Tämä artikkeli on toinen osa kolmiosaista sarjaa, joka käsittelee Natoa kommunisminvastaisena projektina. Lue sarjan ensimmäinen osa täällä: Kolmas valtakunta, joka ei koskaan päättynyt. Viimeinen osa: Heidän ja meidän salaliittoteoriat – salaliitot luokkavallan välineenä.

Teksti: Mikko Silvennoinen.

Porvarillisesta historiankirjoituksesta muodostuu käsitys, että eurooppalaiset valtiot suistuivat irrationaalisten liittoutumien seurauksena, ikävän sattuman (Franz Ferdinandin surma Sarajevossa) kautta ensimmäiseen maailmansotaan. Tästä seurasi ikäviä historiallisia kehityskulkuja, kuten bolševikkien lokakuun vallankumous 1917 ja Saksalle nöyryyttävästä Versailles’n rauhansopimuksesta syntynyt natsien vallan anastaminen. Demokratian ja vapauden puolella taistelevat Euroopan porvarilliset demokratiat ja Yhdysvallat kukistivat ensin hirmuiset natsit ja sitten haastoivat supervallaksi nousseen Neuvostoliiton yksilönvapauksien ja ihmisoikeuksien nimessä kylmään sotaan. Yhdysvallat voitti kylmän sodan Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Historian kaari on pitkä, mutta taipuu kohti oikeudenmukaisuutta, kuten liberaalienkin hyväksymä versio Martin Luther Kingistä totesi.

Tämä on tietysti liberaali fantasia, jonka vähänkin enemmän vasemmistolaisesti ajattelevat jo myöntävät sellaiseksi. Todellisuus on kuitenkin paljon enemmän mätä kuin reformistiset sosialistitkaan kuvittelevat tai pystyvät itselleen myöntämään.

Operation Unthinkable 1945 – Churchill halusi käyttää Wehrmachtia Neuvostoliittoa vastaan

Harva muistaa, että Winston Churchill (joka arkki-imperialistina ja rasistina oli raivopäisesti vastustanut bolševikkeja Venäjän vallankumouksesta 1917 asti) ehdotti juuri antautuneen Wehrmachtin sotilaiden käyttämistä hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan heti toisen maailmansodan jälkeen. Operation Unthinkable (suom. operaatio Sanoinkuvaamaton) visioi 1.7.1945 alkavan hyökkäyksen Neuvostoliiton miehitysjoukkoja vastaan Saksassa, ”pakottaakseen Neuvostoliiton läntisten liittoutuneiden tahdon alaisuuteen”, kuten operaation dokumenteissa muotoiltiin. Lopulta operaatio torpattiin, koska Neuvostoliiton joukkojen määrällinen ylivoima oli jopa alkavan kylmän sodan fanaattisten strategien mielestä liian suuri. Neuvostoliittolaisia ei realistisesti ajatellen oltaisi pystytty päihittämään konventionaalisessa sodassa. Operaatio Unthinkablesta tuli kuitenkin ensimmäinen salainen suunnitelma Neuvostoliittoa vastaan käytävää sotaa varten.

Tulevien tapahtumien valossa on tärkeä huomata, että suunnitelman arkkitehdeille ei ollut lainkaan ongelmallista perustaa sitä kymmenen Wehrmachtin divisioonan käyttämiseen Neuvostoliittoa vastaan. Natsiarmeijan sotilaat olisi suunnitelman mukaan palautettu sotavanki-statukselta aktiivipalvelukseen.

Kuten vielä toisen maailmansodan kynnyksellä, myös sodan juuri loputtua läntisten imperialistien mielessä päällimmäisenä oli kommunismin ja Neuvostoliiton pyyhkiminen maailmanhistorian sivuilta. Fasismin kanssa voitiin elää, kuten Salazarin Portugalin hyväksyminen Natoon osoitti kristallinkirkkaasti.

Kommunistien tukahduttaminen ja Naton perustaminen

Fasismia vastaan toisen maailmansodan aikana taistelleista vastarintasotureista tehokkaimpia olivat tietysti kommunistit. Ideologisesti sitoutuneina ja teoreettisesti varustautuneina marxilaisina he muodostivat vastarinnan keihäänkärjen ja siten kohtasivat myös vihollisten suurimmat julmuudet. Tämän vuoksi kommunistit saavuttivat toisen maailmansodan jälkeen suuren kansansuosion ympäri Eurooppaa. Erityisesti Italiassa heidän nousunsa huolestutti transatlanttista liittoumaa. Antikommunismi ei ollut vähentynyt läntisillä vallan käytävillä pisaraakaan. Italian kommunistien nousun onnistunut tukahduttaminen vuoden 1948 vaaleissa oli CIA:n ensimmäinen salainen operaatio. Se avasi tulvaportit väkivaltaisten, virallisesti kiellettävien (engl. plausible deniability) operaatioiden institutionalisoinnille niin Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden valtiossa kuin Länsi-Euroopan tiedustelupalveluiden piirissäkin. Koko modernin läntisen tiedustelutoiminnan voi sanoa ideologisesti pohjautuvan kommunismin vastustamiselle.

