Avainsana-arkisto: sosialismi

Koronakriisin tuttu lääke: miljardeja yrityksille, heikennyksiä työläisille

 

c8fb3e8a-1b3b-6e90-422e-bdf26cb7c350
Kuva: Valtioneuvosto

Hallitus ilmoitti perjantaina 15 miljardin euron talouspaketista, jonka tarkoitus on auttaa yrityksiä ja (väitetysti) ihmisiä yli koronaviruksen aiheuttamista taloudellisista vaikeuksista.

Paketti koostuu neljästä eri osasta: ensinnäkin, Finnveran valtuuksia nostetaan reippaasti, 2 miljardista 12 miljardiin. Ideana on, että Finnvera takaa lainoja, ja valtio maksaa niitä vasta sitten, kun yritykset eivät myöhemmin selviä lainoistaan. Toiseksi, hallitus antaa yrityksille mahdollisuuden lykätä verojen ja työeläkemaksujen suorittamista kevään yli. Kolmanneksi, yksityisten työnantajien työeläkemaksuja alennetaan määräaikaisesti. Lopuksi, 0,2 miljardia annetaan suorina avustuksina yrityksille.

On aivan selvää, että hallituksen toimenpiteillä on luokkapuolueellinen luonne. Mikään näistä toimenpiteistä ei pyri helpottamaan työläisten tilannetta välittömästi, vaan päinvastoin, lomautuksia helpotetaan lyhentämällä lomautusilmoitusaika neljästätoista viiteen päivään. Käyttöön otetaan sama lääke kuin edellisessä talouskriisissä: yrityksille heitetään rahaa ja toivotaan niiden pysyvän pinnalla, samalla kuin duunarien oikeuksia uhrataan pääoman alttarilla. Hallitus jopa teki tietoisen päätöksen olla välittämättä EU:n säännöistä ja totesi, että huolet valtion velkaantumisesta ovat tällä hetkellä toissijaisia. On valitettavaa, että tällaista vaihtoehtoa ei koskaan edes mietitty, kun miljoonia työläisiä piti auttaa edellisen talouskriisin aikaan. Kaikki keinot ovat sallittuja ja kaikkia sääntöjä voidaan rikkoa, kun kyseessä on hädänalaisen porvariston pelastaminen. Tämä jos jokin paljastaa Suomen valtion porvarillisen luonteen, riippumatta siitä, kuka istuu hallituksessa.

Tämän paketin oikea hinta saadaan selville vasta myöhemmin, mutta voidaan jo ennakoida, että työläiset ja vähävaraiset joutuvat maksamaan laskun tulevina vuosina. Paketin aiheuttama reikä julkisessa taloudessa tulee todennäköisesti vaatimaan lisää leikkaus- ja talouskuripolitiikkaa. Jos työväenpuolueet sitoutuvat silloin tällaiseen politiikkaan, niiden kannatus laskee, mistä etenkin Perussuomalaiset hyötyvät.

Ei ole ollut puhettakaan työläisten tilanteen helpottamisesta, esimerkiksi irtisanomiskiellon avulla. Ay-liike on toivottanut paketin tervetulleeksi ja kehunut sitä suomalaisen sopimusyhteiskunnan voimannäytöksi, vaikka on samalla luonnehtinut pakettia ”raskaaksi”, ”merkittäväksi heikennykseksi” ja ”kiistatta epätasapainoiseksi yritysten eduksi”. Työväenluokan omaehtoisen järjestäytymisen sijaan kolmikantaiseen ”palkansaajien edunvalvontaan” keskittynyt ay-liike näkee tässäkin tilanteessa työläisten olevan riippuvaisia yrityksistä, eikä kykene minkäänlaisen vaihtoehtoisen yhteiskunnallisen ohjelman esittämiseen.

Vaikka tämä ratkaisumalli on yleinen kapitalistisissa maissa, jotkin uusliberaalit ja oikeistolaisetkin hallitukset ympäri Eurooppaa ovat ottaneet käyttöön radikaalimpia toimenpiteitä kuin meidän ”vihervasemmistolainen” hallituksemme. Irtisanomiskielto laitettiin toimeen Kreikassa. Ranskassa hallitus aikoo tarvittaessa kansallistaa yritykset. Molemmissa tapauksissa puhutaan oikeistolaisista hallituksista. On vaikea ymmärtää, mitä hyötyä työläisille on tästä ”kansanrintamasta” tai suomalaisen luokkayhteistyön perinteestä, kun tulokset ovat meillä samanlaisia tai huonompia kuin maissa, joissa oikeisto hallitsee yksin, mutta missä ay-liike ei osallistu työväen oikeuksien polkemiseen.

