratkaisut

Ongelma on näennäisesti yhteinen, sillä kyllähän se pahinkin saastuttaja tarvitsee happea hengittääkseen ja ruokaa syödäkseen, mutta hän ei suinkaan laita kaikkea peliin planeetan elinkelpoisuuden pelastamiseksi, vaan hän varautuu maailmanloppuun ja luksusbunkkerissa asumiseen. Porhot ovat asiantuntijoilta kyselleet, että miten parhaiten vältetään turvallisuushenkilöstön vallankaappaus bunkkeriin asettumisen jälkeen. Työväenluokka tarvitsee elinkelpoisen planeetan, mutta kapitalisti saattaa tyytyä joidenkin satojen neliömetrien elinkelpoiseen tilaan ja ehkä kohtuulliseen määrään sopivan kiitollisia palvelijoita. Meille hän varaa panssariovensa, vartijoidensa väkivallan, ja halveksuntansa. Tällä tavalla ongelmaa voidaan väittää yhteiseksi, mutta ratkaisut ovat täysin erilaisia, ja tämä kertoo myös siitä, mikä oikeastaan mielletään ongelmaksi ja kenelle.

Meille tehdään hurskaita lupauksia ”maailman kunnianhimoisimmasta ilmasto-ohjelmasta” ja mahtailevia julistuksia, tilastoja jotka osoittavat ihmiselämän olevan parempaa kuin koskaan aikaisemmin, ja näitä meille tarjotaan, kunnes bunkkerin panssaroitu ovi läimäistään kiinni, ja aseistetut vartijat käyvät asemiinsa. Tämä tapahtuu jo nyt paljon suuremmassa mittakaavassa, kun porvarillisen liberalismin juhlapuheet loppuvat ja piikkilanka-aidat pystytetään. Pakolaiset, jotka ovat jättäneet kotinsa kapitalismin sotien ja kapitalismin ilmastotuhon takia, esitetään uhkana yhtenäiselle valkoiselle sivilisaatiolle, jonka jakautumisen luokkiin porvaristo pyrkii piilottamaan, ja kaikkea tätäkin pahempaa on vielä luvassa. Porvarillinen valta pyrkii piilottamaan sen, että työväenluokan yhteinen etu ei riipu kansallisuudesta tai uskonnosta, että työväenluokan etu on vastakkainen porvarillisen edun kanssa. Meillä ei ole mitään yhteistä etua maailmanlopunbunkkeriinsa piiloutuvan kapitalistin kanssa, ei mitään yhteistä etua piikkilanka-aidat pystyttävän porvarin kanssa. He tarvitsevat meitä, tehtaisiinsa ja bunkkereihinsa, me emme tarvitse heitä mihinkään.

Kuva pakolaisia täynnä olevasta veneestä Välimerellä.
Euroopan unionin rajavalvontavirasto Frontex kuvaa lennokillaan uppoavia pakolaisveneitä.

Panokset ovat kovat ja taistelun tulos on kohtalokkaan tärkeä. Siksi työväenluokan on pyrittävä kollektiiviseen kamppailuun oman etunsa tähden, elinkelpoisen planeetan tähden, on taisteltava oikeudenmukaisen ilmastopolitiikan puolesta. On torjuttava ne, jotka pyrkivät ulkoistamaan saasteet, harhaanjohtamaan ja hajottamaan työväenluokkaa rasismilla. Liitoissa on käytävä kamppailua byrokraatteja vastaan, jotka eivät tohdi tehdä enempää kuin jakaa hernekeittoa tai muuten toteuttaa esimerkiksi Sitran listaa, ja samoin on käytävä myös niitä vastaan, jotka haluavat tyystin ohittaa työväenjärjestöt ja kehottavat yksittäisiä työläisiä lakkoilemaan yksinään. Työväenluokka on yhtä voimakas kuin se on järjestäytynyt ajamaan omaa asiaansa, ja sekä hajottajat että harhaanjohtajat on torjuttava. Nyt on pakko taistella, ja lakoista on hyvä aloittaa.