Uhka Italian kommunistien voitosta ja liitosta Moskovan kanssa pelästytti läntiset hallitsevat luokat varautumaan Neuvostoliiton marssiin läpi rautaesiripun. Esimerkiksi Koillis-Italian katsottiin olevan haavoittuvainen hyökkäykselle itäblokin piiristä.

North Atlantic Treaty Organization eli tuttavallisemmin Nato perustettiin vuonna 1949. Tutkijat ovat löytäneet viitteitä siitä, että eurooppalaisten valtioiden liittyessä yksi kerrallaan järjestöön niiltä olisi edellytetty myös erilaisten salaisten lisäpöytäkirjojen allekirjoittamista. Näiden myötä ne olisivat sitoutuneet mm. kommunistien toiminnan vaikeuttamiseen tai pidättäytymiseen äärioikeistolaisten elementtien syyttämisestä tuomioistuimissa. On esitetty, että merkittävä syy Charles de Gaullen vetäytymiseen Naton sotilaallisesta komponentista vuonna 1966 olisi ollut juuri tällaisen lisäpöytäkirjan aiheuttama rajoite Ranskan liikkumavaralle, ei pelkästään yleinen gaullistinen huoli Ranskan suvereniteetista ja suurvalta-asemasta. Nämä tiedot ovat kuitenkin toistaiseksi viitteellisiä, eikä niitä voi pitää todeksi osoitetuiksi.

Joka tapauksessa selvää on, että Neuvostoliitto tulkitsi järjestön itseään vastaan suunnatuksi aggressiivikseksi toimijaksi viimeistään, kun uudelleen itseään aseistava Länsi-Saksa hyväksyttiin sotilasliiton jäseneksi vuonna 1955. Vasta tällöin Neuvostoliiton johdolla perustettiin Varsovan liitto vastapooliksi Natolle.

Stay behind -verkosto ja operaatio Gladio

Muodollisesti Neuvostoliiton invaasioon varautumiseksi Naton sateenvarjon alle perustettiin ns. stay behind -verkosto. Kyseessä oli salainen, vapaaehtoisista – yleensä äärioikeistolaisista paramilitaareista – muodostettu verkosto, jonka virallinen tehtävä oli varautua Neuvostoliiton miehitykseen Länsi-Euroopassa. Toiminnan oli määrä pohjautua toisen maailmansodan aikaisten vastarintaliikkeiden toimintamalliin: miehittäjän sabotaasia ja vakoilua, tiedustelutoimintaa. Verkostoa koordinoitiin Naton organisaatioon kuuluvista elimistä, joiden puitteissa eri Euroopan sotilastiedustelujen edustajat kokoontuivat puhumaan stay behind -verkoston toiminnasta. Lisäksi päiväjärjestyksessä oli epävirallisempi verkostoituminen taantumuksellisten upseerien ominaisuudessa, Euroopan hallitsevien luokkien etujen ajajina.

Toiminnan virallinen luonne kriisiin varautumisena oli helppo hyväksyä. Toiminta kulki kuitenkin nopeasti suuntaan, jota edes pikkuporvarillinen oikeuskäsitys ei kykene nielemään.

Italialainen tuomari Felice Casson teki 1980-luvulla tutkimuksia liittyen äärioikeiston ja Italian valtion keskinäiseen vehkeilyyn. Nämä tutkimukset lopulta pakottivat pitkäaikaisen pääministerin Giuliano Andreottin vuonna 1990 myöntämään julkisesti parlamentin edessä, että Nato oli Italiassa koordinoinut siviileitä tappaneita terroritekoja. Syntynyt skandaali pakotti Euroopan parlamentin julkaisemaan päätöslauselman, jossa se varsin tiukkasanaisesti vaatii jäsenvaltioita suorittamaan omien parlamenttiensa toimesta tutkimuksia liittyen stay behind -verkostojen mahdolliseen sekaantumiseen terroristiseen toimintaan. Skandaali kuitenkin jäi sattumalta lähes täsmälleen samaan aikaan alkaneen ensimmäisen Persianlahden sodan varjoon, eikä tutkimuksia suoritettu kuin muutamassa maassa. Näistä toki jäi historiantutkimukselle runsaasti tärkeää materiaalia. Erityisesti Italian, Saksan ja Belgian parlamenttien tutkimukset tuottivat runsaasti aineistoa.

Italiassa stay behind -verkosto tunnettiin nimellä operaatio Gladio. Nimi tulee Rooman valtakunnan sotilaiden miekkaa tarkoittavasta latinan sanasta gladius. Äärioikeistolaiset järjestöt Ordine Nuovo (suom. Uusi järjestys) ja Avanguardia Nazionale (suom. Kansallinen etujoukko) yhteistyössä Italian tiedustelupalvelujen ja armeijan kanssa suorittivat siviilejä tappaneita terroritekoja ns. ”lyijyn vuosina” (ital. anni di piombo) Italiassa 1960-1980-luvuilla. Syy tästä terrorista sysättiin vasemmistolaisten toimijoiden kuten Punaisten prikaatien niskoille. Nämä vasemmistolaiset terroristijärjestöt olivat todellisuudessa pitkälti ammattitaidottomien opiskelijoiden suhteellisen tehottomia järjestöjä, jotka lisäksi olivat valtion tiedusteluelinten läpisoluttamia. Ordine Nuovon ”gladiaattorin” Vincenzo Vinciguerran (joka istuu edelleen vankilassa tunnustettuaan roolinsa stay behind -terrorissa) sanoin operaatio Gladion olemassaolon tarkoitus oli seuraava:

Piti hyökätä siviileitä vastaan; kansaa, naisia, lapsia, viattomia ihmisiä vastaan, joilla ei ollut pienintäkään tekemistä minkään poliittisten pelien kanssa. Syy oli hyvin yksinkertainen. Nämä ihmiset, Italian kansalaiset, tuli pakottaa kääntymään Valtion puoleen, pyytämään vahvempaa turvaa. Tämä on poliittinen logiikka kaikkien verilöylyjen ja pommitusten takana, joista ketään ei ole rangaistu. Koska valtio ei voi tuomita itseään tai julistaa itseään syylliseksi siihen, mitä tapahtui.

Liberaalin, ”demokraattisen” Euroopan ytimessä mätii siis edelleen märkäpaise. Juuri ketään ei edelleenkään ole tuomittu tästä porvarivaltioiden siviilien joukkomurhiin johtaneesta vehkeilystä kansalaisiaan vastaan. Vinciguerran kuvaama jatkuva sisäinen ristiriita on edelleen voimassa: valtio ei voi tuomita itseään omista rikoksistaan. Vinciguerra ehkä (todennäköisesti) tahtomattaan kuvailee omalla tavallaan kapitalismin itsensä sisäistä, sovittamatonta ristiriitaa. Samalla EU yhä moralistisemmin ja paatoksellisemmin tuomitsee ihmisoikeusrikkomuksia ja hirmuvaltiaita siellä ja täällä. Eurooppa ei ole tehnyt tiliä edes itsensä kanssa.

Eurooppa ei voi tehdä tiliä itsensä kanssa, ennen kuin kapitalismi kumotaan.

Koska kapitalistisella valtiolla ei voi koskaan olla todellista legitimiteettiä, sortuivat Euroopan kapitalistiset vallat toisen maailmansodan jälkeen halpamaiseen strategiaan, jossa poliittisilla murhilla — epästabiiliuden lietsomisella — luotiin stabiiliutta. Kansalaiset pakotettiin pelon ilmapiirissä hakemaan turvaa porvarillisilta väkivaltakoneistoilta, jotka samaan aikaan suuntasivat murhaavaa terroria heitä kohtaan.

Lonkerot ulottuivat Suomeen asti

Ilmiö sai erilaisia ilmenemismuotoja ympäri Eurooppaa. Belgiassa ns. ”Brabantin verilöylyt”, selittämättömät julkisilla paikoilla tapahtuneet massamurhat, joista kukaan ei ottanut julkisesti vastuuta, ovat edelleen selvittämättä. Ranskassa stay behind -verkostojen jäsenten epäillään sekaantuneen presidentti Charles de Gaullen salamurhasuunnitelmiin sekä de Gaullen Algeria-politiikkaa vastustaneen terroristijärjestö OAS:n toimintaan. Turkissa stay behind –verkoston on arvioitu päässeen tunkeutumaan niin syvälle valtioon (monet eivät tätä ehkä tiedä, mutta käsite ”syvävaltio” eli deep state on tuontitavaraa Turkin bysanttilaisesta poliittisesta kulttuurista, jossa sitä tarkoittava ilmaisu on derin devlet), että sitä ei koskaan edes purettu, vaan se vaikuttaa edelleen maan politiikkaan.

Stay behind -verkostojen lonkerot ulottuivat pieneen Suomeen asti, vaikka Neuvostoliiton herkeämätön valvova silmä vaikeuttikin jopa mahtavan CIA:n toimintaa täällä. Jatkosodan jälkeinen asekätkentäjuttu oli määritelmällisesti stay behind -toimintaa. Suomalaisilta tiluksilta kaivettiin esiin asevarastoja ja välineistöä, jotka patrioottiset upseerit olivat kätkeneet läntisten tiedustelupalveluisen ohjeistuksen mukaan. Odottamaan hetkeä, jolloin Suomen porvarivaltio voisi kostaa kärsimänsä nöyryytyksen jumalattomien kommunistien käsissä. Epämuodollisesti värvätyt stay behind -miehet vakoilivat peräti epäiltyä KGB-myyrää, presidentti Kekkosta ja raportoivat tästä Washingtoniin. Yhdysvaltain tiedustelun edustajat rekrytoivat Suomessa asuvien yhdysvaltalaisten siviilikontaktien kautta taantumuksellisia Suomen kansalaisia, niin ikään siviilejä, tähän äärimmäistä hienotunteisuutta vaativaan tehtävään.

Sarjan seuraavassa ja viimeisessä osassa käsittelen vielä kriittisesti kirkasnäköistä poliittista ja historiallista analyysia haittaavaa termiä ”salaliittoteoria” ja sen hähmäistä historiaa.