Totta puhuen, hallituksemme ei edes voisi vastata kriisiin muulla tavalla, ilman että se kyseenalaistaisi samalla kapitalistisia tuotanto- ja omistussuhteita. Valitettavasti meidän työväenpuolueemme eivät aio ylittää tätä talousjärjestelmää, vaan pyrkivät osoittamaan, että he osaavat hallita kapitalismia ja ylläpitää porvariston intressejä paremmin kuin porvaristo itse. Ne yrittävät tasapainottaa yhtäältä työväen intressit, ja toisaalta varmistaa, että pääoman kertyminen jatkuu entisellään, tai vähintäänkin ettei isku ole liian kova porvaristolle. Tämä on heijastus kapitalismin tuotantosuhteiden pääristiriidasta: tuotanto on yhteiskunnallista, mutta omistus on yksityistä.

Ainoa tapa selvitä tästä kriisistä työväen eduksi on katkoa kapitalistiset suhteet. Aito työväen hallitus mm. kieltäisi irtisanomiset ja lomautukset, kansallistaisi yritykset jotka pyrkivät irtisanomaan tai lomauttamaan työläisiä, kansallistaisi yksityisen terveydenhuollon, kansallistaisi pankkisektorin, ottaisi haltuun käyttämättömiä yksityisiä kiinteistöjä ja hotelleja hätämajoitukseksi, ja kohdistaisi miljardipaketit terveydenhuoltoon ja työpaikkojen luomiseen julkisella sektorilla. Lyhyemmin sanottuna, se ohjaisi meidän yhteiskuntaamme sosialistiseen suuntaan.

Valitettavasti, kumpikaan hallituksessa istuvista työväenpuolueista ei ole edes ehdottanut tällaisia rohkeita toimenpiteitä. Suomen työväenluokka kaipaa vielä puoluetta, joka taistelee sen intressien puolesta ja pyrkii ylittämään tämän tuhoisan talousjärjestelmän.

Posti palautettava peruspalveluksi ilman voitontavoittelua

Posti Group Oyj:n vastuuttomat toimet ovat herättäneet laajaa vastustusta. Työehtoshoppailu, palkkojen polkeminen ja muut heikennysesitykset on tuomittu jyrkästi sekä järjestäytyneen työväenliikkeen taholta että yhteiskunnallisessa keskustelussa. Työntekijöitä vastaan jatkuvasti hyökkäävää, yhtiön tilasta valehtelevaa ja kovapalkkaista Postin johtoa vaaditaan irtisanottavaksi.

Nämä vaatimukset ovat tarpeellisia tällä hetkellä, mutta eivät ratkaise taustalla olevia rakenteellisia ongelmia. Postin julma nykylinja ei johdu ainoastaan erityisen pahantahtoisesta johdosta, vaan heijastelee syvälle juurtunutta ja pitkäjänteistä kehitystä Postin palveluissa.

Kuva: Sippo Kähmi

Postin alasajo alkoi jo 1990-luvulla, kun valtion virastosta tehtiin ensin liikelaitos ja myöhemmin osakeyhtiö. Sipilän hallitus puuhaili Postin listaamista pörssiin, ja nyt Rinteen hallituksen omistajaohjausministeri Sirpa Paatero (sd.) on väläyttänyt Postin pilkkomista kahdeksi eri yhtiöksi, joista mahdollisesti vain toinen olisi valtion omistuksessa. Julkisesta peruspalvelusta on siis asteittain tehty markkinaehtoista yritystoimintaa.

Vaikka Suomessa Posti on edelleen valtion omistuksessa, on se osakeyhtiö, jonka toimintalogiikkana on tehdä voittoa, ei palvella kansalaisia. Se, että tässä yhteydessä valtio itse on kapitalisti, ei muuta mitään. Posti on viimeisen neljän vuoden aikana tuottanut valtiolle osinkoa 140 miljoonaa euroa, mutta samaan aikaan sekä palvelun laatua että työläisten oikeuksia on heikennetty.

Vasemmiston ja työväenliikkeen on aika laatia kestävä linjaus Postin tulevaisuuden suhteen. Voittoa tavoittelevan yhtiön sijaan Posti on palautettava kokonaisuudessaan julkiseksi valtion laitokseksi, joka vastaa ensisijaisesti kaikille kuuluvien postipalvelujen laadukkaasta toteuttamisesta.

On syytä arvioida myös, voidaanko Postille palauttaa muita sen piiristä yksityistettyjä tärkeitä palveluita, kuten tietoliikenne- ja pankkitoiminta. Yhteiskunnalle välttämätön infrastruktuuri kuten posti- että telepalvelut on kansallistettava uudelleen ja säilytettävä yhteisenä omaisuutena, ei kenenkään rahasampona.

Kuva: Sippo Kähmi

Postin ja muiden peruspalvelujen palauttaminen täyteen julkiseen omistukseen olisi valtava edistysaskel suomalaisille työläisille, mutta se herättää myös kysymyksen siitä, ketä nämä palvelut suunnataan hyödyttämään eniten kapitalistisen valtion valvonnassa. Julkinen omistus ei yksistään riitä. Välttämättömien julkisten palvelujen ja keskeisien taloudenalojen tulisi olla niitä pyörittävien työntekijöiden ja laajemmin koko työväenluokan joukon hallinnassa.

Posti ei tarvitse toimitusjohtajaa ja hallitusta ohjaamaan sitä kohti maksimaalisia voittoja, se tarvitsee postityöntekijöiden itsensä asiantuntemusta ja ohjausta palvellakseen parhaiten myös käyttäjiä. Demokraattisesti hallinnoitu postipalvelu ei koskaan yrittäisi myydä sinulle ruohonleikkuripalveluita. 

  • Postin yhtiöittäminen purettava; ei pilkkomiselle ja yksityistämiselle; Posti takaisin valtion laitokseksi!
  • Ei työehtojen heikennyksille; loppu vuokratyövoiman ja nollatuntisopimusten käytölle Postissa; vakituiset työsopimukset pysyville työtehtäville.
  • Ei enää miljonäärijohtajia Postille, tilalle työntekijöiden demokraattinen johto!
  • Laajennetaan entisestään ammattiliittojen solidaarista lakkotoimintaa, tarvittaessa kohti yleislakkoa.

Rinteen hallitus jäi kiinni itse rakentamaansa ansaan

1024px-finnish_council_presidency_priorities_debated_in_plenary_48308185896.jpg
CC-BY-4.0: © European Union 2019 – Source: EP

Kansainvälisen kapitalismin pysähtyneisyys hidastaa työpaikkojen syntymistä Suomessa. Rinteen lupaus saavuttaa 75 % työllisyysaste ei ole mahdollinen nykyisin ehdoin.

Jopa ne vähäiset ja vajavaiset uudistukset sekä edellisen hallituksen leikkauksien osittainen purkaminen, joita hallitus ehdotti ensimmäisessä budjettissaan, saivat aikaan varoituksen valtion tarkastusvirastolta (VTV). Viraston mukaan uudet menot saattavat rikkoa EU:n vakaus- ja kasvusopimusta. Sopimus edellyttää, että EU:n jäsenvaltiot pitävät alijäämän enintään 3 % BKT:stä ja julkisen velan enintään 60 % BKT:stä. 

Ilmeinen ratkaisu työpaikkojen kasvun hidastumiseen olisi talouden keskeisten alojen kansallistaminen ja julkisten työpaikkojen luominen. Sen sijaan hallitus pyrkii vähentämään velkaa myymällä valtion omaisuutta, ja kieltäytyy perumasta Sipilän hallituksen tekemiä yksityistämishankkeita.

Hallitus kutsuu itseään ”vasemmistolaiseksi”, mutta se viesti alusta asti aikomuksestaan jatkaa edellisen hallituksen epäonnistunutta talouspolitiikkaa nimittämällä keskustalaisia ministereitä valtiovarain- sekä työ- ja elinkeinoministeriöille. Entinen ay-pomo Antti Rinne edustaa nyt markkinoiden diktatuuria.

Talouspolitiikka, joka asettaa työläiset etusijalle, vaatii kansallistamisia ja enemmän julkisia menoja. Tämä tarkoittaa EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen ehtojen hylkäämistä julkisen omistuksen laajentamisen osalta.

Mitä sitten? Ihmiset ovat tärkeämpiä kuin EU:n säännöt.

Euroopan unioni ei tietenkään ole samaa mieltä. Se rankaisi julmasti Kreikkaa julkisten menojen säilyttämisestä ja aiheutti maassa edelleen jatkuvan yhteiskunnallisen kriisin, joka on maksanut tuhansien ihmisten hengen. Osasyyllinen on myös Syriza, ”vasemmistopuolue”, joka lupasi vastustaa EU:ta, mutta käänsi selkänsä Kreikan työläisille pelastaakseen kapitalismin. Sama näytelmä pienemmässä mittakaavassa nähtiin Italiassa, jossa useat hallitukset ovat ehdottaneet sosiaalimenojen korotuksia, mutta ovat aina luopuneet aikomuksistaan EU:n rangaistusten uhatessa.

Suomi äänesti Kokoomuksen, Keskustan ja Perussuomalaisten uusliberaalin linjan torjumiseen puolesta. Suomen työläiset ansaitsevat sosialistisen puolueen, joka asettaa työväenluokan intressit etusijalle; puolueen, joka on tiukasti sidottu työväenluokkaan ruohonjuuritasolla; puolueen, joka on demokraattisesti sitoutunut edustamiinsa ihmisiin; puolueen, joka on selkeästi johdettu ja täsmällisesti järjestäytynyt pääoman hyökkäyksiä vastaan.

Suomi tarvitsee joukkopohjaisen, kommunistisen, internationalistisen työväenpuolueen. Vain sellainen järjestö voi saavuttaa niitä uudistuksia, joita sorretut tarvitsevat selviytyäkseen. Vain sellainen puolue kykenee taisteluun kapitalismin kaatumisen puolesta Suomessa ja koko maailmassa.

Proletaarit ottaa käyttöön uuden tunnuksen

Meillä on uusi graafinen tunnus! Sen kuvasto tuo tälle vuosisadalle vallankumouksellisen työväenliikkeen perinteisiä tunnuksia ja periaatteita.

INTERNATIONALISMI

Tunnuksen taustalla loistava punatähti edustaa työväenluokan kansainvälisyyttä – proletaarista internationalismia. Kapitalismi on globaali järjestelmä, joten riistävää pääomaa vastaan kohdistuvan työväen vastarinnan on myös oltava kansainvälistä. Toisaalta, sosialismi on rakennettava kansainvälisellä tasolla. Ei ole sellaista asiaa kuin ”sosialismi yhdessä maassa”, vaan vallankumouksen on oltava pysyvä ja kansainvälinen.

TYÖVÄENVALTA

Tunnuksen keskiössä hammasrattaaseen tarttuva nyrkki edustaa työväenvaltaa. Työväen itsevapautus on pääosin poliittinen taistelu. Työväenluokan tulee järjestäytyä puolueeksi ja käyttää puoluetta välineenä – myös eduskunnan ulkopuolella – valtiovallan ottamiseksi porvariston käsistä. Uutta työväenvaltiota on käytettävä entisten hallitsevien luokkien tukahduttamiseen ja yhteiskunnan uudelleen järjestämiseen sosialistisella pohjalla.

TUOTANTOVÄLINEIDEN YHTEISOMISTUS

Hammasratas edustaa tuotantovälineitä. Jotta yhteiskunta pystytään järjestämään uudelleen sosialistisella pohjalla, työväenvallan on tartuttava tuotannon välineisiin; sen on otettava tuotantovälineet haltuun porvaristolta. Talouden keskeisten alojen valtio-omistus on tarpeellista, jotta ylitetään kapitalismi ja sen tuotantosuhteet, ja voidaan siirtyä ensin sosialistiseen ja sitten kommunistiseen suuntaan. Päämääränä on riistosta vapaa ja luokaton yhteiskunta, jossa ihmiskunnan ja luonnon tarpeet ohjaavat taloutta sokean voittotavoittelun sijaan.

Tunnus kuvaa erittäin hyvin tavoitteitamme: vallankumous, työväenvalta, tuotantovälineiden yhteisomistus, sosialismi, kommunismi.

Proletaarit-komitea kiittää tunnuksen luonutta Tero Ojansivua, jonka taiteen voimin näitä tärkeitä asioita myös edistetään.

Portugali: jäikö talouskuripolitiikka ja uusliberalismi menneisyyteen?

1 - António_Costa,_European_Parliament_14-03-2018_european commissionpng
Portugalin pääministeri António Costa. Kuva: Euroopan komissio

Monet Euroopan vasemmistossa, joskus myös Suomessa, ovat kehuneet Portugalin hallitusratkaisua viimeisten neljän vuoden aikana. Maata johti sosialistisen puolueen (PS) hallitus, jolla oli parlamentissa vasemmistoblokin (BE) ja CDU-koalition (johon kuuluu kommunistinen puolue PCP ja vihreät PEV) tuki. Monet esittivät tämän ratkaisun vaihtoehtona talouskuripolitiikalle ja mallina muille Euroopan maille. Tämän tulkinnan mukaan PS:n voitto äskettäisissä 6. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa voidaan katsoa tärkeäksi voitoksi vasemmistolle. Voitto on erityisen tärkeä nyt, kun vasemmisto kokee massiivisia tappioita muualla Euroopassa. Mutta onko tämä todella työväenluokan ja vasemmiston voitto? Entä päättyikö talouskuripolitiikka Portugalissa todella vuonna 2015 PS:n hallitukseen nousun myötä? Maan viimeaikaisen historian analyysi on tarpeen näiden vaalien todellisen merkityksen arvioimiseksi.

Troikan vuodet

Vuoden 2011 alussa Portugali oli lähellä konkurssia. Se oli kuluttanut miljardeja pelastaakseen raunioituneita pankkeja vuoden 2008 kriisin seuraukselta, sekä muita rahoituslaitoksia, jotka menivät konkurssiin mm. korruption ja rikollisuuden vuoksi. Tuolloinen PS:n hallitus neuvotteli lainasta ns. troikan kanssa (IMF, Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki). Myöhemmin vuonna 2011 valittu hallitus, joka koostui oikeistopuolueista PSD:stä ja CDS-PP:stä, toimeenpani kyseisen lainasopimuksen talouspoliittiset ehdot seuraavien neljän vuoden ajan. Sopimus toi maalle neljä vuotta politiikkaa, jonka päätavoitteena oli köyhdyttää maata siirtämällä resursseja työväestöltä ja keskiluokilta maan velkojille.

Kuten yleensä tapahtuu EU:n ja IMF:n ”pelastussopimuksissa”, suunnitelmana oli leikata palkkoja, sosiaalietuuksia, eläkkeitä ja vapauttaa työmarkkinoita entisestään. Tavoitteena oli toteuttaa visio, joka EU:lla on ollut Portugalin taloudesta siitä lähtien, kun maa liittyi EY:hyn vuonna 1986. Visioon kuuluu rajoittaa Portugalin maataloustuotantoa ja ajaa maan teollisuus alas, ja sen sijaan tehdä sen taloudesta riippuvainen palvelusektorista mm. luomalla maasta iso lomakeskus pohjois- ja keskieurooppalaisille varakkaille turisteille ja eläkeläisille. Työväenluokka on pidettävä kesynä, ylityöllistettynä, kurjilla palkoilla elävänä, äärimmäisen epävarmoissa työsopimuksissa, aina työttömyyden Damokleen miekan alla. Sosiaalipalvelujärjestelmä, julkinen liike, energia, ym., olisi yksityistettävä (ellei niitä ollut jo yksityistetty). Maan taloudelliset resurssit oli tarkoitus tyhjentää julkisen velan mekanismin kautta.

2 - que se lixe a troika manif 2.3.2013
2011-2015 oli suurien joukkoliikehdintöjen aikaa. Kuvassa Que Se Lixe a Troika:n (”Troika hiiteen”) mielenosoitus 2.3.2013, johon osallistui yli miljoona ihmistä eri puolilla maata. Kuva: Jorge Humberto

Troikan aikana näimme myös joitain suurimmista ja taistelukelpoisimmista yhteiskunnallisista protestiliikkeistä vallankumouksellisten päivien 1974–1975 jälkeen. Vuodesta 2011 vuoteen 2015 meillä oli kaksi yleislakkoa, ja satoja tuhansia ihmisiä tulvi kaduilla marssimassa troikkaa vastaan kerta toisensa jälkeen. Sosiaalinen tyytymättömyys oli niin syvää, että ammattiliitojen lisäksi osittain spontaanit liikkeet kykenivät säännöllisesti kutsumaan koolle satatuhatpäisiä mielenosoituksia. Nämä mielenosoitukset puolestaan mobilisoivat yhteiskunnan sektoreita, joita on yleensä vaikeampaa mobilisoida, kuten prekaarista ja järjestäytymätöntä työväkeä, yhteiskunnan keskikerroksia jne. Keskiluokat radikalisoituivat niin, että aloimme melkein puhua hallintojärjestelmän kriisistä. Vasemmistolla oli erinomainen tilaisuus johtaa tuo valtava sosiaalinen voima kohti sosialistista ratkaisua työväenluokan johdolla.

António Costan ”härveli”

Vuonna 2015 saavutettiin jonkin verran edistystä: vaikka hallitsevalla oikeistopuolueella oli parhaat suhteelliset tulokset, António Costan johtama oppositiossa oleva PS pystyi tekemään sopimuksen vasemmistopuolueiden kanssa ja sai parlamentin enemmistön tukemaan hallitustaan. Kyseessä ei ollut koalitio sanan oikeassa merkityksessä, koska vasemmisto ei ollut muodollisesti hallituksessa, vaan oli vain sitoutunut tukemaan hallitusta parlamentissa. Tämä epätavallinen ratkaisu – etenkin Portugalissa, jossa ei ole epätavallista, että pääpuolueet saavat yksin itse ehdottoman enemmistön ilman koalitioita – sai julkisissa keskusteluissa nimen ”geringonça”, mikä tarkoittaa ”härveliä” tai ”vekotinta”.

3 - geringonca the economist
António Costan ”härveli”. Kuva: David Parkins/The Economist

Tuolloin tarvittiin jonkinlainen väliaikainen sopimus PS:n kanssa. Neljä vuotta kestäneen mitä ankarimman uusliberalistisen ohjelman jälkeen vasemmiston olisi vastuutonta jättää käyttämättä tämä mahdollisuus sysätä oikeisto hallituksesta. Mutta, oli tarpeellista tehdä selvä ero vasemmiston ja hallitusohjelman välillä, ja tästä erittäin poikkeuksellisesta sopimuksesta ei voisi koskaan tulla pysyvää sopimusta. PS ei koskaan lopettaisi uusliberalistista politiikkaa, vaikka voisi antaa sille ”inhimilliset” kasvot. Tilapäisen sopimuksen olisi pitänyt olla pelkästään jälleen yksi askel joukkojen mobilisoimiseksi: sen olisi pitänyt asettaa PS:n hallitukselle paineita ja paljastaa, kuinka PS väistämättä hakee tukea oikeistolta. Valitettavasti tapahtui päinvastoin: sopimuksesta tuli pysyvä, ja vasemmisto ketjutettiin käytännössä hallituksen tukijoiden rooliin. ”Härvelistä” tuli melkeinpä de facto hallituskoalitio.

Costan hallituksella oli hädin tuskin mitään tarjottavana vasemmistolle. Maailmanlaajuinen taloudellinen elpyminen on sallinut jonkin verran myönnytyksiä, kun minimipalkkaa nostettiin vähän (485 eurosta kuukaudessa vuonna 2014, 600 euroon kuukaudessa vuonna 2019), osa palkkojen ja eläkkeiden leikkausten troikan vuosilta peruutettiin, julkisen liikenteen hintoja ja köyhimpien perheiden sähkölaskuja laskettiin, tietyt yksityistämishankkeet perutettiin, jne.

Muilta osin ”härvelin” tulokset työväelle ovat huonot: miljardit ovat jatkaneet virtaamistaan julkisen velan korkoihin ja kaatuneiden pankkien rahoittamiseen, troikan vuosien työ- ja asuntolait on pidetty ennallaan, julkinen investointi on ollut vähäisempää kuin koskaan, ja julkiset palvelut ovat olleet vakavasti alirahoitettuja. Sanomattakin on selvää, että palkat ja eläkkeet ovat edelleen surkeat elinkustannuksiin nähden. Työsuhteiden epävarmuuden, työttömyyden ja käytännössä olemattoman perusturvan ongelmat jatkuvat, elleivät ne ole jopa pahentuneet. Julkinen terveysjärjestelmä on dramaattisessa alirahoituksen tilassa, julkisia investointeja työpaikkojen luomiseksi ei ole tehty, sosiaaliset perusoikeudet, kuten asuminen, ovat pysyvästi vaarassa kiinteistökeinottelun ja turismin kasvun takia, monien muiden maata ahdistavien sosiaalisten ongelmien lisäksi.

Ne helpotukset mitä työläiset kokivatkin viimeisen neljän vuoden aikana, johtuvat pikemminkin globaalin kapitalistisen talouden suhteellisesta noususta ja matkailun kasvusta kuin hallituksen päättäväisestä toiminnasta. Näiden vuosien talouskasvu on perustunut matkailuun, alhaisiin palkkoihin, prekaarityöhön, kiinteistökeinotteluun ja julkisten palvelujen avautumiseen yksityisille sijoituksille. Vaikka minimipalkkaa on nostettu, keskipalkka ei ole seurannut samaa suuntausta. Epävarmat työsuhteet, alhaiset palkat ja korkeat vuokrat kalvavat edelleen työläisten ja heidän perheidensä arjen hyvinvointia.

Vasemmisto kanavoi vuosien 2011-2015 kamppailujen aikana syntyneen valtavan sosiaalisen mobilisaation tukemaan porvarillista hallitusta, joka edustaa EU:n johtaman uusliberalismin ja talouskuripolitiikan jatkuvuutta. Sen sijaan, että tämä mobilisaatio olisi suunnattu kohti BE:n ja PCP:n johtamaa työväenhallitusta, nämä puolueet tyytyivät turvamaan Costan selustan parlamentissa. Sen sijaan, että nämä sosiaaliset voimat oltaisiin koottu työväenluokan johdon alle kohti aitoa välirikkoa uusliberalismin kanssa ja kohti sosialistista vaihtoehtoa, vasemmisto tyytyi palkkojen ja eläkkeiden kurjiin korotuksiin. Samalla kun sosiaalidemokraatit ympäri Eurooppaa paljastettiin Brysselin ja Berliinin kätyreiksi ja heidät sysättiin poliittisesti mitättömään asemaan (mistä Kreikan PASOK on hyvä esimerkki), vasemmisto pelasti Portugalin demarit, ja sai itse vastineeksi vähäisiä muruja. Vasemmiston ohjelmien keskeisistä kysymyksistä, kuten julkisesta velasta, finanssijärjestelmästä, eurosta ja EU:sta jne., yksinkertaisesti luovuttiin. Vasemmisto käytti vaikutusvaltaansa ammattiliitoissa, etenkin ammattiyhdistysten keskusliitossa CGTP:ssa, kasvavan tyytymättömyyden jarruttamiseen.

Vasemmistopuolueiden ja ay-liikebyrokratian jarruttamisesta huolimatta olemme nähneet parin viime vuoden aikana mm. autoteollisuuden työntekijöiden, sairaanhoitajien, satamatyöläisten ja kuorma-autokuljettajien tärkeitä lakkoja. Nämä taistelut ovat yleensä liittyneet työntekijöiden perusoikeuksiin, kuten työajan määrittelyyn, palkankorotuksiin ja ylityökorvauksiin. Jotkut näistä työtaisteluista ovat uhanneet tärkeitä talouden osia. PS:n hallituksen vastaus näihin lakkoihin on ollut julma, ja se on hyökännyt lakko-oikeutta vastaan tavalla, jota Portugalin porvarillisen demokratian historian aikana ei ole ennen nähty. Lakkopäiville asetettujen pakollisten palveluiden vähimmäistaso asetettiin 100 prosenttiin, poliisia ja armeijaa käytettiin lakkovahtien purkamiseen, rikkurityövoimaa käytettiin, uusia ammattiliittoja haastettiin oikeuteen, lakkolaisia vainottiin ja pidätettiin, jne. Se että työväenpuolueet olivat käytännössä liitossa hallituksen kanssa tarkoitti, että taistelevilla työläisillä ei ollut vaikuttavaa poliittista organisaatiota, joka puolustaisi heidän lakko-oikeuttaan. Mikä pahempaa, jotkut BE:n, PCP:n ja CGTP:n johtajat ovat julkisesti hyökänneet lakossa olevia työläisiä vastaan. Tunnettu BE:n johtaja ja entinen ay-aktiivi António Chora oli yksi kovimmista äänistä Volkswagenin tehtaan lakkoja vastaan, ja PCP:n ja CGTP:n johtohahmot hyökkäsivät kuorma-autojen kuljettajien ammattiliittoa vastaan. Useat näiden järjestöjen johtajat vastustivat oikeutta kerätä lakkovaroja sairaanhoitajien lakkojen aikana. Tämän seurauksena oikeistolaiset opportunistit ja jopa äärioikeistolaiset hahmot ilmestyivät joidenkin näiden kamppailujen ohjaajaksi yrittäen hyödyntää vasemmiston antautumista opportunistisesti tukemalla taistelussa olevia työntekijöitä.

4 - sérgio sousa
Ahtaajat ovat olleet yksi Portugalin työväenluokan taistelevimpia sektoreita. Kuva: Sérgio Sousa

Poliittinen kenttä muuttui lokakuun eduskuntavaaleissa

Juuri tässä valossa meidän on analysoitava 6. lokakuuta pidetyt parlamenttivaalit: suhteellinen enemmistö, kuten tavallisesti, pidättäytyi äänestämästä, mikä viittaa porvarillisen demokratian legitimiteetin rapautumiseen. Äänestysprosentti oli vain 54,5%, mikä oli 2,5% vähemmän kuin vuonna 2015. PS hyötyi vaaleissa talouden elpymisen mahdollistamista erittäin vähäisistä parannuksista. Sen kannatus nousi 4% edellisistä vaaleista 36,7 prosenttiin. Se ei silti pystynyt saavuttamaan absoluuttista enemmistöä, mikä oli puolueen päätavoite. BE:ta ja CDU:ta rangaistiin melkein kaikesta, mihin ei troikan lähdön jälkeen tehty muutosta. BE säilytti suhteellisen kannatuksensa (10%), mutta menetti yli 50 000 ääntä vuoden 2015 vaaleihin verrattuna. CDU:n kannatus puolestaan laski edellisistä vaaleista 2%, ja oli 8,2%. Puolue menetti viisi kansanedustajaa. Monet entiset vasemmiston äänestäjät jättivät tällä kertaa äänestämättä, samalla kun monet hävityt äänet todennäköisesti löysivät tiensä PS:lle ja myös muille pienemmille puolueille, kuten keskustavasemmistolaiselle ja EU-myönteiselle Livre-puolueelle, joka myös valittiin parlamenttiin ensimmäistä kertaa, sekä eläinoikeuksiin keskittyvälle PAN-puolueelle, jonka kannatus nousi yhdestä neljään kansanedustajaan.

Populistista äärioikeistoa edustava uusi Chega-puolue hyötyi todennäköisesti myös vasemmiston virheistä. Sen johtaja André Ventura valittiin parlamenttiin. Tämä on ensimmäinen kerta Portugalin demokratian historiassa, kun avoimesti perustuslain vastaisen äärioikeiston edustaja valitaan parlamenttiin. Silti ”trumpilaisen” tai ”bolsonarolaisen” äärioikeiston esiintyminen Portugalissa heijastaa todennäköisesti perinteisten porvarillisten puolueiden PSD:n ja CDS:n konkurssia. Troikan vuodet leimasivat puolueet pysyvästi, ja ne kärsivät suuren tappion. 27,9% äänistä meni PSD:lle ja 4,3% CDS:lle, mikä tarkoittaa, että puolueet menettivät valtavan määrän kansanedustajia ja ääniä. PSD:llä on 10 ja CDS:lla 13 kansanedustajaa vähemmän kuin vuonna 2015. CDS:n eli kristillisdemokraattien kannatuksen lasku oli vaalien dramaattisin: sen edustajamäärä laski kahdeksastatoista viiteen kansanedustajaan. Ääriliberalistisen IL-puolueen nousu eduskuntaan liittyy todennäköisesti myös perinteisen oikeiston konkurssiin. Puolue sai vaaleissa läpi yhden edustajan.

Jos BE:tä ja PCP:tä ei pidetty vaihtoehtoina hallitukselle ennen ”härveliä”, niitä ei varmasti nähdä sellaisina nyt. Erityisesti PCP:tä, jolla on perinteisesti ollut vahva rooli ammattiliitoissa, rangaistaan sen antamasta (äänettömästä tai avoimesta) tuesta Costan hallituksen toimille työväenliikettä vastaan. Tämä luokkatietoisuuden puute maksoi PCP:lle viisi kansanedustajaa.

Minne nyt?

Vaikka PS ei ole kerännyt kampanjassaan mitään intomielistä voimaa, se on kyennyt varmistamaan menestyksekkäästi hegemoniansa tärkeimpien sektoreiden, sekä porvariston että keskiluokan ja työväenluokan keskuudessa. Costan uusi hallitus tarvitsee tuekseen vain kymmenen kansanedustajaa muista puolueista saadakseen enemmistön parlamentissa. Varsinkin suurpääoma on tyytyväinen tähän ratkaisuun, koska Costan ”härveli” on ollut erittäin tehokas poliittinen väline turvaamaan kapitalismin vakauden Portugalissa, Brysselin ja Berliinin tiukassa ohjauksessa. Ei ole sattumaa, että EU:n johto on viimeisten neljän vuoden aikana osoittanut Costan hallitukselle kiitosta, hyläten perinteisen oikeiston eurooppalaisen suurpääoman edustajana maassa. Tällä kertaa Costa ja vasemmistopuolueet eivät ole kirjoittaneet sopimusta, mutta kaikki osoittaa, että vasemmistoreformistit jatkavat toimimistaan PS-hallituksen ehdoilla, PCP:n hiukan taistelevammasta retoriikasta huolimatta.

Tällä voi olla tuhoisia seurauksia. Jos yleinen talouden elpyminen on antanut PS:lle mahdollisuuden rakentaa riittävän vahva hegemonia hallitukselleen, tuleva talouskriisi tulee murskaamaan sen hegemonian nopeasti. Sen mukana tulee uusi porvarillisen poliittisen hallintojärjestelmän legitiimiyden ja koko kapitalistisen talousjärjestelmän kriisi. Jääkö vasemmisto Costan rinnalle, kun PS menettää yhteiskunnallisen vaikutusvaltansa? Tämä voi tarjota nouseville äärioikeistolaisille voimille mahdollisuuden hyödyntää sosiaalista tyytymättömyyttä ja toimia kapitalismin varaventtiilinä sosiaalisten levottomuuksien kanavoimisessa. Vai yhdistyykö vasemmisto yhtenäisen hallitusohjelman ympärille, joka tarjoaa sosialistisen ratkaisun kapitalistiseen kriisiin ja purkaa siten julkisen velan ja EU:n uusliberalismin kahleet? Marxilaisesta ja vallankumouksellisesta näkökulmasta jälkimmäinen skenaario on se, johon meidän pitäisi pyrkiä.